perjantai 9. syyskuuta 2011

Syömingeistä, liikunnasta ja jaksamisesta

Tykkään käydä ravintoloissa. Nytkin parhaillaan haaveilen erään tietyn ravintolan sushiannoksista. Syön aika epäterveellisesti, sillä usein tulee syötyä ulkona kaikenmaailman piilorasva-annoksia, mässäiltyä karkeilla ja sipseillä. Tapojen muuttaminen on aika vaikeaa - ehkä oudointa on, ettei itse huomaa, että omat tavat on muuttuneet huononpaan suuntaan vasta kun käy vaa'alla, joka näyttää kymmenen kiloa enemmän kuin edellisvuonna. Toisaalta sitä on alitajuisesti jättänyt vaa'alla seisomiset väliin ehkä tietoisesti, kun on nähnyt että se maha kaikesta siitä epäterveellisestä syömisestä johtuen alkaa muistuttaa viidennellä kuulla olevan naisen vatsaa.

Liikunnan harrastaminen on kaikesta huolimatta (onneksi) yksi elintavoistani. Rakastan aerobicia sydämeni pohjasta ja olenkin todennut, että jos voittaisin Lotossa niin todennäköisesti vaihtaisin ammattini aerobicohjaajaksi. On mielenkiintoista, että johonkin harrastukseen voi hurahtaa kunnolla. Parhaimpina aikoina saatan käydä viisi päivää putkeen jumpissa, mikä ei liene terveellistä lihasten palautumisen kannalta. Mutta liikunnasta saamani endorfiini aivoissa on sitäkin parempaa. Siksi kai olen jäänyt koukkuun ja jumppa onkin parasta huumetta. Karkin lisäksi.

Olen vähän sellainen, että en jaksa stressata laihtumisesta, mutta mielestäni olisi kiva, jos olisin laihempi. Tiedän, että laihduttaminen vaatii kuitenkin hyvin paljon työtä - se ei tapahdu itsestään, vaikka sitä olisi vaikka viikon syömättä karkkia. Siksi kai en jaksa stressata siitä, koska en jaksa aloittaa sellaista rupeamaa ja stressiä.

Kerran kokeilin karppausta edellisen vuosikymmenen alussa. Hurahdin siihen silloin täysillä - luin karppikeittokirjoja (joita oli muistaakseni julkaistu kaksi suomenkielellä) ja kirjauduin karppaajien nettisivuille. Kahdessa viikossa laihduin seitsemän kiloa, kun noudatin karppauksen aapista.

Yritin selittää ihmisille epätoivoisesti hiilareiden saannista - valaistunut, kun olin - että se on epäterveellistä syödä ylenpalttisesti hiilareita, kun se muuttuu heti sokeriksi elimistössä. "Karppaus" kuitenkin oli jo sanana todella nolo, sillä kukaan ei ymmärtänyt sitä ja tavallisesti sekoitti sen "skarppi" -sanaan. Kutsuen itseäni "hyväkarpiksi" olisin saanut todennäköisesti hullun katseita. Siksi käytin sanaa "vähähiilihydraattinen" tuon kalatermin sijaan. Sanoin syöväni terveellisesti, mutta jostain syystä ihmiset eivät ymmärtäneet, että tervellisesti syöminen tarkoitti viljatuotteiden välttämistä: Minulle tarjoittiin usein eri paikoissa kyläillessä kakkua, josta oli epäkohteliasta kieltäytyä: Ei-tämä-lihota. Pieni-pala-vaan.

Lopulta en jaksanut. Se oli liian outoa ja vaivalloista selittää ihmisille. Ja useinmiten ihmiset vertasivat sitä Atkinssin dieettiin todeten, että sehän vasta epäterveellistä onkin!

Tänä päivänä on toisin, karppauksesta on tullut trendi. Lehdissä on uutisoitu, kuinka suomalaiset -pullan suurkuluttajat- eivät enää osta pullaa. Nyt olisi varmasti helpompaa ottaa karppaus elämäntavaksi, mutta en vain taida jaksaa.

