Esko Valtaoja kiirehti sanomaan, kun uutiset Cernin kokeista ja valonnopeuden rikkomisesta paukahtivat lööppeihin, ettei usko uuteen tieteelliseen tulokseen, ja voisikin lyödä vetoa maailman kalleimmasta viskipullosta, ettei se ole totta. En tiedä ottiko kukaan vetoa vastaa, sillä nyt Valtaojan vedonlyöntikumppani olisi pulassa. Einsteinin suhteellisuusteoriaa ei saatu sitten kumottua - viime viikolla Hesari uutisoi kokeen virheellisyydestä.
Olen lukenut jonkin verran Ursan julkaisemia kirjoja (liityin Ursaan noin 10 vuotta sitten) ja joskus innostuin isäni kanssa käymään Ursan järjestämillä luennoilla Helsingin Tieteiden talolla. Avaruus on kiehtonut minua pienestä pitäen - edelleenkin viehätyn tähtikuvioista, joita toisinaan tuijotan parvekkeella. Pidin ala-asteikäisenä koulussa esitelmän aiheesta “Miksi tähdet tuikkivat?” - itselläni ei ole mitään mielikuvaa esitelmäni aiheesta - hyvä ystäväni vain hiljattain muistutti minua siitä. Tosin en yhtään ihmettele, että olisin pitänyt tuosta aiheesta esitelmän, sillä en vieläkään suostu luopumaan sinisestä rullaverhostani, joka koristi 6-vuotiaana huoneeni ikkunaa. Siinä on tähtikuvioita: isokarhu, pikkukarhu, Orion jne.
Ihminen käyttää aivojaan jatkuvaan tutkimiseen. On todella erikoista, että se on se piirre, mikä erottaa ihmisen eläimestä. Ihminen tutkii ja tutkii ja haluaa löytää vastauksia. Usein on kuitenkin todistettu, että vaikka kuinka tutkisi niin ei välttämättä saa kuitenkaan vastauksia. Esimerkiksi tämä Cernin tieteellinen mullistus valonnopeudesta. Mitä sitten, vaikka olisi todistettu, että valonnopeutta nopeamminkin voi liikkua? Emme kuitenkaan olisi saaneet vastausta mihinkään.
Ihmisen luonne on siitä myös erikoinen, että jostain syystä meille on hyvin tärkeää, että jos jossain kaukana asuu ihmisen kaltaista älyllistä elämää niin meille on hirveän tärkeää saada viesti heille perille meidän olemassaolostamme. Se on vähän sama kuin, että ihminen yksilönä haluaa tulla muistetuksi kuolemansa jälkeen. Jo 60-luvulla lähetettiin avaruuteen viestejä - tietynlaisia ajo-ohjeita mahdollisille humanoideille, että löytäisivät. Miksi ihmeessä?
Ihmisen suvaitsevaisuus on kuitenkin ihan toista luokkaa maailmassa. Kansat eivät pysty elämään keskenään, kun aina joku pistää sodan pystyyn, ja toisista tulee rasisteja. Jokainen sota johtuu ihmisen suvaitsemattomuudesta ja ahdasmielisyydestä. Ne henkilöt, joita ammutaan eivät ole “meidän kaltaisiamme”. Silti tutkitaan ja tutkitaan, etsitään ja kiinnostutaan uusista Amazonin alkuperäiskansoista. Jostain syystä niistä täytyy tietää enemmän! Samoin tutkitaan avaruutta. Mutta miten ihmeessä kävisi, jos avaruudesta ihan oikeasti tulisi 60-luvulla lähetettyjä ajo-ohjeita hyödyntäen maapallon ilmakehän paikkeille koputtelemaan joku uusi hieno humanoidikansa. Täälläkö oltaisiin ihmisinä valmiina ottamaan nämä vastaan ja tarjottaisiin vaikka Itä-Suomen rajalta heille mökkipalstoja vapaasti ostettavaksi? Njaa, eihän niitä tarjota tarjottimella venäläisillekään. Miksi sitten humanoideille? Ihminen ei ole tarpeeksi suvaitsevainen perusluonteeltaan tapaamaan mitään humanoideja, kun ei kerran pysty tulemaan toimeen edes rajanaapurinsa kanssa.
