Raadollinen päivä



Tänään oli rankka päivä töissä. Oli keskustelua, kyräilyä, salamyhkäisyyttä, sopimista, selvittelyä ja ihmettelyä. Asioita jäi kesken ja asioita ratkesi, tein listan tehtävistä asioista, joita oli ainakin 30 kappaletta. Niistä olen saanut yliviivattua vasta kolme. Ja kaksi uutta tehtävää olen saanut listalle lisää. Eli saldo tähän mennessä miinus yksi. Hienoa.

Olen alkanut lukea erästä mahtavaa kirjaa, joka sijoittuu Japaniin nimeltään "Asioita, jotka saavat sydämen pomppailemaan". Se on ihana kirja, sillä siinä kirjan kertoja vuoropuhelee Japanin Heia-kaudella eläneen naisen Sei Shonagonin ja hänen kirjoittamien runojensa kanssa. Kirja on todella romanttinen ja mahtavasti kirjoitettu nykypäivän elämästä verrattuna estetiikaltaan kauniiseen Aasian maahan. Suosittelen sen lukemista kaikille.

Japanissa tuohon aikaan (900-luvulla) kirjoitettiin paljon runoja ja niihin vastattiin aina osuvammalla, kauniimmalla kirjeellä. Oli suorastaan loukkaus, jos ei saanut vastausta kirjeeseen ja sitä kautta rakkaustarinoitakin syttyi. Kirjan kertoja vertaa noita runoja nykypäivän Facebook-statuksiin. Että nykypäivän trendi on twiitata jokaikinen maisema, kertomus tai miete webbimaailmaan - ilman sitä kokemus ei olisi mitään. Kertoja kirjoittaa tästä väheksymättä Facebook-maailmaa, vaan toteavansa tämän seikan huomanneeksi.

Mitä paremmin, osuvammin osaat ilmaista ajatuksesi lyhyessä viestissä niin sitä hienompi ihminen olet. Noh, kirja ei sinällään painotu tuohon, mutta mainitsinpa tuon nyt mieleenpainuneena kohtana.

Mieleenpainuvana kohtana myös osui kirjailijan vertaus siitä, mitä Suomessa tehtiin ko. aikakautena. Japanin estetisyys, kauneus, runous kukoisti. Suomessa sen sijaan karusti rakennettiin taloja, tietenkin itse. Ja sitten niissä omissa taloissa asuttiin - kiinnitettiin enemmän huomiota käytännöllisyyteen kuin romantiikkaan... hassua miettiä noita asioita - miten kulttuurellisesti aivan eri maailmoita.

Olen taas saanut virikettä ajatuksiini. Tuossa mietin eräs päivä ihmiselämää kokonaisuutena (jälleen kerran), kun aina välillä tulee pohdittua tätä 30-ikävuotta. En enää ole kovin nuori, ihminen vanhenee huomaamattomasti. Juoksin pari viikkoa sitten puolimaratonin. Ehkä se oli todistus ikäkriisistäni.

Mutta viime viikolla ymmärsin jotain (herranjestas taasko olen oppinut jotain?)... ihmisen ei oikeasti kuuluisi hakea kokemuksia erilaisista extreme-asioista niin kuin maratonit, puolimaratonit, joita voi käytännössä verrata itsensäylittämiseen ja vertaukseen, että olisi jonkinlainen kuolematon ihminen. Vaan ne kokemukset pitäisi löytää lähinnä arkipäivän ruutineista.

"Arki" sanana kuulostaa aina kauhean vaatimattomalta, harmaalta ja tylsältä, mutta sen sijaan, että ihminen hakee erilaisia elämyksiä ihan ääripääasioista, siihen arkeen voisi saada sisältöä siten, että irrottautuu omalta mukavuusalueelta hetkeksi arjessa pois. Arjen sisällä voi ottaa riskejä, joita voisi kutsua ns. positiivisiksi riskeiksi, joita sitten voi muistella kiikkustuolissa tehneensä. Ei aina tarvitse hakea kaikkia asioita äärirajoilta niin kuin lentokonehypyt tmv. pitää uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä ihan peruselämän saralla.

Toinen asia, mikä on hirveästi näiden työpaikan paineiden myötä myös mietityttänyt on, että miksi ihmeessä se on itselle niin tärkeää, että toiset toimisivat samalla tavalla kuin itse toimisi. Kokeeko sitä, että on itse jotenkin niin ylivertaisen hyvä, että muidenkin pitäisi toimia samalla tavalla? Tämä ajattelumaailma on vähän sama asia kuin se, mikä ärsyttää useimmiten, että kuinka ihmiset vertaavat aina toisten elämää omaan elämäänsä.

Mm. eräs ystäväni alkoi rakentaa taloa isolle tontille niin hyeenaystäväni tietenkin tämän esitellessä omaa taloansa oli tarpeen muistuttaa, kuinka monta avioeroa sitä talonrakennusprosessin aikana sattuukaan. Ja kukaan ei tietenkään missään vaiheessa halunnut muistuttaa, miten kivalta se talo näyttikään.