Meillä ei koskaan kotona tehty pastaa, joten sen välttäminen on minulle muutenkin tuttua (en välitä). En ollut myöskään tietoinen siitä, mikä on nuudeli, vasta kun aloitin opiskelemaan. Söin ensimmäisen nuudeliannokseni opiskeluaikanani jonkun suosituksesta (se on halpaa!), enkä oikein tykännyt. En ole myöskään koskaan ollut oikein leivän ystävä; Reissarista tykkään keittojen kanssa. Yleensä asunnossani leivät homehtuvat tuttuun tapaan pöydille ja margariini härskistyy jääkaapissa ennen kuin ehtii loppua. Tosin nyt, kun asuu leipien suursyömärin kanssa niin näin ei ole enää käynyt. Ja Yllätys yllätys: En ole koskaan ollut oikein perunoiden ystäväkään. Joskus harvoin niitä tekee mieli. Kesäisin ehkä uusia perunoita voin kanssa, mutta eipä oikein muuten. Joten nämä kotoa opitut tavat riittävät mielestäni ihan hyvin.

Jos haluaa laihtua nopeasti niin suosittelen karppausta. Jostain luin tutkimuksen, jossa tutkittiin karppauksen ja normaalin ruokavalion (normaalilla ruokavaliolla tarkoitan ruokaympyrän mukaista ruokavaliota ilman naposteltavia, sipsejä ym.) välillä niin siinä todettiin, että karppauksen avulla saa nopeita tuloksia aikaiseksi. Kuitenkaan kahden vuoden aikana, jos molempia dieettejä on noudattanut, niin tulokset ovat ihan vastaavanlaiset keskenään, eikä niissä ole merkittäviä eroja. Toisinsanoen "kohtuus kaikessa" toimii myös. Karppauksen avulla kuitenkin se nälkä on mahdollista saada kuriin ja se on siinä mielessä helpompi tapa kuin "input on vähemmän kuin output"-dieetti.

Kerran tuli mahdollisuus kokeilla myös puolenvuoden ajan Painonvartijoita. Koska tykkään tehdä "kokeita" ja testata omia rajojani niin minäpä käytin tämän mahdollisuuden. Laihtuminen Painonvartijoiden avulla on helppoa, kun siinä lasketaan pisteitä ja sen avulla huolehditaan, että kulutus on enemmän kuin saanti. Tällä menetelmällä laihtuu tasaisen terveellisesti ilman nälkää. Jostain olen lukenut, että 0,5 kg viikossa on terveellinen määrä laihtua. Yleensä jos pudottaa nopeasti painoa niin se tulee melkein yhtä nopeasti takaisin ja vielä tuplana siitä, mitä on pudonnut.

Sukuni on aika pitkäikäistä: isoäitini eli 97-vuotiaaksi ja miltei hänen kaikki yhdeksän sisarusta elivät 90-ikäluokan molemmin puolin, isoisoisäni 99-vuotiaaksi ja isoisäni 81-vuotiaaksi. Monesti mietin, että mistä esimerkiksi tämä 97-vuotias mummoni sai voimaa jaksaakseen.

Mielestäni liikunnan merkitystä korostetaan usein liikaa elämän pitkäikäisyyden lähteenä. Monesti sellaiset, jotka liikkuvat paljon, saavat rasitusvammoja ja jollain tasolla "rapistuvat" nopeammin. Mummoni elämänlähde oli terveellinen, säännöllinen ruokavalio ja kirjat, joita hän luki jatkuvasti uudestaan (mm. raamattu). Hän söi ensimmäisen hampurilaisen 91-ikäisenä, kun me lapsenlapset pakotimme häntä maistamaan McDonaldssista ostettua perusburgeria. Hän ei tykännyt siitä. Limuihin hän ei edes koskenut. Mummo söi aamuisin puuroa, säännöllisen lounaan, päivällisen ja iltapalan. Ja joi maitoa.