En ymmärrä, mihin tällä kaikella tutkimisella ihminen pyrkii. Miksei ihminen joskus tutkisi itseään hiukkaspartikkelina pelkästään kiihtyvyyksien ja nopeuden avulla. Asettuisi maapallosta ulkopuoliseksi ja tutkisi näitä partikkeleja, miten ne syntyessään ovat hitaita, vanhemmiten levittyvät eri alueelle ja toiset ehkä keskimäärin noin kerran vuodessa kiihtyvät nopeuteen 800m/s, ja leijuvat toiselle puolelle maailmaa pariksi viikoksi ja palaavat takaisin. Mielenkiintoisia partikkeleja.
Itse näen ihmisen maapallon viruksena, joka on eri paikoissa kehittynyt erilaiseksi, ja jota maapallon omat puolustusmekanismit (hurrikaanit, maanjäristykset) koettavat epätoivoisesti tuhota, mutta vastustuskyky maapallolla on vain heikko. Todella sitkeä virus. Inhottava virus. Jossain vaiheessa virus häviää kuitenkin maapallolta, eikä maapallo siihen kuole. Eräässä lukemassani kirjassa maapalloa verrattiin keski-ikäiseksi. Se on jo 4,5 miljardia vuotta vanha ja tulee elämään 12 miljardin vuoden ikäiseksi, kunnes aurinko laajentuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sen. Kasvien ja eläinten kaltainen elämä häviää kuitenkin monta miljardia vuotta ennen itse planeettaa.
Kaikki on suhteellista. En usko, että ihmisen aikana ihminen koskaan löytää sitä muunkaltaista elämää avaruudesta, mitä etsii - niin lohdutonta kuin se onkin. Ihmisen elinaika on sen verran lyhyt, että vaikka sitä kuinka tutkisi ja tutkisi, aika ei vain riitä tuloksien saamiseksi. Ihmettelen usein sitä, että miksi sitä elämää etsitään ainoastaan avaruuden suuntaan. Miksi niitä uusia maailmankaikkeuksia koetetaan löytää ainoastaan ulospäin planeetasta. Luuleeko ihminen oikeasti, että näillä aisteilla, millä hän nyt näkee, näkee kaiken sen, mitä on olemassa. Ihminen ei näe mikroskooppitasolle ilman apuvälineitä. Hiukkaskiihdyttimellä nähdään nopeasti syntyviä ja kuolevia hiukkasia. Miksei näistä hiukkasista etsitä elämää? Voisiko ollakin, että “sisäänpäin” tutkittaessa voitaisiinkin löytää niitä uusia maailmankaikkeuksia. Aikahan on suhteellista ja hiukkasen elinaika voi olla jonkun toisen koko elämä.
Jos maapalloa tarkastelee ulkopuolisen silmin, niin on tämä kyllä aikamoinen kompleksi. Jotkut kumartavat samanaikaisesti Mekkaan ja jotkut taas toisaalla meditoivat luostareissa. Vastauksia ei kuitenkaan saada mistään, vaikka tutkitaan ja etsitään. Joskus löydetään uusia planeettoja maailmankaikkeudesta. Mikä on todennäköisyys, että sillä uudella löydetyllä planeetalla olisi jonkinlaista uutta elämää? Ei varmaan tarvitse edes vastata.
Ihminen luulee olevansa ainutkertainen asia täällä maapallolla. Näin ei kuitenkaan ole ja nykyään tuntuu, että ihminen vain tyhmenee ja tyhmenee entisestään. Jos sattuisi joku luonnonkatastrofi siten, että yks kaks tänne jäisikin kourallinen ihmisiä ja antibiootit loppuisivat maapallolta, niin osaisiko se kourallinen ihmisiä kehittää esimerkiksi antibiootit uudestaan? Ihminen on turruttanut vaistonsa kaikenmaailman mukavuudenhaluisena olentona ja luulee, että kaikki laiteet on tehty tässä maailmassa liikkumaan häntä varten. Jos joku sanoo, että vuodessa on 365 päivää niin kaikki vain toteavat sen olevan totta. Suurinta osaa ihmisiä ei kiinnosta tiede, vaan ainoastaan oma napa. Jopa laskimet kouluissa turruttavat lasten päässälaskutaidot. Kaikki tuodaan tarjottimella nykyihmisen eteen.
Kai se on sitä länsimaisuutta: Me olemme tärkeitä, hyviä ja diplomaattisia. Ja hyvin itsekeskeisiä luonteeltamme, kun viruksena tuhoamme tätä “meille” tarkoitettua maapalloa. Harmi vaan, että maapallo tuskin oli meille tarkoitettu… me vain satuimme kehittymään viruksena sellaiseksi, jota on vaikea tappaa luonnon omin vasta-ainein.