Noh sama piirre ilmeisesti ilmenee itsessäni, kun ärsyynnyn töissä toisten käyttäytymisestä. Pitäisi yrittää muistaa, että toiset ihmiset hoitavat asioita eri tavalla, jokainen ihminen käsittelee eri asiat omassa maailmassa. Esimerkiksi, jos kysyt neljän hengen ryhmältä, että jokainen heistä nimeää kahdeksan asiaa, mitä tulee sanasta "pankki" mieleen. Vaikka luulisi, että neljän hengen jokaisen ihmisen kahdeksasta sanasta ainakin yksi olisi kaikilla sama niin näin ei ole. Yhtään samaa sanaa ei toidennäköisesti ole kaikilla. Kokeilkaapa.

Ihminen kokee maailmaa niin eri tavalla, ettei sitä aina itse ymmärrä. Miksiköhän työ on minulle niin tärkeä, että haluaisin, että muut kokisivat sen maailman samalla tavalla kuin minä? Siinä on minulle itsetutkiskelun paikka...

 

60-luku

Tuntuukohan muista ikäisistäni ikinä siltä, että he olisivat syntyneet väärälle vuosikymmenelle? Itse olen ollut hirveä Beatles-fani ala-asteikäisenä, jolloin haaveilin ja kirosin, etten ollut elänyt sitä oikeaa Beatlemaniaa. Välillä tuntuu vieläkin samalta.

Ostin kirjamessuilta vanhoja 50- ja 60-luvun mainoskortteja. Jostain syystä 60-luku uskostuu minulle mieleen kauhean "romanttisena" vuosikymmenenä, vaikka oikeastihan tuohon aikaan naisilla ei ollut yhtään samankaltaisia oikeuksia kuin miehillä. Suomessakin nainen ei saanut yksin mennä baariin, vaan piti aina olla miesseuralainen mukana. Silti jotenkin ihailen sitä ns. kiireettömyyttä ja työn tärkeyttä, mitä arvostettiin tuona aikana.

Nykyään yhteiskunta on muuttunut niin tietoyhteiskunnaksi, että kaiken pitää tapahtua nopeasti ja sananvapauden nimiin saa tehdä miltei mitä vaan. Sähköposteja lähetetään ja asiat hoituu, jos hoituu. Tulosta vaaditaan kaikkialla ja kaikenlainen teollisuus ajetaan kaupungista pois. Ulkoistus, globalisaatio, ulkoistus, globalisaatio. Suomessa ei tehdä mitään enää itse, kaikki työ viedään Kiinaan tai muihin halpamaihin.

Ennen vanhaa Suomessa tehtiin vaikka mitä, teollisuus kukoisti ja Suomi työllisti paljon. Vähän pelonsekaisin tunnelmin odotan tulevaa, kun Suomessa enää mikään ei ole vakaata ja jotkut edelleen unelmoivat jostain vanhasta Nokiasta, mikä nykyisin on ainoastaan haitta Suomelle, sillä kohta meillä on liuta työttömiä, osaamattomia automaatio- ja sähkötekniikan insinöörejä. Niille pitäisi antaa töitä? Mistä?

Sitten jostain syystä myös työpaikoilla koetaan, että kaikki ovat menestyviä ja lahjakkaita ihmisiä - kilpaillaan parhaista esimiespaikoista ja kirotaan ammattiyhdistykset ja liitot. Vaikka todellisuudessa, jos liittoja ja yhdistyksiä ei olisi niin ei olisi niitä työehtosopimuksiakaan - liukumia, joustoja, ylityökorvauksia jms. Toiset odottavat "saavansa" jotain liitolta, vaikka se "saaminen" konkretisoituu oikeasti vasta sitten, kun huomaa itse olevansa työttömänä.

Lisäksi ärsyttää työpaikoilla, kun joku alkaa pikkuhiljaa lähestyä sitä ikälukua kaksi kertaa kolmekymmentä niin porukka alkaa jo odottaa, että "koskakohan se jää eläkkeelle?" Nykypäivänä odotetaan, että eläkeläinen jatkaisi vielä töissä pitkään ja kannustetaankin siihen, mutta silti se todellisuus siellä itse työpaikalla on sellaista, että nuoret odottavat, että ikäloppu-pois-vaan, mikä nyt sinäänsä on ihan naurettavaa, sillä omasta mielestäni 60-vuotias ei ole mikään ikäloppu, suomalainen elinikä on kasvanut ja sillä 60-vuotiaallakin on se kolme vuotta aikaa vielä siihen "viralliseen" eläkeikään. Ja se kolme vuotta on paljon!

Mutta aina niitä kyräilijöitä löytyy. Ja odotetaan, että sen 60-vuotiaan pitäisi siirtyä syrjään. Eikö ihminen saa olla töissä niin kauan kuin haluaa? Toki voi antaa tilaa nuoremmille, mutta ei se mikään tarkoitus ole, että pitäisi. Haluaisiko tämä oman ikäinen ihmiseni, joka näin odottaa, itse samassa tilanteessa, että porukka puhuisi syrjään siirtymisestä jms.

Taitaa käydä niin, että Suomen kulta-ajat ovat nyt loppu. Omasta sukupolvestani ei ole rakentamaan vakaata ja innovatiivista Suomea, sillä meitä ei kiinnosta työnteko, eikä täällä ole töitä. Seuraavat kymmenen vuotta tulevat olemaan hyvin vaikeita, kun ikäluokkani on niin passiivista ja aikalailla sitä omaan napaan, kaikki-mulle-heti sukupolvea.