Kyllä mieleeni on tullut sellainen asia, että lihavat ihmiset eivät elä pitkään. Yleensä ne ovat laihat ihmiset, jotka elävät. Mummoni oli hyvin laiha ja pieni hyväkuntoinen mummeli, joka muisti paljon asioita aina sota-ajoista lähtien. On hassua ajatella sitä tapahtumaketjua, mitä hänen elämänsä aikana ehti tapahtua: Titanicin uppoaminen, 2. maailmansota, televisio, musiikin vallankumous 60-luvulla, cd:t, tietokone- ja kännykkäaika, Millenium jne. Kerran hän erehtyi katsomaan kokonaan elokuvan "Forrest Gump" meidän lapsenlapsien kanssa. Hän oli sen jälkeen vaikuttunut ja kehui elokuvaa. Ja jos yritit soittaa Kauniiden ja rohkeiden aikaan hänelle, niin hän ei ikinä vastannut puhelimeen. Hetken aikaa sitä sai aina olla huolissaan, kunnes tajusi, mikä aika päivästä oli. Kaikki lukeminen, television katsominen, laulaminen ja höpöttäminen virkistää. En ole niinkään varma, että meidän Suomen hoitolaitoksissa vanhukset saavat tällaisia virikkeitä.

Itselläni ei painoindeksi ole kohdallaan, enkä todennäköisesti elä niin pitkäikäiseksi kuin isovanhempani. Mutta painoindeksin sijaan mielestäni peili on oikeampi väline mittaamaan ja kertomaan enemmän itsestään. Liikunta ei laihduta, mutta terveellinen ruokavalio laihduttaa. Liikunta parantaa useinmiten erilaisia arvoja, kuten esimerkiksi se alentaa kolesterolia ja verenpainetta. Rasvaprosenttimittauksessa vasta näkee sen oman kehonsa koostumuksen. Vaikka nuo kolesteroliarvot ym. olisivat hyviä niin helpostikin rasvaprosentti voi olla liian korkea. Aina näihin rasvaprosenttimittauksiin ei voi luottaa, mutta tärkeää olisi saada tietää, onko sisäelimien ympärillä rasvaa vai ei. Kaikkeen voi kuitenkin itse omalla ruokavaliollaan vaikuttaa.

Olet mitä syöt, on osuva sanonta.

2 kommenttia:

onshore kirjoitti...

Heh, tuttu aihe :)
No pitäähän sitä liikuntaakin olla, ei voi vain sanoa että jos syö terveellisesti niin on terve. Jos ei jaksa juosta bussipysäkille kun bussi näkyy jo niin ei tarkoita että on terveelliset elämäntavat vaikka rasvaprossa olis pieni.
Tajuan kyllä sunkin pointin.

Ruhnu kirjoitti...

Joo tuttu aihe, josta ollaan puhuttu ennenkin. Ja varmaan aika monestikin. Kiva, että mun vakkarilukija kommentoi :)

Joo tuossa puhuin laihduttamisesta, että liikunta ei laihduta. Ainakaan yksinään.

Jotenkin liikuntaa korostetaan liikaa, vaikka vähemmästä kävelystäkin saa kuntoa ja enemmmän ruokavalio laihduttaa.

Muutenkin huvittaa tämä suomalainen tyyli, kun kaikki otetaan aina niin tosissaan, että kun porukka pyöräilee töihin niin on laitteet ja vehkeet viimesen päälle (pyörää myöten)ja sitten mietitään, että "eipä tartte enää mitään tehdä, kun tänään on pyöräilty töihin". Kaipa se on sitä samaa suorittamista, jota en voi sietää :) Suorittajakansaa.

Liikkumminen ja kuntoilu pitäisi olla eri asia ja ihmiset saisivat vähän nähdä sen liikkumisen eteen työtä sen sijaan, että aattelee, että se hyötyliikunta on päivän urheilu. Tai että se kolme tuntia jumppaa viikossa on se suositusurheilumäärä niin kun sen täyttää niin se riittää, vaikka kai siinä on ajateltu, että niiden suositusten lisäksi pitäisi kuitenkin LIIKKUAkin.

Vaikka tietenkin työmatkapyöräily on hyötyliikuntaa parhaimmillaan, enpä sitä vähättele. Se on vaan koomista, että porukalla on kaikenmaailman gpst mittaamassa sitä työmatkareittiä ja mittaamassa kilokaloreita. Oikeesti? Onko se tarpeellista? Vai onko se suorittamista?

No itsekin tarkkailen kyllä sykettä jumpassa tai lenkillä. Mutta ehkä enemmän siksi, että nään milloin pitää hidastaa. Ei sekään kyllä ole välttämätöntä, koska kyllä sen omassa kehossaan tuntee, milloin pitää hidastaa.

Sellasta... lopetan, ennen kuin kirjoitan romaanin.