Raadollinen päivä



Tänään oli rankka päivä töissä. Oli keskustelua, kyräilyä, salamyhkäisyyttä, sopimista, selvittelyä ja ihmettelyä. Asioita jäi kesken ja asioita ratkesi, tein listan tehtävistä asioista, joita oli ainakin 30 kappaletta. Niistä olen saanut yliviivattua vasta kolme. Ja kaksi uutta tehtävää olen saanut listalle lisää. Eli saldo tähän mennessä miinus yksi. Hienoa.

Olen alkanut lukea erästä mahtavaa kirjaa, joka sijoittuu Japaniin nimeltään "Asioita, jotka saavat sydämen pomppailemaan". Se on ihana kirja, sillä siinä kirjan kertoja vuoropuhelee Japanin Heia-kaudella eläneen naisen Sei Shonagonin ja hänen kirjoittamien runojensa kanssa. Kirja on todella romanttinen ja mahtavasti kirjoitettu nykypäivän elämästä verrattuna estetiikaltaan kauniiseen Aasian maahan. Suosittelen sen lukemista kaikille.

Japanissa tuohon aikaan (900-luvulla) kirjoitettiin paljon runoja ja niihin vastattiin aina osuvammalla, kauniimmalla kirjeellä. Oli suorastaan loukkaus, jos ei saanut vastausta kirjeeseen ja sitä kautta rakkaustarinoitakin syttyi. Kirjan kertoja vertaa noita runoja nykypäivän Facebook-statuksiin. Että nykypäivän trendi on twiitata jokaikinen maisema, kertomus tai miete webbimaailmaan - ilman sitä kokemus ei olisi mitään. Kertoja kirjoittaa tästä väheksymättä Facebook-maailmaa, vaan toteavansa tämän seikan huomanneeksi.

Mitä paremmin, osuvammin osaat ilmaista ajatuksesi lyhyessä viestissä niin sitä hienompi ihminen olet. Noh, kirja ei sinällään painotu tuohon, mutta mainitsinpa tuon nyt mieleenpainuneena kohtana.

Mieleenpainuvana kohtana myös osui kirjailijan vertaus siitä, mitä Suomessa tehtiin ko. aikakautena. Japanin estetisyys, kauneus, runous kukoisti. Suomessa sen sijaan karusti rakennettiin taloja, tietenkin itse. Ja sitten niissä omissa taloissa asuttiin - kiinnitettiin enemmän huomiota käytännöllisyyteen kuin romantiikkaan... hassua miettiä noita asioita - miten kulttuurellisesti aivan eri maailmoita.

Olen taas saanut virikettä ajatuksiini. Tuossa mietin eräs päivä ihmiselämää kokonaisuutena (jälleen kerran), kun aina välillä tulee pohdittua tätä 30-ikävuotta. En enää ole kovin nuori, ihminen vanhenee huomaamattomasti. Juoksin pari viikkoa sitten puolimaratonin. Ehkä se oli todistus ikäkriisistäni.

Mutta viime viikolla ymmärsin jotain (herranjestas taasko olen oppinut jotain?)... ihmisen ei oikeasti kuuluisi hakea kokemuksia erilaisista extreme-asioista niin kuin maratonit, puolimaratonit, joita voi käytännössä verrata itsensäylittämiseen ja vertaukseen, että olisi jonkinlainen kuolematon ihminen. Vaan ne kokemukset pitäisi löytää lähinnä arkipäivän ruutineista.

"Arki" sanana kuulostaa aina kauhean vaatimattomalta, harmaalta ja tylsältä, mutta sen sijaan, että ihminen hakee erilaisia elämyksiä ihan ääripääasioista, siihen arkeen voisi saada sisältöä siten, että irrottautuu omalta mukavuusalueelta hetkeksi arjessa pois. Arjen sisällä voi ottaa riskejä, joita voisi kutsua ns. positiivisiksi riskeiksi, joita sitten voi muistella kiikkustuolissa tehneensä. Ei aina tarvitse hakea kaikkia asioita äärirajoilta niin kuin lentokonehypyt tmv. pitää uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä ihan peruselämän saralla.