Olen lukenut jonkin verran Ursan julkaisemia kirjoja (liityin Ursaan noin 10 vuotta sitten) ja joskus innostuin isäni kanssa käymään Ursan järjestämillä luennoilla Helsingin Tieteiden talolla. Avaruus on kiehtonut minua pienestä pitäen - edelleenkin viehätyn tähtikuvioista, joita toisinaan tuijotan parvekkeella. Pidin ala-asteikäisenä koulussa esitelmän aiheesta “Miksi tähdet tuikkivat?” - itselläni ei ole mitään mielikuvaa esitelmäni aiheesta - hyvä ystäväni vain hiljattain muistutti minua siitä. Tosin en yhtään ihmettele, että olisin pitänyt tuosta aiheesta esitelmän, sillä en vieläkään suostu luopumaan sinisestä rullaverhostani, joka koristi 6-vuotiaana huoneeni ikkunaa. Siinä on tähtikuvioita: isokarhu, pikkukarhu, Orion jne.
Ursan kirjoja
Ihminen käyttää aivojaan jatkuvaan tutkimiseen. On todella erikoista, että se on se piirre, mikä erottaa ihmisen eläimestä. Ihminen tutkii ja tutkii ja haluaa löytää vastauksia. Usein on kuitenkin todistettu, että vaikka kuinka tutkisi niin ei välttämättä saa kuitenkaan vastauksia. Esimerkiksi tämä Cernin tieteellinen mullistus valonnopeudesta. Mitä sitten, vaikka olisi todistettu, että valonnopeutta nopeamminkin voi liikkua? Emme kuitenkaan olisi saaneet vastausta mihinkään.
Ihmisen luonne on siitä myös erikoinen, että jostain syystä meille on hyvin tärkeää, että jos jossain kaukana asuu ihmisen kaltaista älyllistä elämää niin meille on hirveän tärkeää saada viesti heille perille meidän olemassaolostamme. Se on vähän sama kuin, että ihminen yksilönä haluaa tulla muistetuksi kuolemansa jälkeen. Jo 60-luvulla lähetettiin avaruuteen viestejä - tietynlaisia ajo-ohjeita mahdollisille humanoideille, että löytäisivät. Miksi ihmeessä?
Ihmisen suvaitsevaisuus on kuitenkin ihan toista luokkaa maailmassa. Kansat eivät pysty elämään keskenään, kun aina joku pistää sodan pystyyn, ja toisista tulee rasisteja. Jokainen sota johtuu ihmisen suvaitsemattomuudesta ja ahdasmielisyydestä. Ne henkilöt, joita ammutaan eivät ole “meidän kaltaisiamme”. Silti tutkitaan ja tutkitaan, etsitään ja kiinnostutaan uusista Amazonin alkuperäiskansoista. Jostain syystä niistä täytyy tietää enemmän! Samoin tutkitaan avaruutta. Mutta miten ihmeessä kävisi, jos avaruudesta ihan oikeasti tulisi 60-luvulla lähetettyjä ajo-ohjeita hyödyntäen maapallon ilmakehän paikkeille koputtelemaan joku uusi hieno humanoidikansa. Täälläkö oltaisiin ihmisinä valmiina ottamaan nämä vastaan ja tarjottaisiin vaikka Itä-Suomen rajalta heille mökkipalstoja vapaasti ostettavaksi? Njaa, eihän niitä tarjota tarjottimella venäläisillekään. Miksi sitten humanoideille? Ihminen ei ole tarpeeksi suvaitsevainen perusluonteeltaan tapaamaan mitään humanoideja, kun ei kerran pysty tulemaan toimeen edes rajanaapurinsa kanssa.
En ymmärrä, mihin tällä kaikella tutkimisella ihminen pyrkii. Miksei ihminen joskus tutkisi itseään hiukkaspartikkelina pelkästään kiihtyvyyksien ja nopeuden avulla. Asettuisi maapallosta ulkopuoliseksi ja tutkisi näitä partikkeleja, miten ne syntyessään ovat hitaita, vanhemmiten levittyvät eri alueelle ja toiset ehkä keskimäärin noin kerran vuodessa kiihtyvät nopeuteen 800m/s, ja leijuvat toiselle puolelle maailmaa pariksi viikoksi ja palaavat takaisin. Mielenkiintoisia partikkeleja.
