Raadollinen päivä



Tänään oli rankka päivä töissä. Oli keskustelua, kyräilyä, salamyhkäisyyttä, sopimista, selvittelyä ja ihmettelyä. Asioita jäi kesken ja asioita ratkesi, tein listan tehtävistä asioista, joita oli ainakin 30 kappaletta. Niistä olen saanut yliviivattua vasta kolme. Ja kaksi uutta tehtävää olen saanut listalle lisää. Eli saldo tähän mennessä miinus yksi. Hienoa.

Olen alkanut lukea erästä mahtavaa kirjaa, joka sijoittuu Japaniin nimeltään "Asioita, jotka saavat sydämen pomppailemaan". Se on ihana kirja, sillä siinä kirjan kertoja vuoropuhelee Japanin Heia-kaudella eläneen naisen Sei Shonagonin ja hänen kirjoittamien runojensa kanssa. Kirja on todella romanttinen ja mahtavasti kirjoitettu nykypäivän elämästä verrattuna estetiikaltaan kauniiseen Aasian maahan. Suosittelen sen lukemista kaikille.

Japanissa tuohon aikaan (900-luvulla) kirjoitettiin paljon runoja ja niihin vastattiin aina osuvammalla, kauniimmalla kirjeellä. Oli suorastaan loukkaus, jos ei saanut vastausta kirjeeseen ja sitä kautta rakkaustarinoitakin syttyi. Kirjan kertoja vertaa noita runoja nykypäivän Facebook-statuksiin. Että nykypäivän trendi on twiitata jokaikinen maisema, kertomus tai miete webbimaailmaan - ilman sitä kokemus ei olisi mitään. Kertoja kirjoittaa tästä väheksymättä Facebook-maailmaa, vaan toteavansa tämän seikan huomanneeksi.

Mitä paremmin, osuvammin osaat ilmaista ajatuksesi lyhyessä viestissä niin sitä hienompi ihminen olet. Noh, kirja ei sinällään painotu tuohon, mutta mainitsinpa tuon nyt mieleenpainuneena kohtana.

Mieleenpainuvana kohtana myös osui kirjailijan vertaus siitä, mitä Suomessa tehtiin ko. aikakautena. Japanin estetisyys, kauneus, runous kukoisti. Suomessa sen sijaan karusti rakennettiin taloja, tietenkin itse. Ja sitten niissä omissa taloissa asuttiin - kiinnitettiin enemmän huomiota käytännöllisyyteen kuin romantiikkaan... hassua miettiä noita asioita - miten kulttuurellisesti aivan eri maailmoita.

Olen taas saanut virikettä ajatuksiini. Tuossa mietin eräs päivä ihmiselämää kokonaisuutena (jälleen kerran), kun aina välillä tulee pohdittua tätä 30-ikävuotta. En enää ole kovin nuori, ihminen vanhenee huomaamattomasti. Juoksin pari viikkoa sitten puolimaratonin. Ehkä se oli todistus ikäkriisistäni.

Mutta viime viikolla ymmärsin jotain (herranjestas taasko olen oppinut jotain?)... ihmisen ei oikeasti kuuluisi hakea kokemuksia erilaisista extreme-asioista niin kuin maratonit, puolimaratonit, joita voi käytännössä verrata itsensäylittämiseen ja vertaukseen, että olisi jonkinlainen kuolematon ihminen. Vaan ne kokemukset pitäisi löytää lähinnä arkipäivän ruutineista.

"Arki" sanana kuulostaa aina kauhean vaatimattomalta, harmaalta ja tylsältä, mutta sen sijaan, että ihminen hakee erilaisia elämyksiä ihan ääripääasioista, siihen arkeen voisi saada sisältöä siten, että irrottautuu omalta mukavuusalueelta hetkeksi arjessa pois. Arjen sisällä voi ottaa riskejä, joita voisi kutsua ns. positiivisiksi riskeiksi, joita sitten voi muistella kiikkustuolissa tehneensä. Ei aina tarvitse hakea kaikkia asioita äärirajoilta niin kuin lentokonehypyt tmv. pitää uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä ihan peruselämän saralla.

Toinen asia, mikä on hirveästi näiden työpaikan paineiden myötä myös mietityttänyt on, että miksi ihmeessä se on itselle niin tärkeää, että toiset toimisivat samalla tavalla kuin itse toimisi. Kokeeko sitä, että on itse jotenkin niin ylivertaisen hyvä, että muidenkin pitäisi toimia samalla tavalla? Tämä ajattelumaailma on vähän sama asia kuin se, mikä ärsyttää useimmiten, että kuinka ihmiset vertaavat aina toisten elämää omaan elämäänsä.

Mm. eräs ystäväni alkoi rakentaa taloa isolle tontille niin hyeenaystäväni tietenkin tämän esitellessä omaa taloansa oli tarpeen muistuttaa, kuinka monta avioeroa sitä talonrakennusprosessin aikana sattuukaan. Ja kukaan ei tietenkään missään vaiheessa halunnut muistuttaa, miten kivalta se talo näyttikään.

Noh sama piirre ilmeisesti ilmenee itsessäni, kun ärsyynnyn töissä toisten käyttäytymisestä. Pitäisi yrittää muistaa, että toiset ihmiset hoitavat asioita eri tavalla, jokainen ihminen käsittelee eri asiat omassa maailmassa. Esimerkiksi, jos kysyt neljän hengen ryhmältä, että jokainen heistä nimeää kahdeksan asiaa, mitä tulee sanasta "pankki" mieleen. Vaikka luulisi, että neljän hengen jokaisen ihmisen kahdeksasta sanasta ainakin yksi olisi kaikilla sama niin näin ei ole. Yhtään samaa sanaa ei toidennäköisesti ole kaikilla. Kokeilkaapa.

Ihminen kokee maailmaa niin eri tavalla, ettei sitä aina itse ymmärrä. Miksiköhän työ on minulle niin tärkeä, että haluaisin, että muut kokisivat sen maailman samalla tavalla kuin minä? Siinä on minulle itsetutkiskelun paikka...

 

Jungin teoria

Olin työpaikan kautta eräässä koulutuksessa, jossa tutustuin Jungin persoonallisuustestiin. Meille kurssilaisille tehtiin kyseinen testi (jokaisen piti tehdä se ennen kurssin alkua) ja minä sain tuloksekseni "Huolehtija" ISFJ. Tein testin todella nopeasti vähän-niin-kuin-pois-äkkiä-jotta-pääsen-takaisin-töihin. Ehkä, jos testiin olisi paneutunut tarkemmin tai tekisin sen testin nyt niin tulos olisi erilainen. Kenties.

Kurssilla luennoimaan oli kutsuttu työpsykologi, joka oli vuosia tutkinut Jungin teoriaa ja työpsykologiaa. Alussa, kun selvitin, että kirjainyhdistelmäni ensimmäinen kirjain I tarkoittaa introverttia eli sisäänpäinkääntynyttä, olin hämilläni. Omasta mielestäni olen nimittäin suht koht sosiaalinen, vaikka tietyissä tilanteissa jokseenkin ujo. Olin varma, että tuo intorvertti määritettiin väärin, ja olisin oikeasti ekstravertti eli ulospäinsuuntautunut.