Toinen asia, mikä on hirveästi näiden työpaikan paineiden myötä myös mietityttänyt on, että miksi ihmeessä se on itselle niin tärkeää, että toiset toimisivat samalla tavalla kuin itse toimisi. Kokeeko sitä, että on itse jotenkin niin ylivertaisen hyvä, että muidenkin pitäisi toimia samalla tavalla? Tämä ajattelumaailma on vähän sama asia kuin se, mikä ärsyttää useimmiten, että kuinka ihmiset vertaavat aina toisten elämää omaan elämäänsä.

Mm. eräs ystäväni alkoi rakentaa taloa isolle tontille niin hyeenaystäväni tietenkin tämän esitellessä omaa taloansa oli tarpeen muistuttaa, kuinka monta avioeroa sitä talonrakennusprosessin aikana sattuukaan. Ja kukaan ei tietenkään missään vaiheessa halunnut muistuttaa, miten kivalta se talo näyttikään.

Noh sama piirre ilmeisesti ilmenee itsessäni, kun ärsyynnyn töissä toisten käyttäytymisestä. Pitäisi yrittää muistaa, että toiset ihmiset hoitavat asioita eri tavalla, jokainen ihminen käsittelee eri asiat omassa maailmassa. Esimerkiksi, jos kysyt neljän hengen ryhmältä, että jokainen heistä nimeää kahdeksan asiaa, mitä tulee sanasta "pankki" mieleen. Vaikka luulisi, että neljän hengen jokaisen ihmisen kahdeksasta sanasta ainakin yksi olisi kaikilla sama niin näin ei ole. Yhtään samaa sanaa ei toidennäköisesti ole kaikilla. Kokeilkaapa.

Ihminen kokee maailmaa niin eri tavalla, ettei sitä aina itse ymmärrä. Miksiköhän työ on minulle niin tärkeä, että haluaisin, että muut kokisivat sen maailman samalla tavalla kuin minä? Siinä on minulle itsetutkiskelun paikka...

 

Jungin teoria

Olin työpaikan kautta eräässä koulutuksessa, jossa tutustuin Jungin persoonallisuustestiin. Meille kurssilaisille tehtiin kyseinen testi (jokaisen piti tehdä se ennen kurssin alkua) ja minä sain tuloksekseni "Huolehtija" ISFJ. Tein testin todella nopeasti vähän-niin-kuin-pois-äkkiä-jotta-pääsen-takaisin-töihin. Ehkä, jos testiin olisi paneutunut tarkemmin tai tekisin sen testin nyt niin tulos olisi erilainen. Kenties.

Kurssilla luennoimaan oli kutsuttu työpsykologi, joka oli vuosia tutkinut Jungin teoriaa ja työpsykologiaa. Alussa, kun selvitin, että kirjainyhdistelmäni ensimmäinen kirjain I tarkoittaa introverttia eli sisäänpäinkääntynyttä, olin hämilläni. Omasta mielestäni olen nimittäin suht koht sosiaalinen, vaikka tietyissä tilanteissa jokseenkin ujo. Olin varma, että tuo intorvertti määritettiin väärin, ja olisin oikeasti ekstravertti eli ulospäinsuuntautunut.

Työpsykologin edetessä ja kertoessa eri kirjainyhdistelmien merkitystä hän kuitenkin viittasi siihen, että introvertti-persoona ei tarkoitakaan, että olisi jotenkin epäsosiaalinen. Sillä tarkoitetaan työelämässä esimerkiksi ongelmaratkaisutilannetta siten, että introvertti sulkee ongelmatilanteessa oven ja pohtii asiaa yksin. Ekstarvertti sen sijaan tarvitsee ongelmaratkaisuun toisia ihmisiä ja puhuessaan ratkaisee asiat ja muodostaa mielipiteensä.