Itse näen ihmisen maapallon viruksena, joka on eri paikoissa kehittynyt erilaiseksi, ja jota maapallon omat puolustusmekanismit (hurrikaanit, maanjäristykset) koettavat epätoivoisesti tuhota, mutta vastustuskyky maapallolla on vain heikko. Todella sitkeä virus. Inhottava virus. Jossain vaiheessa virus häviää kuitenkin maapallolta, eikä maapallo siihen kuole. Eräässä lukemassani kirjassa maapalloa verrattiin keski-ikäiseksi. Se on jo 4,5 miljardia vuotta vanha ja tulee elämään 12 miljardin vuoden ikäiseksi, kunnes aurinko laajentuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sen. Kasvien ja eläinten kaltainen elämä häviää kuitenkin monta miljardia vuotta ennen itse planeettaa.
Kaikki on suhteellista. En usko, että ihmisen aikana ihminen koskaan löytää sitä muunkaltaista elämää avaruudesta, mitä etsii - niin lohdutonta kuin se onkin. Ihmisen elinaika on sen verran lyhyt, että vaikka sitä kuinka tutkisi ja tutkisi, aika ei vain riitä tuloksien saamiseksi. Ihmettelen usein sitä, että miksi sitä elämää etsitään ainoastaan avaruuden suuntaan. Miksi niitä uusia maailmankaikkeuksia koetetaan löytää ainoastaan ulospäin planeetasta. Luuleeko ihminen oikeasti, että näillä aisteilla, millä hän nyt näkee, näkee kaiken sen, mitä on olemassa. Ihminen ei näe mikroskooppitasolle ilman apuvälineitä. Hiukkaskiihdyttimellä nähdään nopeasti syntyviä ja kuolevia hiukkasia. Miksei näistä hiukkasista etsitä elämää? Voisiko ollakin, että “sisäänpäin” tutkittaessa voitaisiinkin löytää niitä uusia maailmankaikkeuksia. Aikahan on suhteellista ja hiukkasen elinaika voi olla jonkun toisen koko elämä.
Jos maapalloa tarkastelee ulkopuolisen silmin, niin on tämä kyllä aikamoinen kompleksi. Jotkut kumartavat samanaikaisesti Mekkaan ja jotkut taas toisaalla meditoivat luostareissa. Vastauksia ei kuitenkaan saada mistään, vaikka tutkitaan ja etsitään. Joskus löydetään uusia planeettoja maailmankaikkeudesta. Mikä on todennäköisyys, että sillä uudella löydetyllä planeetalla olisi jonkinlaista uutta elämää? Ei varmaan tarvitse edes vastata.
Ihminen luulee olevansa ainutkertainen asia täällä maapallolla. Näin ei kuitenkaan ole ja nykyään tuntuu, että ihminen vain tyhmenee ja tyhmenee entisestään. Jos sattuisi joku luonnonkatastrofi siten, että yks kaks tänne jäisikin kourallinen ihmisiä ja antibiootit loppuisivat maapallolta, niin osaisiko se kourallinen ihmisiä kehittää esimerkiksi antibiootit uudestaan? Ihminen on turruttanut vaistonsa kaikenmaailman mukavuudenhaluisena olentona ja luulee, että kaikki laiteet on tehty tässä maailmassa liikkumaan häntä varten. Jos joku sanoo, että vuodessa on 365 päivää niin kaikki vain toteavat sen olevan totta. Suurinta osaa ihmisiä ei kiinnosta tiede, vaan ainoastaan oma napa. Jopa laskimet kouluissa turruttavat lasten päässälaskutaidot. Kaikki tuodaan tarjottimella nykyihmisen eteen.
Kai se on sitä länsimaisuutta: Me olemme tärkeitä, hyviä ja diplomaattisia. Ja hyvin itsekeskeisiä luonteeltamme, kun viruksena tuhoamme tätä “meille” tarkoitettua maapalloa. Harmi vaan, että maapallo tuskin oli meille tarkoitettu… me vain satuimme kehittymään viruksena sellaiseksi, jota on vaikea tappaa luonnon omin vasta-ainein.
1 kommentti:
Virus! Sä uskalsit sanoa tuon, olen miettinyt niin aina, mutta en oo uskaltanut ihan tolla termillä sitä kuvailla.
Mä olisin kyllä halunnut että suhteellisuusteoria olisi Cernissä laitettu uusiks. Se ois ollu jännää!
Lähetä kommentti