maanantai 4. elokuuta 2014

Mietteitä prosessista

Tänään on raskausviikkoja 41 kasassa (eli 42 alkamassa). Nämä viimeisimmät viikot ovat olleet henkisesti kypsytettäviä: välillä tulee epäsäännöllisiä, kivuliaita supistuksia, jotka toisinaan loppuvat kuin seinään. Lisäksi mielentilaa ei yhtään helpota se, että en usko minulle neuvolassa annettuun laskettuun aikaan ollenkaan, jonka kymmenen vuotta nuorempi "täti" asiantuntevasti ilmoitti raskauden alussa. Silloin koetin puhua mieheni kanssa minulla olevasta pitkästä kuukautiskierrostani sekä, ettei hedelmöittymisen ajankohta ole mahdollinen sen annetun ajankohdan mukaan, mutta kun Suomessa lasketaan aika sen neuvolakiekon mukaan niin typykkä ei ottanut puheita kuuleviin korviin... Nyt sitten tänään olisi omien laskujen mukaan se oikea LA. Kävin neuvolassa aamulla ja siellä kahdeksas neuvolatäti kertoi, kuinka lapsen pää ei ole vielä kiinnittynyt. Sillälailla. Olen tosiaan käynyt jo kahdeksalla eri ihmisellä, perjantaiksi varattiin taas uusi neuvolatäti, joten pääsen tutustumaan kaupungin yhdeksänteen neuvolatätiin, Jippii :) ja kun kahdeksan eri ihmistä tunnustelee vatsaa niin saa myös kahdeksan eri ihmisen mielipiteen. Välillä mahassa asuvan poikani pää on kiinnittynyt tukevasti, välillä se ei ole yhtään kiinnittynyt, välillä se vauva on olevinaan laskeutunut, välillä korkealla. Toisinaan pojasta puhutaan pikkuisena ja toisinaan reilun kokoisena. Ja jokaikinen kerta saan ilokseni kertoa sokeriarvoistani heille vuoronperään - minä onneton kun pääsiäisen alla menin syömään oikeana mättönä mämmiä ennen sokerirasitustestiä, minkä seurauksena kaksi arvoista meni 0,1 yksiköllä yli.

Pääsin siinä ylimääräiseen sokerikonsultaatioon ja sain ohjeita ruokailuun. No enpä nyt mitenkään erityisemmin muuttanut ruokavaliotani ja arvot ovat pysyneet hyvinä lukuunottamatta yhtä kiinalaisessa ravintolassa käyntiäni. No nyt olen näille kahdeksalle ihmiselle aina vakuutellut sokeriarvojani ja he ovat aina superinnoissaan, kun ajattelevat, että kaupungin hoidot ja neuvot ovat tepsineet. Minulla on vakiorepliikkejä, joita käytän aina selitellessäni arvojani - en tietenkään puhu mämmistä ja rasitustestistä, vaan siten pääsen helpoiten, että nyökkäilen ja kiittelen kunnan tehokasta huomiota raskausdiabeteksen seurantaan. Todellisuudessa ketuttaa ja paljon, kun joutuu pistelemään neulalla sormeen ja toteamaan, että kaikki on kunnossa. Ja tätä jo kolme, neljä kuukautta.

Pakko sanoa kuitenkin, että ihan hyvä, että noita asioita seurataan, jos vaikka oikeasti olisi jotain insuliinin tarvetta, mutta olisi se mielestäni myös ihan ok, jos tämän kahden/kolmen kuukauden aikana oltaisiin todettu, että sen seurannan voi lopettaa, kun ei kerran ole mitään ongelmaakaan.

Summasummarum, neuvolatätien suusta ei tule jatkuvasti kultamunia. Mielipiteitä on yhtä paljon tätejä. Täytyy koettaa kestää loppuun saakka. Pännii vain, että jos tämä raskaus menee käynnistämiseen, neuvolan lasketun ajan takia. Varhaisultra kun arvioi lasketun ajan vasta ylihuomiselle... Eli 1 ja 1/2 viikkoa eri ajaksi...

tiistai 7. tammikuuta 2014

Onnea vuodelle 2014

Olenpas hanakasti pysynyt pois täältä blogistani. Nyt vuosi on vaihtunut ja on aika listata taas tuttuun tapaan edellisvuoden tapahtumat, jotka ovat olleet merkityksellisiä tai vähemmän merkityksellisiä.

Vuosi 2013 ei sinällään ollut mikään erikoinen vuosi. Tuntuu, että se ainakin omalla kohdallani oli hyvin raskas. Sain ylennyksen tammikuussa ja minusta tuli päällikkö. Sen myötä tuli kaikenlaista odottamatonta esimiesasiaa, mihin en ollut valmistautunut kaikista koulutuksista huolimatta. Esimerkiksi se, että aina pitää olla aikaa alaisille, vaikka olisi kiire. Sain syksyllä esimiesarvioinnin ja se oli huomattavasti parempi kuin edellisvuotisen esimiehen. Olin lyönyt oluesta vetoa erään alaiseni kanssa, kun hän väitti hanakasti, että esimiesindeksini tulee olemaan parempi kuin sen edellisen esimiehen. Hävisin hämmästyksekseni vedon, mutta samalla pikkupessimisti minussa koki onnellisuuden tunteen. Olen jossain onnistunutkin.

Vuonna 2013 emme tehneet mitään erityistä matkaa minnekään erikoiseen paikkaan, kuten tavallisesti meillä on ollut tapana. Kävimme Rhodoksella Kreikassa, missä olen käynyt jo aikaisemmin, vaikka tiuhaan väitin, etten ole koskaan siellä käynyt. Mielestäni nuo perusrantalomakohteet ovat aina samanlaisia, mutta en voi väittää, eteenkö olisi kuitenkin tykännyt tuostkin. Berliinissä kävimme syksyllä, ja Berliini onkin ihana kaupunki ja visiitti taisi olla minulle neljäs. Berliinissä on niin paljon nähtävää, se on todella vaikuttava kaupunki, kun sillä on niin värikäs historia. Ja sieltä tuntuu löytyvän joka kerta jotakin uutta.

Vuonna 2013 veljeni meni naimisiin, ja kesällä pääsi viettämään hänen ja puolisonsa häitä. Ne olivat vallan ihanat, itseäni jäi harmittamaan, etten pitänyt mitään puhetta siellä - löysin toissapäivinä mahtavia kuvia minusta ja pikkuveljestäni lukemassa Minttu-kirjoja. Veljeni oli sellainen kaksivuotias pötkylä, joka ei selvästikään edes tajunnut, mitä hänelle luin. Olisi ollut kiva viitata noihin kuviin puheessani.

Vuonna 2013 toinen veljeni otti avioeron. Sinällään harmillista, mutta sellaista sattuu, kun homma ei vain toimi. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo hänelle tullessaan.

Jotta ei mene liian henkilökohtaiseksi tämä juttu niin ajattelin poiketa aiheesta ja valittaa tuttuun tapaan jostain, mikä minua häiritsee. Äsken nimittäin satuin lukemaan lehdestä, että tämä Helsinkiin rakennettava lastensairaala on vienyt kaiken huomion pois syöpäsairaalalta, jonka rakentamisesta ollaan puhuttu jo 90-luvulta lähtien. Itseäni on ärsyttänyt myös ylipäänsä se, että Helsinkiin pitää yksityisellä rahoituksella saada lastensairaala - kyllä tuollaiset asiat pitäisi julkisella rahoituksella kustantaa. Tuleeko siitä sitten yksityissairaala yleisesti? Lisäksi, kun samanaikaisesti keskustellaan jostain täysin tarpeettomasta Guggenheimista, jonka rahoittamiseen pitäisi löytyä veronmaksajien pussista rahaa, ja oikeasti se pitäisi rahoittaa julkisella rahoituksella? Voi elämän kevät! Voisivat unohtaa guggikset ja keskittyä oleelliseen - aivan käsittämätön Jussi Pajusen hanke. Ja syyttäkää ne guggiksen rahat vain sinne syöpäsairaalalle. Älytöntä, millainen hypetys tuosta Lastensairaalasta on tullut, erikoisesti käytettyä julkisuutta, ja julkkikset keräävät hyväntähdenpisteitä lahjoittamalla nimellänsä rahaa hankkeelle. Cheek ei voinut tehdä sitä lahjoitusta nimettömänä, tottakai kaikki julkisuus pitää ottaa irti.

Tottakai hyvän asian puolesta kannattaa taistella, tuo lahjoitusprosessi alkaa vain kuvastaa tällaista jonkinlaista jenkkimuoti-ilmiötä, jossa hyvän ihmisen (lue republikaanin) mittarina on, kuinka paljon hyväntekeväisyyttä hän on tehnyt. Unohtuu se itse asia kokonaisuudessaan.

Lisäksi alkaa nyppiä tämä jatkuva Suomi-hypetys. Sauli Niinistön uuden vuoden puheessakin viitattiin, miten suomalaiset ovat parhaimmillaan tiukkojen paikkojen tullen. Yksinkertaisesti ajat ovat noista vanhoista ajoista kuitenkin muuttuneet. Nykypäivän suomalainen luulee, että suomalainen työ on maailman arvokkain asia. Että ainoastaan täällä Suomessa osataan. Meidän kansalaisylpeys on kohonnut sitä osaamista ja tietotaitoa suuremmaksi. On totta, että edelliset sukupolvet osasivat. Meidän sukupolvi ei enää osaa, kun ei ole sitä tietotaitoa ja maalaisjärkeä.

Meidän sukupolvi suskoo siihen, että meidän työ on sitä, mistä pitää maksaa. Tällaisen kansalaisylpeyden näkee kaikista näistä ihmeellisistä torikokouksista, joissa heilutellaan lippua joillekin jääkiekonpelaajille kuin he olisivat jotain jumalia. Ja porukka puhuu, miten "Suomi voitti" ja miten "me taistelimme". Ensinnäkään kukaan siellä katsojista ei ole taistellut minkään puolesta, ainoastaan hurmiossaan taistellut tiensä läpi tungoksessa öykkäröimään. En voi sille mitään, mutta en siedä mitään tuollaisia kokoontumisia, ne muistuttavat liikaa uskonnollisia kokoontumisia, joissa samanmieliset kehuvat toisiaan. Ilman kritiikkiä ja erimielisyyttä ei olisi maailmassa kehitetty yhtään mitään.

Sotien jälkeen Suomi oli hyvin alamaissa, ja suomettuminen alkoi siitä pikkuhiljaa tapahtua, kun isoisät alkoivat rakentaa maata. He pärjäsivät ehkäpä juuri siksi, ettei heillä ollut mitään odotuksia ja oli varaa alkaa rakentaa kehittyvää Suomea, oltiin nöyriö. Lähtökohta oli täysin eri: voiko nykypäivänä enää vastaavanlaisesti kasvattaa Suomea, kun nyt jo luullaan olevamme kaiken huipulla? Alas tullaan ja lujaa...

Noh joka tapauksessa, näiden nasevien kommenttien myötä toivotan kaikille kuitenkin hyvää uutta vuotta 2014, tehdään tästä vuodesta parempi kuin vuodesta 2013. Saisi se lumikin jo tulla, jotta pääsee kiroamaan sitten lumitöitä ja ihmettelemään Helsingin katujen ahtautta.