Seuraava kirjain yhdistelmässä (S) kuvaa käytännöllisyyttä. Sen vastakohta olisi ollut I - Intuitiivinen. Käytännöllinen ihminen tekee asioita tutussa järjestyksessä, kun taas intuitiivinen ihminen aloittaa työnsä häntä kiinnostavasta kohdasta. Intuitiivinen ihminen hallitsee useimmiten teorian, eikä tarvitse käytäntöä, kun taas käytännöllinen ihminen toimii toisinpäin.

Kirjainyhdistelmäni F kuvaa empaattisuutta ja sen vastakohtana on T eli analyyttisyys. Empaattinen ihminen on hyvä näkemään ihmisten arvoja ja asenteita, kun taas analyyttinen ihminen on hyvä näkemään vikoja ja epäloogisuuksia. Empaattinen ihminen johtaa ihmisiä, analyyttinen asioita. Analyyttinen ihminen haluaa olla objektiivinen ja reilu, kun taas empaattinen haluaa toimia tasapuolisesti ja inhimillisesti.

Viimeinen kirjain J kuvaa suunnitelmallisuutta ja sen vastakohtana on P - spontaani. Spontaani-ihminen nauttii vapauden tunteesta ja aloittaa paljon uusia projekteja, jotka jäävät helposti kesken. Suunnitelmallinen ihminen taas tekee työtä välttäen viime hetken stressiä. Spontaani-ihminen ei tarvitse suunnitelmia ja hänen toiminta ohjautuu tilanteesta, kun taas suunnitelmallinen ihminen tekee suunnitelmia ja toimii niiden mukaan.

Kurssin osallistujista suurimmalla osalla oli yhdistelmä ENTJ, joka tarkoittaa "Muutosjohtajaa". Sellaiset ihmiset ovat kunnianhimoisia ja Jungin määritelmän mukaan johtajatyyppiä. Meidät asetettiin istumaan pöytiin, joissa oli mahdollisimman monta eri ihmistyyppiä olevaa ihmistä. ENTJ-tyyppiset ihmiset olivat hyvin ylpeitä omasta kirjainyhdistelmästään ja alkoivat käyttäytyäkin johtajan elkein.

Ystäväni kertoi, että on lukenut paljon artikkeleja viime aikoina siitä, kuinka nykypäivän tutkimuksien mukaan on alettu arvostaa Jungin teorian I-alkuisia johtajia sen sijaan, että painotutaan armeijatyyppiseen E-johtajaan. Arvostus ehkä on kasvanut siihen suuntaan, mutta edelleen tässä maailmassa eletään niin, että ne-tietyt-pätijät-ja-itseään-esille-tuovat-ihmiset pärjäävät myös työelämässä. Asiantuntijaroolien arvostus on omasta mielestäni ainakin laskenut, sillä kaikki nuoretkin usein tuntuvat työelämässä heti haluavansa kaiken ja kouluissa opetetaan joillakin aloilla ihan pelkästään johtamista.

Ehkä se sitten tulee siitä introverttikirjaimesta I, mutta itse arvostan enemmän sitä polkua, että ensin kouluttautudaan ja opitaan oman alan asiantuntijaksi ja sitten edetään uralla. Mutta urakehityspolut on aina hankalia aiheita - toisaalta, jos joku kovasti koko ajan pyrkii pätemällä kipumaan yrityksessä ylöspäin, niin on hän sen jollain tasolla varmaankin ansainnut.

Jungin teoria on mielenkiintoinen ja osittain varmastikin kuvaa meidän persoonia. Täytyy muistaa, ettei ihmistä voi kuitenkaan laittaa lokeroon, eikä mikään niistä kirjainyhdistelmistä ole oikeasti toista parempi. Kaikenlaisilla ihmisillä on mahdollisuus menestyä - teorian on tarkoitus vain kuvata, miten erilaisia me ihmiset olemmekaan. Jos kertoo jonkin tietyn asian toiselle ja luulee, että se on täysin itsestäänselvä kuulijalle, niin toinen ihminen on kuitenkin saattanut käsittää asian aivan eri tavalla.

Erilaisista ihmisistä ei tarvitse pitää, mutta etenkin työelämässä niitä on opittava sietämään. Työpsykologin mukaan ääripäät ENTJ ja ISTJ ovat erinomainen työpari työelämässä, jos he oppivat sietämään toisiaan. ENTJ ideoi, mutta ei osaa viedä idoitansa loppuun, kun taas ISTJ:n heikkous on ideoiden puute, joten toimivana työparina hän vie ENTJ:n ideat toteutukseen.

Käykääpä testaamassa, minkä tyyppisiä ihmisiä olette: http://similarminds.com/jung.html

Elämän pieniä kriisejä

Näin 30-ikävuoden lähestyessä rupeaa helposti muistelemaan vuosien takaisia lukioaikoja ja lapsuutta. Enää muutama kuukausi ja minäkin täytän pyöreitä kolmatta kertaa elämässäni. Sinänsä ikä on mielestäni vain luku, sillä sama sielu ja mieli ihmisen sisällä edelleen porhaltaa kuin ennenkin. Sielu kehittyy, oppii ja muokkautuu, ruumis vanhenee, mutta ajatukset pysyvät samanlaisina. Ehkä sitä kasvaa ja kypsyy henkisesti, mutta ei kuitenkaan vanhene henkisesti. Ulkokuori vanhenee nopeammin kuin mieli.

Uskon, että lapsuudessa ja nuoruudessa sitä luo sellaisia suhteita ihmisiin, millaisia ei enää vanhempana pysty luomaan. Sitä on muodostanut jonkinlaisen siteen lapsuus- ja nuoruusajan ystäviin, mitä ei vaan saa mitenkään poistettua. Sen huomaa esimerkiksi siitä, kun ei ole nähnyt lapsuudenystävää pitkiin aikoihin, mutta aina löytyy se sama aallonpituus ja jutunaiheet, kun tapaa vaikka vuosien päästä. Sellaisia suhteita ei enää vanhemmiten helposti kehitä.

Mutta takaisin niihin muisteluihin. Lukiossa valitsin valinnaisaineena melkein kaikki mahdolliset psykologian kurssit, mitä valittavana oli. Lisäksi valitsin biologian, musiikin, pitkän fysiikan, matikan ja kemian sekä ranskan kielen. Muita valinnaisaineita ei enää mahtunut ja jossain vaiheessa ranska piti pudottaa. Psykologiaa halusin opiskella huvikseni, ajattelin sen olevan yleishyödyllistä, enkä pitänyt sitä kauhean tieteellisenä aineena. Minusta ihmisen kehityspsykologia oli kaikista mielenkiintoisin kurssi koulussa. Siinä kerrottiin, kuinka ihminen ajautuu kriisistä toiseen koko elämänsä ajan jo vauvaiästä lähtien.

Ylioppilaskirjoituksien reaaliin lukiessani olin päättänyt vastata biologiaan, kemiaan ja fysiikkaan. Kun kirjoitukset alkoivat ja luin tenttipaperin läpi, näin onnekseni fysiikan toisena tehtävänä juuri sen samaisen siltapalkkimomenttitehtävän, minkä olimme laskeneet edellisenä iltana siltainsinööri-isäni kanssa. Mutta mitä minä tein? Menin ihan paniikkiin. Katsoin vuoroin kelloa ja koepaperia ja aloin filosofoida, että mikä ihme "momentti" oikeastaan on. Päätin kesken kirjoitusten, että ei... EI minulla ole aikaa miettiä mikä-se-momentti-on ja siirryin suoraan psykologian tehtäviin. Vastasin kolmeen psykologiaan ja yhteen uskontoon sekä biologiaan. Täysin mielipuolista, sillä en ollut niihin aineisiin lukenut.

Ja tätä paniikkia jatkui. Myös matikan yo-kokeen ensimmäinen lasku oli uskomattoman helppo: "Laske kulmakerroin" - pitäisi olla jokaisella matematiikkaa vähänkin lukeneelle helppo lasku ratkaista. No siinäpä menin sitten taas kerran lukkoon, käteni tärisivät valehtelematta kaksi tuntia koetilaisuudessa ja vilkuilin jatkuvasti kelloa. Lopuksi taistelin sen ensimmäisen tehtävän kanssa niin pitkään, etten kerjennyt tehdä muita laskuja loppuun. Olin hyvin masentunut palauttaessani koetta fysiikan opettajalleni. Hän oli kuitenkin sen verran kannustava, että sanoi minun todettua kokeen menneen huonosti, että "Älä huoli, Teknillisessä korkeakoulussa tarvitaan juuri tuollaisia laulavia tyttöjä".

Teknillisen korkeakoulun pääsykoe meni hyvin. Siellä jännitykseni ei saanut minua valtaansa ja pääsinkin kirkkaasti haluamalleni osastolle. On jännä ajatella, että lukioaikana yksi koetilaisuus merkitsee niin paljon. Nyt kun asiaa miettii, niin ylioppilaskirjoitukset ovat aika vähäpätöinen juttu, mutta sillä hetkellä kyse oli elämästä ja kuolemasta. Silloisesta kriisistä.

On hienoa, että Suomessa kaikilla on sama mahdollisuus opiskeluun sosiologisesta taustasta riippumatta. Suomessa hämmästellään, eikä ehkä itsekään oikein uskota, kun Suomen koululaiset pärjäävät aina Pisa-tutkimuksissa hyvin. Suomessa hyvästä opista saa suurimmaksi osaksi kiittää opettajia. Suomessa arvostetaan opettajan ammattia, ja opettajan ammattiin opiskellaankin yliopistotasolla. Esimerkiksi Ruotsissa opettajan ammatti ei ole kovinkaan arvostettu ja siellä onkin paljon käyty kansallista keskustelua koulujärjestelmän uudistamisesta. Opettajan ammatin arvostuksesta saamme kiittää kirkon ja koulun koalitiota. Opettajan ammatin arvostaminen on peräisin niiltä ajoilta, kun yksinään kirkoilla oli tehtävänä perustaa kansakouluja. Myöhemmin kirkko ja koulu erotettiin toisistaan, mutta ammatin arvostus säilyi.   

Sittemmin on saanut lukea lehdistä, kuinka monella poliitikolla on kiire uudistaa Suomen koulujärjestelmään. Opetusministeri on ehdottanut, että taideaineita lisätään pakolliseksi kaikille yläkouluissa kokonaistunteja kuitenkaan vähentämättä. Tällä hetkellä yläkouluissa on saanut valita valinnaisena kuvaamataidon, kotitalouden, teknisen työn tai tekstiilityöt. Käytännössä tuo taideaineiden "pakollisuus" vähentää valinnanvapautta - miksi se on ministerin mielestä ensisijaisen tärkeää, että huonot piirtäjät osallistuvat kuvaamataidon tunnille? Tai, että joku, joka on aivan surkea vatkaamaan kanamunia vaahdoksi, joutuu tekemään sitä tästä lähtien kaksi tuntia viikossa?

Uudistamista ei koskaan pitäisi tehdä pelkästään uudistamisen vuoksi. Välillä tuntuu, että tässä nyky-yhteiskunnassa nimenomaan toimitaan niin. Ihmiselämän kriisit ovat sen verran vaikeita ja hankaloita käsitellä, että olisi kivaa, että kaikki se muu siinä ympärillä olisi tehty helpoksi.

Mukavaa ja helppoa viikkoa kaikille.