Mottoni on: Se mitä toisella on, ei ole pois itseltäsi. Joskus tuntuu, että sitä vaan on liian sinisilmäinen ja kuvittelee, että käyttäytymällä tuon moton mukaan saa jotain vastineeksi? Monesti kuitenkaan näin ei ole, sillä maailma on tasa-arvoton paikka.
Jotenkin tänään alkoi ärsyttää. Pitkästä aikaa sitä turhautui itseensä ja siihen, miten sitä ei olekaan muuttunut.
Aikoinani olin luonteeltani sellainen, joka aina mielellään teki palveluksia ystävälleen - mitä tahansa tämä pyysikään. Kaikki pyynnöt ja lupaukset menivät aina sen ystävyyden nimeen ja mielelläni olin tekemässä asioita kun-nyt-kerran-ystäviä-ollaan. Mukavin sanakääntein löysin itseni korjaamasta, jos minkälaista lamppua ystävyyden nimeen, kun kerran olin niin mukava ystävä ja hyvä tekemään lamppujenvaihtoja.
Jossain vaiheessa havahduin ja ymmärsin, että en saanut ystävältäni itse yhtään niin minkäänlaista vastapalvelusta takaisin. Jossain vaiheessa tajusin, miten sen lampun korjaaminen ei niin ainutlaatuista oikeasti olekaan, vaan että jopa uusavuton naapuri-Esko sen osaisi korjata. Ja että ystäväni on vain laiska, eikä viitsi tehdä itse mitään. Aloin myös huomata, miten muutkin ihmiset ympärilläni käyttivät minun ystävällisyyttä hyväksi siten, että tein heille palveluksia saamatta vastapalveluksia. En koskaan saanut mitään takaisin.
Sitten se loppui. Tajusin, että sitä pitää keskittyä omaan itseensä ja lakata "höösäämästä" muita. Ja pian ihmiset ympärilläni alkoivatkin kutsua minua itsekkääksi. Muutuin kerta heitolla omahyväiseksi (siksi minua suoraan haukuttiin).
Ei pidä leikkiä laupiassamarialaista ja alkaa "ajaa" toisten asioita. Sitä helposti unohtaa silloin huolehtia omasta itsestään. Jostain syystä tänään kuitenkin havahduin siihen, että samat typerät sinisilmäisyyspiirteet ovat taas tulleet esiin, mutta eri muodossa. Jälleen kerran kuvittelen vaikuttavani ja parantavani maailmaa, auttavani ihmisiä, vaikka ihan oikeasti tuskin pystyn vaikuttamaan mitenkään. Ja jälleen kerran olen unohtanut, kuinka pitäisi pitää omista asioista huoli ja koettaa vaikuttaa omaan onnellisuuteen sen sijaan, että jotenkin itkee eriarvoisten ihmisten puolesta.
Mieleeni on jäänyt seuraavanlainen tapahtuma: Muutimme puolisoni kanssa ensimmäiseen asuntoon kaksioon kahdestaan ilman minkäänlaista muuttoapua. Olimme saapuneet Yhdysvalloista aamulennolla, meitä vaivasi 20 tunnin jet lag ja nukahdimme huonekaluliikkeestä haetuille patjoille tyhjässä uudessa asunnossamme. Yöllä heräsimme (kun Amerikassa oli aamu) muuttamaan ja tekemään pakettiautolla kuormia uuteen asuntoomme. Molemmat olivat todella väsyneitä, osa ystävistäni tiesi muutosta, eikä kukaan tullut auttamaan. Enkä toisaalta olisi edes kehdannut vaivata ketään ystävääni auttamaan.
No tulipa sekin aika, kun tarvitsin palvelusta ja pyysin sellaista ystäviltäni. Siinä sitten tuli punnittua kerta heitolla ystävyyssuhteet. Ja täytyy sanoa, että kyllä sieltä erottui aika selvästi ne ihmiset, joita oikeasti kiinnosti, ketkä ovat valmiita auttamaan (ovat ehkä yhtä tyhmiä ja sinisilmäisiä kuin minä) ja ketkä välittävät. Sellaisten ihmisten elämään on mukavempi myös jatkossa osallistua, jotka itse laittavat hyvän kiertämään.
En ole pitkään aikaan ollut yhteydessä voisitko-vaihtaa-lampun-kaveriini. Pari viikkoa sitten sain kuitenkin tekstarin häneltä ja olin innoissani, kun näin nimen ruudulla: "Mitäköhän hänelle kuuluu?". Vaan häntäpä ei kiinnostanutkaan minun kuulumiseni, vaan että voisinko tulla auttamaan häntä muutossa? Pidettäisiin kivat talkoot. Vastaukseni oli pikainen "En."
