tiistai 7. tammikuuta 2014

Onnea vuodelle 2014

Olenpas hanakasti pysynyt pois täältä blogistani. Nyt vuosi on vaihtunut ja on aika listata taas tuttuun tapaan edellisvuoden tapahtumat, jotka ovat olleet merkityksellisiä tai vähemmän merkityksellisiä.

Vuosi 2013 ei sinällään ollut mikään erikoinen vuosi. Tuntuu, että se ainakin omalla kohdallani oli hyvin raskas. Sain ylennyksen tammikuussa ja minusta tuli päällikkö. Sen myötä tuli kaikenlaista odottamatonta esimiesasiaa, mihin en ollut valmistautunut kaikista koulutuksista huolimatta. Esimerkiksi se, että aina pitää olla aikaa alaisille, vaikka olisi kiire. Sain syksyllä esimiesarvioinnin ja se oli huomattavasti parempi kuin edellisvuotisen esimiehen. Olin lyönyt oluesta vetoa erään alaiseni kanssa, kun hän väitti hanakasti, että esimiesindeksini tulee olemaan parempi kuin sen edellisen esimiehen. Hävisin hämmästyksekseni vedon, mutta samalla pikkupessimisti minussa koki onnellisuuden tunteen. Olen jossain onnistunutkin.

Vuonna 2013 emme tehneet mitään erityistä matkaa minnekään erikoiseen paikkaan, kuten tavallisesti meillä on ollut tapana. Kävimme Rhodoksella Kreikassa, missä olen käynyt jo aikaisemmin, vaikka tiuhaan väitin, etten ole koskaan siellä käynyt. Mielestäni nuo perusrantalomakohteet ovat aina samanlaisia, mutta en voi väittää, eteenkö olisi kuitenkin tykännyt tuostkin. Berliinissä kävimme syksyllä, ja Berliini onkin ihana kaupunki ja visiitti taisi olla minulle neljäs. Berliinissä on niin paljon nähtävää, se on todella vaikuttava kaupunki, kun sillä on niin värikäs historia. Ja sieltä tuntuu löytyvän joka kerta jotakin uutta.

Vuonna 2013 veljeni meni naimisiin, ja kesällä pääsi viettämään hänen ja puolisonsa häitä. Ne olivat vallan ihanat, itseäni jäi harmittamaan, etten pitänyt mitään puhetta siellä - löysin toissapäivinä mahtavia kuvia minusta ja pikkuveljestäni lukemassa Minttu-kirjoja. Veljeni oli sellainen kaksivuotias pötkylä, joka ei selvästikään edes tajunnut, mitä hänelle luin. Olisi ollut kiva viitata noihin kuviin puheessani.

Vuonna 2013 toinen veljeni otti avioeron. Sinällään harmillista, mutta sellaista sattuu, kun homma ei vain toimi. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo hänelle tullessaan.

Jotta ei mene liian henkilökohtaiseksi tämä juttu niin ajattelin poiketa aiheesta ja valittaa tuttuun tapaan jostain, mikä minua häiritsee. Äsken nimittäin satuin lukemaan lehdestä, että tämä Helsinkiin rakennettava lastensairaala on vienyt kaiken huomion pois syöpäsairaalalta, jonka rakentamisesta ollaan puhuttu jo 90-luvulta lähtien. Itseäni on ärsyttänyt myös ylipäänsä se, että Helsinkiin pitää yksityisellä rahoituksella saada lastensairaala - kyllä tuollaiset asiat pitäisi julkisella rahoituksella kustantaa. Tuleeko siitä sitten yksityissairaala yleisesti? Lisäksi, kun samanaikaisesti keskustellaan jostain täysin tarpeettomasta Guggenheimista, jonka rahoittamiseen pitäisi löytyä veronmaksajien pussista rahaa, ja oikeasti se pitäisi rahoittaa julkisella rahoituksella? Voi elämän kevät! Voisivat unohtaa guggikset ja keskittyä oleelliseen - aivan käsittämätön Jussi Pajusen hanke. Ja syyttäkää ne guggiksen rahat vain sinne syöpäsairaalalle. Älytöntä, millainen hypetys tuosta Lastensairaalasta on tullut, erikoisesti käytettyä julkisuutta, ja julkkikset keräävät hyväntähdenpisteitä lahjoittamalla nimellänsä rahaa hankkeelle. Cheek ei voinut tehdä sitä lahjoitusta nimettömänä, tottakai kaikki julkisuus pitää ottaa irti.

Tottakai hyvän asian puolesta kannattaa taistella, tuo lahjoitusprosessi alkaa vain kuvastaa tällaista jonkinlaista jenkkimuoti-ilmiötä, jossa hyvän ihmisen (lue republikaanin) mittarina on, kuinka paljon hyväntekeväisyyttä hän on tehnyt. Unohtuu se itse asia kokonaisuudessaan.

Lisäksi alkaa nyppiä tämä jatkuva Suomi-hypetys. Sauli Niinistön uuden vuoden puheessakin viitattiin, miten suomalaiset ovat parhaimmillaan tiukkojen paikkojen tullen. Yksinkertaisesti ajat ovat noista vanhoista ajoista kuitenkin muuttuneet. Nykypäivän suomalainen luulee, että suomalainen työ on maailman arvokkain asia. Että ainoastaan täällä Suomessa osataan. Meidän kansalaisylpeys on kohonnut sitä osaamista ja tietotaitoa suuremmaksi. On totta, että edelliset sukupolvet osasivat. Meidän sukupolvi ei enää osaa, kun ei ole sitä tietotaitoa ja maalaisjärkeä.

Meidän sukupolvi suskoo siihen, että meidän työ on sitä, mistä pitää maksaa. Tällaisen kansalaisylpeyden näkee kaikista näistä ihmeellisistä torikokouksista, joissa heilutellaan lippua joillekin jääkiekonpelaajille kuin he olisivat jotain jumalia. Ja porukka puhuu, miten "Suomi voitti" ja miten "me taistelimme". Ensinnäkään kukaan siellä katsojista ei ole taistellut minkään puolesta, ainoastaan hurmiossaan taistellut tiensä läpi tungoksessa öykkäröimään. En voi sille mitään, mutta en siedä mitään tuollaisia kokoontumisia, ne muistuttavat liikaa uskonnollisia kokoontumisia, joissa samanmieliset kehuvat toisiaan. Ilman kritiikkiä ja erimielisyyttä ei olisi maailmassa kehitetty yhtään mitään.

Sotien jälkeen Suomi oli hyvin alamaissa, ja suomettuminen alkoi siitä pikkuhiljaa tapahtua, kun isoisät alkoivat rakentaa maata. He pärjäsivät ehkäpä juuri siksi, ettei heillä ollut mitään odotuksia ja oli varaa alkaa rakentaa kehittyvää Suomea, oltiin nöyriö. Lähtökohta oli täysin eri: voiko nykypäivänä enää vastaavanlaisesti kasvattaa Suomea, kun nyt jo luullaan olevamme kaiken huipulla? Alas tullaan ja lujaa...

Noh joka tapauksessa, näiden nasevien kommenttien myötä toivotan kaikille kuitenkin hyvää uutta vuotta 2014, tehdään tästä vuodesta parempi kuin vuodesta 2013. Saisi se lumikin jo tulla, jotta pääsee kiroamaan sitten lumitöitä ja ihmettelemään Helsingin katujen ahtautta.