Työpsykologin edetessä ja kertoessa eri kirjainyhdistelmien merkitystä hän kuitenkin viittasi siihen, että introvertti-persoona ei tarkoitakaan, että olisi jotenkin epäsosiaalinen. Sillä tarkoitetaan työelämässä esimerkiksi ongelmaratkaisutilannetta siten, että introvertti sulkee ongelmatilanteessa oven ja pohtii asiaa yksin. Ekstarvertti sen sijaan tarvitsee ongelmaratkaisuun toisia ihmisiä ja puhuessaan ratkaisee asiat ja muodostaa mielipiteensä.

Seuraava kirjain yhdistelmässä (S) kuvaa käytännöllisyyttä. Sen vastakohta olisi ollut I - Intuitiivinen. Käytännöllinen ihminen tekee asioita tutussa järjestyksessä, kun taas intuitiivinen ihminen aloittaa työnsä häntä kiinnostavasta kohdasta. Intuitiivinen ihminen hallitsee useimmiten teorian, eikä tarvitse käytäntöä, kun taas käytännöllinen ihminen toimii toisinpäin.

Kirjainyhdistelmäni F kuvaa empaattisuutta ja sen vastakohtana on T eli analyyttisyys. Empaattinen ihminen on hyvä näkemään ihmisten arvoja ja asenteita, kun taas analyyttinen ihminen on hyvä näkemään vikoja ja epäloogisuuksia. Empaattinen ihminen johtaa ihmisiä, analyyttinen asioita. Analyyttinen ihminen haluaa olla objektiivinen ja reilu, kun taas empaattinen haluaa toimia tasapuolisesti ja inhimillisesti.

Viimeinen kirjain J kuvaa suunnitelmallisuutta ja sen vastakohtana on P - spontaani. Spontaani-ihminen nauttii vapauden tunteesta ja aloittaa paljon uusia projekteja, jotka jäävät helposti kesken. Suunnitelmallinen ihminen taas tekee työtä välttäen viime hetken stressiä. Spontaani-ihminen ei tarvitse suunnitelmia ja hänen toiminta ohjautuu tilanteesta, kun taas suunnitelmallinen ihminen tekee suunnitelmia ja toimii niiden mukaan.

Kurssin osallistujista suurimmalla osalla oli yhdistelmä ENTJ, joka tarkoittaa "Muutosjohtajaa". Sellaiset ihmiset ovat kunnianhimoisia ja Jungin määritelmän mukaan johtajatyyppiä. Meidät asetettiin istumaan pöytiin, joissa oli mahdollisimman monta eri ihmistyyppiä olevaa ihmistä. ENTJ-tyyppiset ihmiset olivat hyvin ylpeitä omasta kirjainyhdistelmästään ja alkoivat käyttäytyäkin johtajan elkein.

Ystäväni kertoi, että on lukenut paljon artikkeleja viime aikoina siitä, kuinka nykypäivän tutkimuksien mukaan on alettu arvostaa Jungin teorian I-alkuisia johtajia sen sijaan, että painotutaan armeijatyyppiseen E-johtajaan. Arvostus ehkä on kasvanut siihen suuntaan, mutta edelleen tässä maailmassa eletään niin, että ne-tietyt-pätijät-ja-itseään-esille-tuovat-ihmiset pärjäävät myös työelämässä. Asiantuntijaroolien arvostus on omasta mielestäni ainakin laskenut, sillä kaikki nuoretkin usein tuntuvat työelämässä heti haluavansa kaiken ja kouluissa opetetaan joillakin aloilla ihan pelkästään johtamista.

Ehkä se sitten tulee siitä introverttikirjaimesta I, mutta itse arvostan enemmän sitä polkua, että ensin kouluttautudaan ja opitaan oman alan asiantuntijaksi ja sitten edetään uralla. Mutta urakehityspolut on aina hankalia aiheita - toisaalta, jos joku kovasti koko ajan pyrkii pätemällä kipumaan yrityksessä ylöspäin, niin on hän sen jollain tasolla varmaankin ansainnut.

Jungin teoria on mielenkiintoinen ja osittain varmastikin kuvaa meidän persoonia. Täytyy muistaa, ettei ihmistä voi kuitenkaan laittaa lokeroon, eikä mikään niistä kirjainyhdistelmistä ole oikeasti toista parempi. Kaikenlaisilla ihmisillä on mahdollisuus menestyä - teorian on tarkoitus vain kuvata, miten erilaisia me ihmiset olemmekaan. Jos kertoo jonkin tietyn asian toiselle ja luulee, että se on täysin itsestäänselvä kuulijalle, niin toinen ihminen on kuitenkin saattanut käsittää asian aivan eri tavalla.

Erilaisista ihmisistä ei tarvitse pitää, mutta etenkin työelämässä niitä on opittava sietämään. Työpsykologin mukaan ääripäät ENTJ ja ISTJ ovat erinomainen työpari työelämässä, jos he oppivat sietämään toisiaan. ENTJ ideoi, mutta ei osaa viedä idoitansa loppuun, kun taas ISTJ:n heikkous on ideoiden puute, joten toimivana työparina hän vie ENTJ:n ideat toteutukseen.

Käykääpä testaamassa, minkä tyyppisiä ihmisiä olette: http://similarminds.com/jung.html

Erään aikakauden loppu

Kiitos Tarja Halonen.

Halonen poistumassa Sanomatalolta 2.kauden julkistamistilaisuudesta uudelleenvalittuna.

Erään toisen blogin innoittamana haluan jakaa myös omia ajatuksiani Tarja Halosesta ja ylipäänsä poliittisesta "heräämisestäni". Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut politiikasta. Ala-asteikäisenä vuonna 1995, kun Suomessa oli kansanäänestys Euroopan unionista, meillä oli koulussa monia väittelyitä EU:hun liittymisestä. Meidän luokalla oli 21 oppilasta ja kolme heistä oli Euroopan unionia vastaan. Minä olin yksi heistä.

Opettaja suorastaan nauroi minulle päin naamaa, kun väittelimme Euroopan unionista. Tuohon aikana Esko Seppänen kirjoitti, mitä yhdistymisen myötä tulee tapahtumaan mm. yritykset kaikkoavat Suomesta pois. EU-myönteiset ihmiset taas "ennustivat", että Euroopan unionin myötä niitä vasta saammekin Suomeen. En tiedä nauraisiko tuo ala-asteopettaja minulle enää, sillä juuri niin kuin Esko Seppänen puhui, on Euroopan unionin myötä käynyt. Suomi on toiminut maksajamaana EU:ssa, kaikki mahdollinen täältä on myyty ja nyt tuemme Kreikkaa ahdingossa. Silloin jo puhuttiin siitä, kuinka EU:n myötä lamasta ei enää voi selvitä devalvoimalla markkaa, kun olemme kiinni Euroopan rahayksikössä, jota säätelee Euroopan keskuspankit. Pieni osa Suomen itsenäisyyttä katosi, tällaisen Euroopan itsenäisyyden puolestako ne meidän papparaisveteraanit silloin taistelivat talvisodassa?

No jokatapauksessa Suomi on muuttunut EU:n myötä, eikä eurosta noin vain erotakaan, enkä tiedä onko se enää tässä tapauksessa tarpeen. Mieleeni on painunut Ilkka Hakalehdon sanat EU-päätöksen jälkeen: Lapsemme tulevat kiroamaan meidät. Minua harmitti suuresti, ettei ollut äänioikeutta.

Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin taistelussa pääsin vaikuttamaan äänestykseen, sillä isäni ei ole kovinkaan poliittisesti aktiivinen ja hän lupasi minulle, että äänestää sitä henkilöä, kenet minä haluan jatkoon. Pääsin jopa äänestyskoppiin (kukaan ei estänyt tätä äänestyspaikalla, vaikka lapset eivät saisi mennä äänestyskoppiin). Kopissa oli numerot Ahtisaari 3 ja Rehn 2. Isäni raapusti lappuun numeron kaksi ja näytti sitä minulle. Minun ilmeeni muuttui järkytyksestä kalpeaksi, jonka jälkeen isäni huomasi tehneensä numeroissa sekaannuksen, ja korjasi tuon numeron kaksi kolmoseksi. Enpä sitten tiedä laskettiinko tuota ääntä ikinä.

Jossain vaiheessa luulin olevani vihreä. Kuntavaaleissa sain äänestää ensimmäisen kerran ja silloin taisin äänestää silloisena helsinkiläisenä kaupunkilaispuoluetta kun-kerran-luontoakin-ajattelevat. Myöhemmin tajusin, ettei minulla ja vihreillä ole toistensa kanssa oikein mitään tekemistä.

Tarja Halosen valinta presidentiksi oli tietynlaisen uuden aikakauden alku. Hän oli Suomen ensimmäinen naispresidentti, hyvin kouluttautunut ja ihmisläheinen henkilö. Hän on uudistanut näkemyksen Suomen presidenttiydestä - presidenttikin on vain ihminen. Silti Haloselta löytyy myös auktoriteettia. Hän ei ole turhan vakava, vaan on helposti lähestyttävissä oleva henkilö. SAK:n juristina hänellä on ollut kokemusta myös perustyöntekijän arjesta. Esimerkiksi äitini on kertonut Halosen ajaneen SAK:n juristina jonkun tuttunsa laitointa irtisanomistapausta. Jo silloin Halonen osoitti, kuinka häntä oikeasti kiinnostaa pienenkin ihmisen arki.

Minua rasittaa, kuinka naispoliitikkoja aina arvostellaan julkisuudessa. Myös Halonen sai osansa tästä, kun lehdet arvostelivat hänen laukkuvalintojaan ja ulkomuotoaan. On käsittämätöntä, kuinka rasittavia median alan edustajat ovat - esimerkiksi vaalikeskusteluissa haastattelijat eivät yhtään kunnioita keskustelijoita, vaan heittävät heidän silmille erillaisia letkautuksia. On rasittavaa katsoa näitä "politiikan asiantuntijoita", joilla on kova tahti kahlata läpi kaikki aihealueet, mitä siinä ohjelmakortissa heidän edessään on. Olisi joskus kiva katsoa sellaista ohjelmaa, jossa ihan oikeasti keskustellaan asioista keskustelijoiden ehdoilla.

Joka tapauksessa tänään tulee juotua kahvit, jos toisetkin Halosen virkakauden päättymiseksi. Politiikka on mennyt sen verran populismiksi ja hektiseksi touhuksi, että harmittaa, kun järkevä presidentti lopettaa. Toivottavasti saamme vielä kuulla Tarjasta muissa tärkeissä tehtävissä.

Elämän pieniä kriisejä

Näin 30-ikävuoden lähestyessä rupeaa helposti muistelemaan vuosien takaisia lukioaikoja ja lapsuutta. Enää muutama kuukausi ja minäkin täytän pyöreitä kolmatta kertaa elämässäni. Sinänsä ikä on mielestäni vain luku, sillä sama sielu ja mieli ihmisen sisällä edelleen porhaltaa kuin ennenkin. Sielu kehittyy, oppii ja muokkautuu, ruumis vanhenee, mutta ajatukset pysyvät samanlaisina. Ehkä sitä kasvaa ja kypsyy henkisesti, mutta ei kuitenkaan vanhene henkisesti. Ulkokuori vanhenee nopeammin kuin mieli.

Uskon, että lapsuudessa ja nuoruudessa sitä luo sellaisia suhteita ihmisiin, millaisia ei enää vanhempana pysty luomaan. Sitä on muodostanut jonkinlaisen siteen lapsuus- ja nuoruusajan ystäviin, mitä ei vaan saa mitenkään poistettua. Sen huomaa esimerkiksi siitä, kun ei ole nähnyt lapsuudenystävää pitkiin aikoihin, mutta aina löytyy se sama aallonpituus ja jutunaiheet, kun tapaa vaikka vuosien päästä. Sellaisia suhteita ei enää vanhemmiten helposti kehitä.

Mutta takaisin niihin muisteluihin. Lukiossa valitsin valinnaisaineena melkein kaikki mahdolliset psykologian kurssit, mitä valittavana oli. Lisäksi valitsin biologian, musiikin, pitkän fysiikan, matikan ja kemian sekä ranskan kielen. Muita valinnaisaineita ei enää mahtunut ja jossain vaiheessa ranska piti pudottaa. Psykologiaa halusin opiskella huvikseni, ajattelin sen olevan yleishyödyllistä, enkä pitänyt sitä kauhean tieteellisenä aineena. Minusta ihmisen kehityspsykologia oli kaikista mielenkiintoisin kurssi koulussa. Siinä kerrottiin, kuinka ihminen ajautuu kriisistä toiseen koko elämänsä ajan jo vauvaiästä lähtien.

Ylioppilaskirjoituksien reaaliin lukiessani olin päättänyt vastata biologiaan, kemiaan ja fysiikkaan. Kun kirjoitukset alkoivat ja luin tenttipaperin läpi, näin onnekseni fysiikan toisena tehtävänä juuri sen samaisen siltapalkkimomenttitehtävän, minkä olimme laskeneet edellisenä iltana siltainsinööri-isäni kanssa. Mutta mitä minä tein? Menin ihan paniikkiin. Katsoin vuoroin kelloa ja koepaperia ja aloin filosofoida, että mikä ihme "momentti" oikeastaan on. Päätin kesken kirjoitusten, että ei... EI minulla ole aikaa miettiä mikä-se-momentti-on ja siirryin suoraan psykologian tehtäviin. Vastasin kolmeen psykologiaan ja yhteen uskontoon sekä biologiaan. Täysin mielipuolista, sillä en ollut niihin aineisiin lukenut.

Ja tätä paniikkia jatkui. Myös matikan yo-kokeen ensimmäinen lasku oli uskomattoman helppo: "Laske kulmakerroin" - pitäisi olla jokaisella matematiikkaa vähänkin lukeneelle helppo lasku ratkaista. No siinäpä menin sitten taas kerran lukkoon, käteni tärisivät valehtelematta kaksi tuntia koetilaisuudessa ja vilkuilin jatkuvasti kelloa. Lopuksi taistelin sen ensimmäisen tehtävän kanssa niin pitkään, etten kerjennyt tehdä muita laskuja loppuun. Olin hyvin masentunut palauttaessani koetta fysiikan opettajalleni. Hän oli kuitenkin sen verran kannustava, että sanoi minun todettua kokeen menneen huonosti, että "Älä huoli, Teknillisessä korkeakoulussa tarvitaan juuri tuollaisia laulavia tyttöjä".

Teknillisen korkeakoulun pääsykoe meni hyvin. Siellä jännitykseni ei saanut minua valtaansa ja pääsinkin kirkkaasti haluamalleni osastolle. On jännä ajatella, että lukioaikana yksi koetilaisuus merkitsee niin paljon. Nyt kun asiaa miettii, niin ylioppilaskirjoitukset ovat aika vähäpätöinen juttu, mutta sillä hetkellä kyse oli elämästä ja kuolemasta. Silloisesta kriisistä.

On hienoa, että Suomessa kaikilla on sama mahdollisuus opiskeluun sosiologisesta taustasta riippumatta. Suomessa hämmästellään, eikä ehkä itsekään oikein uskota, kun Suomen koululaiset pärjäävät aina Pisa-tutkimuksissa hyvin. Suomessa hyvästä opista saa suurimmaksi osaksi kiittää opettajia. Suomessa arvostetaan opettajan ammattia, ja opettajan ammattiin opiskellaankin yliopistotasolla. Esimerkiksi Ruotsissa opettajan ammatti ei ole kovinkaan arvostettu ja siellä onkin paljon käyty kansallista keskustelua koulujärjestelmän uudistamisesta. Opettajan ammatin arvostuksesta saamme kiittää kirkon ja koulun koalitiota. Opettajan ammatin arvostaminen on peräisin niiltä ajoilta, kun yksinään kirkoilla oli tehtävänä perustaa kansakouluja. Myöhemmin kirkko ja koulu erotettiin toisistaan, mutta ammatin arvostus säilyi.   

Sittemmin on saanut lukea lehdistä, kuinka monella poliitikolla on kiire uudistaa Suomen koulujärjestelmään. Opetusministeri on ehdottanut, että taideaineita lisätään pakolliseksi kaikille yläkouluissa kokonaistunteja kuitenkaan vähentämättä. Tällä hetkellä yläkouluissa on saanut valita valinnaisena kuvaamataidon, kotitalouden, teknisen työn tai tekstiilityöt. Käytännössä tuo taideaineiden "pakollisuus" vähentää valinnanvapautta - miksi se on ministerin mielestä ensisijaisen tärkeää, että huonot piirtäjät osallistuvat kuvaamataidon tunnille? Tai, että joku, joka on aivan surkea vatkaamaan kanamunia vaahdoksi, joutuu tekemään sitä tästä lähtien kaksi tuntia viikossa?

Uudistamista ei koskaan pitäisi tehdä pelkästään uudistamisen vuoksi. Välillä tuntuu, että tässä nyky-yhteiskunnassa nimenomaan toimitaan niin. Ihmiselämän kriisit ovat sen verran vaikeita ja hankaloita käsitellä, että olisi kivaa, että kaikki se muu siinä ympärillä olisi tehty helpoksi.

Mukavaa ja helppoa viikkoa kaikille.

Vihainen lintu

Kaikki, mikä liittyy jotenkin Angry Birdseihin on nyt loppu joulukaupoista. Nämä vihaiset linnut ovat hyvin suosittuja lasten keskuudessa ja lapsien on saatava niihin liittyviä oheistuotteita: unileluja, sängyn peitteitä, minifiguureita, pelejä. Olen odottanut sitä hetkeä, kun moraalinvartijat keksivät, että Angry Birdsit ovat haitaksi lapsille. Se tapahtuu joka ikinen kerta, kun jostain asiasta tulee suosittu. Esimerkkinä tästä on Harry Potter: Jossain vaiheessa Vatikaani kielsi Harry Potter-kirjat, koska ne sisältävät noituutta ja ovat "pakanallisia" kirjoja. Angry Birdsit eivät ole vielä niin suosittuja, että Vatikaani ottaisi niihin kantaa, mutta epäilen, että enemmänkin koulujen opettajat ja lastentarhojen hoitajat kauhistelevat näiden lintujen vihaisia katseita - miksi tänne tarhaan pitää tuoda vihaisen näköisiä lintuja, kun maailmassa on muutenkin pahaa?

Keväällä luin, kuinka Yhdysvalloissa paheksuttiin Lady Gagan musiikkivideota "Judas". Hämmästyttää, kuinka jotkut ihmiset ovat niin kapeakatseisia, eivätkä oikeastaan edes ymmärrä, mistä Lady Gagassakin on kyse ja näkevät vain tämän paljastavat asunsa ja luulevat häntä huomiohakuiseksi.  Lady Gagan ajatus on, että jokainen saa olla oma itsensä sellaisena luojan luomana kuin on. Lady Gaga itse on kristitty ja suurimmaksi osaksi on vähemmistöjen puolestapuhuja.

Olin Lady Gagan keikalla Hartwall-areenalla, kun tämä oli Suomessa kiertueellansa. Lady Gaga piti pienen puheenvuoron, jossa hän mainitsi, miten iloinen on nähdessään Suomen "pikkumonsterit", joiksika hän fanejaan kutsuu. Jotenkin puheenvuorossa tuli esille se, kuinka hän on aikoinaan ollut kiusattu ja ahdistunut, kun häntä on kutsuttu "friikiksi" jne. Hän totesi puheenvuorossaan, että areenalla on tarkoitus pitää mahtava keikka, ja että täällä jokainen saa olla sellainen kuin on ilman, että häntä pilkataan - kaikki ne todelliset friikit ovat nyt hallin ulkopuolella.

Uskallanpa väittää: Lady Gaga on aikansa Jeesus. Tai ainakin muistuttaa Jeesusta. Näiden konservatiivien - Gagan haukkujien ja paheksujien pitäisi katsoa itseään peiliin. Jos Jeesus eläisi nykypäivänä niin hän toimisi varmasti samalla tavalla kuin Lady Gaga eli olisi vähemmistöjen puolella. Sanotaan, että Jeesus nimenomaan otti "hylkiöt" siipiensä suojaan - paransi sairaita - spitaalisia - vammaisia. Ja Jeesusta paheksuttiin. Samoin paheksutaan nyt Lady Gagaa.

On paradoksaalista, että kristilliskonservatiiviset ihmiset, jotka puhuvat kristillisien arvojen tärkeydestä paheksuvat henkilöä, jonka tarkoitus on vahvistaa ihmisten keskuudessa lähimmäisen rakkautta ja muita hyveellisiä omantunnonarvo-tuntemuksia. Toisaalta ihmettelen muutenkin, että mitä sillä tarkoitetaan, kun puhutaan yleensä "kristillisistä arvoista"? Jos niillä arvoilla tarkoitetaan rakkautta Jumalaan ja uskontoon niin tämä on ihan ok, mutta jos tuolla termillä on tarkoitus viitata lähimmäisrakkauteen, rehellisyyteen, perheeseen ja muihin lämpimiin arvoihin niin millä oikeudella niitä pitäisi jonkun määritelmän mukaan kutsua nimenomaan "kristillisiksi" arvoiksi? Eivät ne yksinomaan ole kristittyjen arvoja, vaan arvoja siinä missä muidenkin ihmisten arvot.

Maailmassa sekoitetaan politiikka ja uskonto turhan usein. Arabimaissa uskonto on miltei laki (etenkin Saudi-Arabiassa) ja samoin Yhdysvalloissa, jossa rahakin on siunattu (20 dollarissa lukee "In God we trust"). Myös Suomessa heräsi kova haloo, kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiselle presidenttikaudelle, että kuinka meillä voi olla presidentti, joka ei kuulu kirkkoon. Jotkut vaativat Halosen liittymistä kirkkoon, mutta myöhemmin asia kuitenkin unohdettiin. Halonen erosi kirkosta 70-luvulla perustellen päätöstään sillä, ettei kirkko tuona aikana hyväksynyt naispappeutta ja muutenkin syyllistyi seksuaalivähemmistöjen syrjintään. Halonen on harkinnut kirkkoon liittymistä, mutta ei ole halunnut tehdä sitä presidenttikaudellaan, koska ei ole halunnut, että hänen päätöksestänsä, joka on kuitenkin yksityinen asia, tehdään mitään poliittisia johtopäätöksiä. Yhdysvalloissa tällaisen presidentin valinta ei olisi mahdollista.

Kummallista on, että kirkko on yleensä se, johon liitetään vähemmistöjen syrjintä, kuten esimerkiksi syrjintä sukupuolen ja homouden takia. Naispapitkin ovat jostain syystä hirveän erikoinen juttu. Suomessa suuri osa on kuitenkin tapauskovaisia ja kirkko on onneksi osattu pitää erillään politiikasta, vaikka täälläkin niillä on tietynlainen kytkös toisiinsa.

Tässä vielä edellisten joulujen lapsien hittilelujen historiaa ja skandaaleja:

• 1990 luvun lopussa Yhdysvaltalainen pastori leimasi Teletappien Tiivi-Taavin homomalliksi
• 2000 luvulla Pokemon julistettiin haitaksi lapselle sen väkivaltaisuuden vuoksi
• 2000 luvun alussa Barbie-nuken pään kokoa kasvatettiin, vartaloa pienennettiin ja tissejä kasvatettiin, jonka seurauksena nousi esille, että nukke on huono roolimalli tyttölapsille
• 2008 Ruotsalainen kustantaja Stefan Ingvarsson ilmoitti havainnostaan, että Muumipeikko on homo ja rakastunut Nuuskamuikkuseen
• 2008 Harry Potter leimattiin vaaraksi lapsille, sillä ne edistävät noituutta ja okkultismia

Angry Birds? Ennustan, että ensi vuonna ne ovat liian väkivaltaisia lapsille. Herranjestas sentään, vihaisen näköiset linnut lennätetään kohti ivallisen näköisiä possuja. Tämä opettaa väkivaltaa kerrakseen. Äkkiä pois ne linnut markkinoilta!

Hauskaa joulun odotusta kuitenkin! Vai pitäisikö toivottaa "kausijuhlaa" (Season's Greetings), ettei kukaan vaan loukkaannu, sillä "Christmas"-sananakin on joidenkin mielestä loukkaavaa. Huoh.

Ei muumitaloa lukita yöksi

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Suomessa tämä erityisesti pätee, sillä Lordistakin alettiin tykätä vasta kuin muu maailma antoi sille hyväksynnän. Suomalaiset eivät osaa arvostaa omaa osaamistaan ja onnistumistaan, vaan jatkuvasti arvottavat itsensä alatasolle. Jos vertaa esimerkiksi italialaiseen niin hän taas arvottaa itsensä todella korkealle. Tänä aamuna tuli jälleen katsottua Huomenta Suomea, jossa joku asiantuntija kertoi olleensa Italiassa tiedustelemassa heidän taloustilannettaan, jottei kävisi kuten Kreikalle. Siellä italialaiset olivat vakuutelleet, kuinka erinomainen heidän tämän hetkinen tilanne on. Se on sellaista kansallisylpeyttä - on se kumma, jos siellä ei pelätä yhtään, kun kerran koko muu Eurooppa pelkää Italian "romahtamista". Vaarallista.

Tavallaan pidän suomalaisesta mentaliteetista. Suomalainen on hyvin erilainen verrattuna Keski-Euroopan väkeen. Sitä sanotaan, ettei suomalainen mies puhu, eikä pussaa, mikä ainakin omasta mielestäni on vallan loistavaa. Suomalainen sanoo rakkaudentunnustuksia vasta kuin ihan oikeasti niitä tarkoittaa. Keskieurooppalainen sen sijaan lurittelee niitä päivittäin ilman, että niillä on mitään sisältöä. Muistan aikoinani, kun teimme roadtripin Eurooppaan autolla Ruotsi-Tanska-Saksa-Sveitsi-Ranska-Saksa-Belgia-Tanska-Ruotsi. Tuon automatkan aikana ymmärsin, miten harvinaista sitä on olla aidosti vaalea ihminen maailmassa ja täytyy sanoa, että tämän reissun jälkeen vasta aloin paheksua suomalaisten hiusvärjäyksiä "eksoottisen tummaksi" ja alkoi jotenkin myös ärsyttää, miten Miss Suomi-valinnat kohdistuivat aina näihin tummanvärjättyihin tyttöihin. Sieltä ulkomailta löytyy ihan oikeita kauniita tummia tyttöjä, miksi tuollaiset keinotekoiset "eksoottiset" pärjäisivät?

Vaaleus on valttia Keski-Euroopassa. Roadtripin etapissa Ranskassa ollessamme ihmiset pysäyttelivät autojaan ja huutelivat meitä vaaleaveriköitä kyytiin. Olimme kaksi viikkoa Ranskan seudulla Saint Tropezissa ja kyllä se suoraan sanottuna oli rankkaa ja puuduttavaa, kun jatkuvasti oli "huomattu" vaaleuden vuoksi, eikä ole suomalaisena tottunut sellaiseen. Muistan ajatelleeni, kun ylitimme Tanskan ja Ruotsin välisen Store Beltin sillan yömyöhään autolla, että "Ihanaa olla taas normaali, ihanaa ettei kukaan enää huuda perääni". Eikä sen koomin ole huutanukaan, sillä kuten sanoin - suomalainen mies ei puhu eikä pussaa.

Suomalaiset ovat kuin Tove Janssonin muumihahmoja. Ei ole yhtään ihme, että meillä on muumimamma presidenttinä. Muumit ovat vaatimattomia, hulluttelijoita, oikeudenmukaisia, boheemeja ja suoraviivaisia. Ihan niin kuin suomalaiset. Tänään oli lehdessä juttua kanadalaisen listaamia asioita asioista, mitkä ovat Suomessa hyvin ja missä taas olisi parantamisen varaa. Pitikö tämäkin juttu tulla ilmi ihan kanadalaisen kertomana?

 

Artikkelin mukaan Suomen valtti numero UNO on 1) Sauna. Hänen mielestään se on vapauttanut suomalaisten suhtautumisen alastomuuteen. Saunassa johtajapuku riisutaan pois ja kaikki ovat samanarvoisia. On aivan totta, että sauna vaikuttaa moneen asiaan ja sen merkitystä ei kannata väheksyä. Olen itse miettinyt aivan samaa saunan suurkäyttäjänä (käyn saunomassa vähintään kolme kertaa viikossa - joku naseva saattaa kysyä suomalaiseen säästäväisyystyyliin, että näkyykö se sähkölaskussa, johon voin jo vastata, että näkyy, mutta on sen arvoista). Saunassa käydään parhaat keskustelut kumppanin kanssa. Se on ihana paikka rentoutua. Sitä myös sanotaan, että suurimmat sopimukset syntyvät saunan lauteilla.

Kanadalainen listaa suomalaisten huonoiksi piirteiksi kateuden, maahanmuuttokriittisyyden ja yrittäjyyden puutteen. Daa? Olipas uutta. Lisäksi positiivisten asioiden lista oli pidempi kuin huonojen piirteiden lista, mutta journalistit tietenkin uutisoivat asian niin, että "näistä piirteistä eivät ulkomaalaiset suomalaisessa pidä". Tyypillinen suomalainen uutisointitapa.

Suomalainen itsekriittisyys on älytöntä. Silloin kuin Nightwish pääsi pinnalle Euroopassa niin täällä Suomessa alettiin hävetä Tarja Turusen tapaa ääntää englantia. Samaa arvostelua on kuullut esimerkiksi Mika Häkkisen, suomalaisten keihäänheittäjien tai jopa Tarja Halosen englannista, kun he-eivät-nyt-osaa-oikein-lausua-sitä-englantia. Ja ah mikä jumala Alexander Stubb onkaan! Tämä Stubb, joka on ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa ja naimisissa englantilaisen naisen kanssa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt tuota kielitaitohäpeää, sillä eihän englanti ole meidän kotikielemme. Mitä ihmeen häpeämistä siinä on, jos joku lausuu ei-natiivilla-tavalla englantia? Ne ihmiset, jotka tätä häpeävät, eivät itse ole käyneet muualla Euroopassa ja kuulleet, kun esimerkiksi ranskalainen mongertaa sitä jeesjeestä. Siihen nähden, kyllä me osataan.

Ja osataan me monessa muussakin asiassa. Mutta ei koskaan vaan voida olla ylpeitä. Tai sitten, jos olemme ylpeitä niin se menee täysin yli, kuten esimerkiksi tämä jääkiekon maailmanmestaruus 2011. Käsittämättömän pieni saavutus, jolla ei ole merkitystä todellisen elämän kanssa, mutta kai me sitten tarvittiin vähän kansanylpeyden kohottamista. Överiksi se silti meni, kun siitä alettiin julkaista dvd:ita ja postimerkkejä. Tehtiin juhlakappaleita ja varmaan vieläkin jotkut herrat nostavat maljaa maailmanmestaruudelle. Mistä löytyisi se kultainen keskitie?

Kai kaikkea tätä pitää vielä harjoitella. Ollessani konferenssissa, jossa oli pohjoismaisia osallistujia huomasin, miten suomalaiset kaakattivat sisusta, saunasta, jääkiekosta ja hevistä. Mutta eivät sen sijaan olleet yhtään kiinnostuneita esimerkiksi Ruotsista, Tanskasta tai Norjasta. Nämä muista pohjoismaista tulleet olivat oppineet kuuntelemaan ja mielenkiinnolla kuuntelivatkin näiden suomalaisten jorinoita. Minua monesti mietitytti, että kiinnostaakohan heitä oikeasti ollenkaan koko ajan kuulla: "In Finland we have..." Jäiköhän näille kyseisille suomalaisille mitään käteen muista pohjoismaista ja heidän kuulumisistaan. Epäilen, että ei. 

Ihmisarvo

Eilen oli ihmisarvon päivä. Ensimmäistä kertaa se järjestettiin Suomessa Espoon Barona-areenalla. Itse olin parhaillani eräässä Espoon kauppakeskuksessa pyörimässä, kun Niinistön ja Hjalliksen rahoittama show alkoi ja heidän kestitsemät vieraat saapuivat myrkyisessä yössä Espoon kuivakkaaseen halliin. Katsoin ohjelmaa illalla televisiosta ja siellä oli monenlaista vierasta aina Ahtisaaresta lähtien Norjan kruunuprinssiin saakka. Pisti miettimään, kun jamaicalainen bändi alkoi esittää "Dignity"-nimistä biisiään, että oliko kyseessä ihan oikea ihmisarvon päivä vai oliko se sittenkin päivä, jolloin Niinistö aloitti presidenttikampanjansa.

Tänään Ahtisaari ilmoitti julkaisevansa kirjan, jossa hän kertoo harkinneensa toiselle presidenttikaudelle lähtöään, muttei pystynyt kilpailemaan Halosen kanssa tuona aikana. Hän varsin suorasukaisesti kommentoi, kuinka ei jaa samoja näkemyksiä Halosen kanssa, koska itse on niin oikealla ja Halonen taas enemmän vasemmalla. Samaan aikaan hän aukaisi jälleen kerran Nato-luukkunsa ja alkoi puhua siitä, kuinka Suomen rauha turvataan, jos liitymme Natoon. Tästä tämä meidän suuri nobelistimme jaksaa muistuttaa jokaikinen kerta, kun hänen naamansa täyttää meidän kaikkien ruudut kotona.

Nyt on noussut hirveä haloo siitä, kuinka valtion talousohjelmassa on päädytty supistamaan armeijan määrärahoja: Onhan-se-järkyttävää-kun-kerran-tuolla-naapurissa-he-taas-kasvattavat-armeijaansa-ja-kohta-hyökkäävät. Pikkuhiljaa talvisotasyndroomasta pitäisi päästä eroon ja ymmärtää, ettei maailma ole enää samanlainen paikka kuin ennen. Tämä armeijan määrärahojen supistaminen on selkeää politiikkaa, jolla on selkeä päämäärä. Sillä saadaan Venäjä-pelkoiset ihmiset uskomaan, että me tarvitsemme Natoa. Stubb, joka on Naton avoin kannattaja, paljastaa Pepsodentin (tai kenties Apteekin valkaisuaineen) valkaisemat hampaansa ja ilmoittaa, että kun-nyt-meillä-ei-ole-kunnon-armeijaa-niin-Venäjää-Venäjää-Venäjää-varten-me-tarvitaan-Naton-tukea.

Tosiasia on, että Nato tarvitsee Suomen tukea. Nato haluaa ulottaa oman rajansa joka puolelle Venäjän rajaa. Nato tarvitsee myös lisää pelinappuloita (pelimiehiä) Lähi-idän öljytaisteluihin. Olisihan se kiva pysyä tässä globalisaatiossa mukana ja saada myös suomalaisia, nuoria, kunniakkaasti kuolleita miehiä sinkkiarkuissa Finnairin lentokoneilla Suomeen. Aamen.

Ihmisoikeuden päivänä näytettiin myös mielenkiintoinen dokumentti Hitlerin saamista kirjeistä, joita on säilynyt natsiajoilta. Edelleenkin se hätkähdyttää, kun näkee pätkiä talutetuista juutalaisista ja kuulee, miten ihmiset huudahtavat ja ylistävät johtajaa. Se on nationalismia pahimmillaan. Kävin edellisenä vuonna Berliinissä keskitysleirillä, jonka piti olla yksi Saksan pienimmistä keskitysleireistä. Paikka oli mielestäni todella iso ja kuvottava. Siellä oli juutalaisille mm. kenkärata - natsit testasivat kenkiä ja pistivät heidät kävelemään koko päiväksi rataa pitkin. Lisäksi he olivat perustaneet paikalle oman krematorion, sillä ruumiita tuli niin paljon, että ne oli pakko polttaa paikan päällä. Ihmisen julmuus rodun perusteella toista ihmistä kohtaan on käsittämätöntä.

Luin Anne Frankin päiväkirjan muutama vuosi sitten ja se oli kyllä riipaiseva, sillä kirjahan loppuu vain kesken. Joka päivä he saivat pelätä asunnossaan, että natsit löytäisivät salaisen huoneen, jossa he piileskelivät. Ja he elivät paikassa kuin eläimet: asioivat ämpäreihin ja elivät pahassa hajussa.

Hämmästyttävää on, etteivät juutalaiset yrittäneet ryhtyä minkäänlaiseen vastakapinaan natseja vastaan. Nykypäivänä juutalaiset saavat elää vapaasti. Auta armias, jos joku vähänkin ärähtää ja sanoo jotain pahaa heidän valitusta kansasta niin hänet leimataan rasistiksi. Etenkin Hollywood on täynnä juutalaisia. Mel Gibson - harraskristitty - erehtyi juopuneena haukkumaan juutalaisia ja eipä kai kovin paljoa tuon tapahtuneen jälkeen olekaan saanut mielenkiintoisia elokuvarooleja.

Pakko sanoa, että silti ärsyttää, miten ihmisarvot eivät kohtaa tässäkään asiassa. Maailmassa surraan Hitlerin tekemiä kauheuksia, mutta esimerkiksi vuoden 1994 Ruandan kansanmurhasta ei puhuta paljon mitään. On käsittämätöntä, miten eurooppalaiset itse saivat nuo Ruandan kauheudet aikaiseksi jakamalla ihmiset hutuihin ja tutseihin ulkonäön perusteella ja jättivät maan sitten omilleen. Sodan aikana äärihutut tappoivat 800 000 tutsia. Eurooppalaiset sen sijaan evakuoitiin äkkiä alueelta pois. Yksi afrikkalainen ei vastaa eurooppalaista. Ihmisarvo ei vain ole sama.

Ihmisarvon eriarvoisuuden näkee myös Suomessa näissä romanialaisasioissa. Suomalaiset ovat täysin kyllästyneitä kerjäläisiin ja toivoisivat heidän palaavan kotimaahan. Minun on pakko sanoa, että välillä Helsingissä liikkuessani olen piristynyt romanialaisten katuhaitariyhtyeistä, mutta enhän minä suomalaisena saisi! Ja kerran olen antanut kirpputorilla myydessäni pullon, jossa oli vettä romanialaiselle. Olin kaatamassa vettä pois, mutta hän pikaisesti elekielellä kielsi minua ja osoitti, että haluaa juoda sen. Silloin tajusin, miten vesi ei ole itsestäänselvyys kaikille. Ja ensimmäistä kertaa tunsin sääliä romanialaisia kohtaan. Ehkä tuossa romanialaisasiassa eniten ärsyttää se, kuinka järjestäytynyttä romanialaisten kerjääminen on. Jos heille antaa rahaa niin se ei kuitenkaan mene perille juuri sille henkilölle, jolle sen on antanut, vaan joku isompi boss ottaa sen rahan itselleen. Olisi kiva koettaa tukea näitä köyhiä romanialaisia jollain muulla tavalla kuin rahoittamalla heidän rikollista, järjestäytynyttä toimintaa.

Olin katsomassa muutama viikko sitten stand up-komiikkaa ja siellä esiintynyt Andre Wickström totesi hauskasti: "Ilman teitä naisia, ei olisi huumoria." Se oli mielestäni mukavasti sanottu suomenruotsalaiselta silmälasipäiseltä mieheltä. Ja heti alkoi mietityttää, millainen maailma olisikaan ilman naisia. Jos maailmassa ei olisi naisia, niin todennäköisesti täällä sodittaisiin vielä enemmän, eikä ihmisarvoilla oikeasti olisi mitään väliä. Sana "ihmisarvo" on ollut pakko olla jonkun naisen keksimä. Todennäköisesti se on syntynyt, kun nainen itse on joutunut taistelemaan itsensä samanarvoiseksi kuin mies.

Maailmaa ei paranneta yhdessä yössä, mutta yhdessä yössä pystyy vaikuttamaan siihen, miten kohtelee toista ihmistä. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. 

Ihmisyydestä

Esko Valtaoja kiirehti sanomaan, kun uutiset Cernin kokeista ja valonnopeuden rikkomisesta paukahtivat lööppeihin, ettei usko uuteen tieteelliseen tulokseen, ja voisikin lyödä vetoa maailman kalleimmasta viskipullosta, ettei se ole totta. En tiedä ottiko kukaan vetoa vastaa, sillä nyt Valtaojan vedonlyöntikumppani olisi pulassa. Einsteinin suhteellisuusteoriaa ei saatu sitten kumottua - viime viikolla Hesari uutisoi kokeen virheellisyydestä.

Olen lukenut jonkin verran Ursan julkaisemia kirjoja (liityin Ursaan noin 10 vuotta sitten) ja joskus innostuin isäni kanssa käymään Ursan järjestämillä luennoilla Helsingin Tieteiden talolla. Avaruus on kiehtonut minua pienestä pitäen - edelleenkin viehätyn tähtikuvioista, joita toisinaan tuijotan parvekkeella. Pidin ala-asteikäisenä koulussa esitelmän aiheesta “Miksi tähdet tuikkivat?” - itselläni ei ole mitään mielikuvaa esitelmäni aiheesta - hyvä ystäväni vain hiljattain muistutti minua siitä. Tosin en yhtään ihmettele, että olisin pitänyt tuosta aiheesta esitelmän, sillä en vieläkään suostu luopumaan sinisestä rullaverhostani, joka koristi 6-vuotiaana huoneeni ikkunaa. Siinä on tähtikuvioita: isokarhu, pikkukarhu, Orion jne.

Ursan kirjoja

Ihminen käyttää aivojaan jatkuvaan tutkimiseen. On todella erikoista, että se on se piirre, mikä erottaa ihmisen eläimestä. Ihminen tutkii ja tutkii ja haluaa löytää vastauksia. Usein on kuitenkin todistettu, että vaikka kuinka tutkisi niin ei välttämättä saa kuitenkaan vastauksia. Esimerkiksi tämä Cernin tieteellinen mullistus valonnopeudesta. Mitä sitten, vaikka olisi todistettu, että valonnopeutta nopeamminkin voi liikkua? Emme kuitenkaan olisi saaneet vastausta mihinkään.

Ihmisen luonne on siitä myös erikoinen, että jostain syystä meille on hyvin tärkeää, että jos jossain kaukana asuu ihmisen kaltaista älyllistä elämää niin meille on hirveän tärkeää saada viesti heille perille meidän olemassaolostamme. Se on vähän sama kuin, että ihminen yksilönä haluaa tulla muistetuksi kuolemansa jälkeen. Jo 60-luvulla lähetettiin avaruuteen viestejä - tietynlaisia ajo-ohjeita mahdollisille humanoideille, että löytäisivät. Miksi ihmeessä?

Ihmisen suvaitsevaisuus on kuitenkin ihan toista luokkaa maailmassa. Kansat eivät pysty elämään keskenään, kun aina joku pistää sodan pystyyn, ja toisista tulee rasisteja. Jokainen sota johtuu ihmisen suvaitsemattomuudesta ja ahdasmielisyydestä. Ne henkilöt, joita ammutaan eivät ole “meidän kaltaisiamme”. Silti tutkitaan ja tutkitaan, etsitään ja kiinnostutaan uusista Amazonin alkuperäiskansoista. Jostain syystä niistä täytyy tietää enemmän! Samoin tutkitaan avaruutta. Mutta miten ihmeessä kävisi, jos avaruudesta ihan oikeasti tulisi 60-luvulla lähetettyjä ajo-ohjeita hyödyntäen maapallon ilmakehän paikkeille koputtelemaan joku uusi hieno humanoidikansa. Täälläkö oltaisiin ihmisinä valmiina ottamaan nämä vastaan ja tarjottaisiin vaikka Itä-Suomen rajalta heille mökkipalstoja vapaasti ostettavaksi? Njaa, eihän niitä tarjota tarjottimella venäläisillekään. Miksi sitten humanoideille? Ihminen ei ole tarpeeksi suvaitsevainen perusluonteeltaan tapaamaan mitään humanoideja, kun ei kerran pysty tulemaan toimeen edes rajanaapurinsa kanssa.

En ymmärrä, mihin tällä kaikella tutkimisella ihminen pyrkii. Miksei ihminen joskus tutkisi itseään hiukkaspartikkelina pelkästään kiihtyvyyksien ja nopeuden avulla. Asettuisi maapallosta ulkopuoliseksi ja tutkisi näitä partikkeleja, miten ne syntyessään ovat hitaita, vanhemmiten levittyvät eri alueelle ja toiset ehkä keskimäärin noin kerran vuodessa kiihtyvät nopeuteen 800m/s, ja leijuvat toiselle puolelle maailmaa pariksi viikoksi ja palaavat takaisin. Mielenkiintoisia partikkeleja.

Itse näen ihmisen maapallon viruksena, joka on eri paikoissa kehittynyt erilaiseksi, ja jota maapallon omat puolustusmekanismit (hurrikaanit, maanjäristykset) koettavat epätoivoisesti tuhota, mutta vastustuskyky maapallolla on vain heikko. Todella sitkeä virus. Inhottava virus. Jossain vaiheessa virus häviää kuitenkin maapallolta, eikä maapallo siihen kuole. Eräässä lukemassani kirjassa maapalloa verrattiin keski-ikäiseksi. Se on jo 4,5 miljardia vuotta vanha ja tulee elämään 12 miljardin vuoden ikäiseksi, kunnes aurinko laajentuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sen. Kasvien ja eläinten kaltainen elämä häviää kuitenkin monta miljardia vuotta ennen itse planeettaa.

Kaikki on suhteellista. En usko, että ihmisen aikana ihminen koskaan löytää sitä muunkaltaista elämää avaruudesta, mitä etsii - niin lohdutonta kuin se onkin. Ihmisen elinaika on sen verran lyhyt, että vaikka sitä kuinka tutkisi ja tutkisi, aika ei vain riitä tuloksien saamiseksi. Ihmettelen usein sitä, että miksi sitä elämää etsitään ainoastaan avaruuden suuntaan. Miksi niitä uusia maailmankaikkeuksia koetetaan löytää ainoastaan ulospäin planeetasta. Luuleeko ihminen oikeasti, että näillä aisteilla, millä hän nyt näkee, näkee kaiken sen, mitä on olemassa. Ihminen ei näe mikroskooppitasolle ilman apuvälineitä. Hiukkaskiihdyttimellä nähdään nopeasti syntyviä ja kuolevia hiukkasia. Miksei näistä hiukkasista etsitä elämää? Voisiko ollakin, että “sisäänpäin” tutkittaessa voitaisiinkin löytää niitä uusia maailmankaikkeuksia. Aikahan on suhteellista ja hiukkasen elinaika voi olla jonkun toisen koko elämä.

Jos maapalloa tarkastelee ulkopuolisen silmin, niin on tämä kyllä aikamoinen kompleksi. Jotkut kumartavat samanaikaisesti Mekkaan ja jotkut taas toisaalla meditoivat luostareissa. Vastauksia ei kuitenkaan saada mistään, vaikka tutkitaan ja etsitään. Joskus löydetään uusia planeettoja maailmankaikkeudesta. Mikä on todennäköisyys, että sillä uudella löydetyllä planeetalla olisi jonkinlaista uutta elämää? Ei varmaan tarvitse edes vastata.

Ihminen luulee olevansa ainutkertainen asia täällä maapallolla. Näin ei kuitenkaan ole ja nykyään tuntuu, että ihminen vain tyhmenee ja tyhmenee entisestään. Jos sattuisi joku luonnonkatastrofi siten, että yks kaks tänne jäisikin kourallinen ihmisiä ja antibiootit loppuisivat maapallolta, niin osaisiko se kourallinen ihmisiä kehittää esimerkiksi antibiootit uudestaan? Ihminen on turruttanut vaistonsa kaikenmaailman mukavuudenhaluisena olentona ja luulee, että kaikki laiteet on tehty tässä maailmassa liikkumaan häntä varten. Jos joku sanoo, että vuodessa on 365 päivää niin kaikki vain toteavat sen olevan totta. Suurinta osaa ihmisiä ei kiinnosta tiede, vaan ainoastaan oma napa. Jopa laskimet kouluissa turruttavat lasten päässälaskutaidot. Kaikki tuodaan tarjottimella nykyihmisen eteen.

Kai se on sitä länsimaisuutta: Me olemme tärkeitä, hyviä ja diplomaattisia. Ja hyvin itsekeskeisiä luonteeltamme, kun viruksena tuhoamme tätä “meille” tarkoitettua maapalloa. Harmi vaan, että maapallo tuskin oli meille tarkoitettu… me vain satuimme kehittymään viruksena sellaiseksi, jota on vaikea tappaa luonnon omin vasta-ainein.