Jotenkin tänään alkoi ärsyttää. Pitkästä aikaa sitä turhautui itseensä ja siihen, miten sitä ei olekaan muuttunut.
Aikoinani olin luonteeltani sellainen, joka aina mielellään teki palveluksia ystävälleen - mitä tahansa tämä pyysikään. Kaikki pyynnöt ja lupaukset menivät aina sen ystävyyden nimeen ja mielelläni olin tekemässä asioita kun-nyt-kerran-ystäviä-ollaan. Mukavin sanakääntein löysin itseni korjaamasta, jos minkälaista lamppua ystävyyden nimeen, kun kerran olin niin mukava ystävä ja hyvä tekemään lamppujenvaihtoja.
Jossain vaiheessa havahduin ja ymmärsin, että en saanut ystävältäni itse yhtään niin minkäänlaista vastapalvelusta takaisin. Jossain vaiheessa tajusin, miten sen lampun korjaaminen ei niin ainutlaatuista oikeasti olekaan, vaan että jopa uusavuton naapuri-Esko sen osaisi korjata. Ja että ystäväni on vain laiska, eikä viitsi tehdä itse mitään. Aloin myös huomata, miten muutkin ihmiset ympärilläni käyttivät minun ystävällisyyttä hyväksi siten, että tein heille palveluksia saamatta vastapalveluksia. En koskaan saanut mitään takaisin.
Sitten se loppui. Tajusin, että sitä pitää keskittyä omaan itseensä ja lakata "höösäämästä" muita. Ja pian ihmiset ympärilläni alkoivatkin kutsua minua itsekkääksi. Muutuin kerta heitolla omahyväiseksi (siksi minua suoraan haukuttiin).
Ei pidä leikkiä laupiassamarialaista ja alkaa "ajaa" toisten asioita. Sitä helposti unohtaa silloin huolehtia omasta itsestään. Jostain syystä tänään kuitenkin havahduin siihen, että samat typerät sinisilmäisyyspiirteet ovat taas tulleet esiin, mutta eri muodossa. Jälleen kerran kuvittelen vaikuttavani ja parantavani maailmaa, auttavani ihmisiä, vaikka ihan oikeasti tuskin pystyn vaikuttamaan mitenkään. Ja jälleen kerran olen unohtanut, kuinka pitäisi pitää omista asioista huoli ja koettaa vaikuttaa omaan onnellisuuteen sen sijaan, että jotenkin itkee eriarvoisten ihmisten puolesta.
Mieleeni on jäänyt seuraavanlainen tapahtuma: Muutimme puolisoni kanssa ensimmäiseen asuntoon kaksioon kahdestaan ilman minkäänlaista muuttoapua. Olimme saapuneet Yhdysvalloista aamulennolla, meitä vaivasi 20 tunnin jet lag ja nukahdimme huonekaluliikkeestä haetuille patjoille tyhjässä uudessa asunnossamme. Yöllä heräsimme (kun Amerikassa oli aamu) muuttamaan ja tekemään pakettiautolla kuormia uuteen asuntoomme. Molemmat olivat todella väsyneitä, osa ystävistäni tiesi muutosta, eikä kukaan tullut auttamaan. Enkä toisaalta olisi edes kehdannut vaivata ketään ystävääni auttamaan.
No tulipa sekin aika, kun tarvitsin palvelusta ja pyysin sellaista ystäviltäni. Siinä sitten tuli punnittua kerta heitolla ystävyyssuhteet. Ja täytyy sanoa, että kyllä sieltä erottui aika selvästi ne ihmiset, joita oikeasti kiinnosti, ketkä ovat valmiita auttamaan (ovat ehkä yhtä tyhmiä ja sinisilmäisiä kuin minä) ja ketkä välittävät. Sellaisten ihmisten elämään on mukavempi myös jatkossa osallistua, jotka itse laittavat hyvän kiertämään.
En ole pitkään aikaan ollut yhteydessä voisitko-vaihtaa-lampun-kaveriini. Pari viikkoa sitten sain kuitenkin tekstarin häneltä ja olin innoissani, kun näin nimen ruudulla: "Mitäköhän hänelle kuuluu?". Vaan häntäpä ei kiinnostanutkaan minun kuulumiseni, vaan että voisinko tulla auttamaan häntä muutossa? Pidettäisiin kivat talkoot. Vastaukseni oli pikainen "En."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti