Elämän pieniä kriisejä

Näin 30-ikävuoden lähestyessä rupeaa helposti muistelemaan vuosien takaisia lukioaikoja ja lapsuutta. Enää muutama kuukausi ja minäkin täytän pyöreitä kolmatta kertaa elämässäni. Sinänsä ikä on mielestäni vain luku, sillä sama sielu ja mieli ihmisen sisällä edelleen porhaltaa kuin ennenkin. Sielu kehittyy, oppii ja muokkautuu, ruumis vanhenee, mutta ajatukset pysyvät samanlaisina. Ehkä sitä kasvaa ja kypsyy henkisesti, mutta ei kuitenkaan vanhene henkisesti. Ulkokuori vanhenee nopeammin kuin mieli.

Uskon, että lapsuudessa ja nuoruudessa sitä luo sellaisia suhteita ihmisiin, millaisia ei enää vanhempana pysty luomaan. Sitä on muodostanut jonkinlaisen siteen lapsuus- ja nuoruusajan ystäviin, mitä ei vaan saa mitenkään poistettua. Sen huomaa esimerkiksi siitä, kun ei ole nähnyt lapsuudenystävää pitkiin aikoihin, mutta aina löytyy se sama aallonpituus ja jutunaiheet, kun tapaa vaikka vuosien päästä. Sellaisia suhteita ei enää vanhemmiten helposti kehitä.

Mutta takaisin niihin muisteluihin. Lukiossa valitsin valinnaisaineena melkein kaikki mahdolliset psykologian kurssit, mitä valittavana oli. Lisäksi valitsin biologian, musiikin, pitkän fysiikan, matikan ja kemian sekä ranskan kielen. Muita valinnaisaineita ei enää mahtunut ja jossain vaiheessa ranska piti pudottaa. Psykologiaa halusin opiskella huvikseni, ajattelin sen olevan yleishyödyllistä, enkä pitänyt sitä kauhean tieteellisenä aineena. Minusta ihmisen kehityspsykologia oli kaikista mielenkiintoisin kurssi koulussa. Siinä kerrottiin, kuinka ihminen ajautuu kriisistä toiseen koko elämänsä ajan jo vauvaiästä lähtien.

Ylioppilaskirjoituksien reaaliin lukiessani olin päättänyt vastata biologiaan, kemiaan ja fysiikkaan. Kun kirjoitukset alkoivat ja luin tenttipaperin läpi, näin onnekseni fysiikan toisena tehtävänä juuri sen samaisen siltapalkkimomenttitehtävän, minkä olimme laskeneet edellisenä iltana siltainsinööri-isäni kanssa. Mutta mitä minä tein? Menin ihan paniikkiin. Katsoin vuoroin kelloa ja koepaperia ja aloin filosofoida, että mikä ihme "momentti" oikeastaan on. Päätin kesken kirjoitusten, että ei... EI minulla ole aikaa miettiä mikä-se-momentti-on ja siirryin suoraan psykologian tehtäviin. Vastasin kolmeen psykologiaan ja yhteen uskontoon sekä biologiaan. Täysin mielipuolista, sillä en ollut niihin aineisiin lukenut.

Ja tätä paniikkia jatkui. Myös matikan yo-kokeen ensimmäinen lasku oli uskomattoman helppo: "Laske kulmakerroin" - pitäisi olla jokaisella matematiikkaa vähänkin lukeneelle helppo lasku ratkaista. No siinäpä menin sitten taas kerran lukkoon, käteni tärisivät valehtelematta kaksi tuntia koetilaisuudessa ja vilkuilin jatkuvasti kelloa. Lopuksi taistelin sen ensimmäisen tehtävän kanssa niin pitkään, etten kerjennyt tehdä muita laskuja loppuun. Olin hyvin masentunut palauttaessani koetta fysiikan opettajalleni. Hän oli kuitenkin sen verran kannustava, että sanoi minun todettua kokeen menneen huonosti, että "Älä huoli, Teknillisessä korkeakoulussa tarvitaan juuri tuollaisia laulavia tyttöjä".

Teknillisen korkeakoulun pääsykoe meni hyvin. Siellä jännitykseni ei saanut minua valtaansa ja pääsinkin kirkkaasti haluamalleni osastolle. On jännä ajatella, että lukioaikana yksi koetilaisuus merkitsee niin paljon. Nyt kun asiaa miettii, niin ylioppilaskirjoitukset ovat aika vähäpätöinen juttu, mutta sillä hetkellä kyse oli elämästä ja kuolemasta. Silloisesta kriisistä.

On hienoa, että Suomessa kaikilla on sama mahdollisuus opiskeluun sosiologisesta taustasta riippumatta. Suomessa hämmästellään, eikä ehkä itsekään oikein uskota, kun Suomen koululaiset pärjäävät aina Pisa-tutkimuksissa hyvin. Suomessa hyvästä opista saa suurimmaksi osaksi kiittää opettajia. Suomessa arvostetaan opettajan ammattia, ja opettajan ammattiin opiskellaankin yliopistotasolla. Esimerkiksi Ruotsissa opettajan ammatti ei ole kovinkaan arvostettu ja siellä onkin paljon käyty kansallista keskustelua koulujärjestelmän uudistamisesta. Opettajan ammatin arvostuksesta saamme kiittää kirkon ja koulun koalitiota. Opettajan ammatin arvostaminen on peräisin niiltä ajoilta, kun yksinään kirkoilla oli tehtävänä perustaa kansakouluja. Myöhemmin kirkko ja koulu erotettiin toisistaan, mutta ammatin arvostus säilyi.   

Sittemmin on saanut lukea lehdistä, kuinka monella poliitikolla on kiire uudistaa Suomen koulujärjestelmään. Opetusministeri on ehdottanut, että taideaineita lisätään pakolliseksi kaikille yläkouluissa kokonaistunteja kuitenkaan vähentämättä. Tällä hetkellä yläkouluissa on saanut valita valinnaisena kuvaamataidon, kotitalouden, teknisen työn tai tekstiilityöt. Käytännössä tuo taideaineiden "pakollisuus" vähentää valinnanvapautta - miksi se on ministerin mielestä ensisijaisen tärkeää, että huonot piirtäjät osallistuvat kuvaamataidon tunnille? Tai, että joku, joka on aivan surkea vatkaamaan kanamunia vaahdoksi, joutuu tekemään sitä tästä lähtien kaksi tuntia viikossa?

Uudistamista ei koskaan pitäisi tehdä pelkästään uudistamisen vuoksi. Välillä tuntuu, että tässä nyky-yhteiskunnassa nimenomaan toimitaan niin. Ihmiselämän kriisit ovat sen verran vaikeita ja hankaloita käsitellä, että olisi kivaa, että kaikki se muu siinä ympärillä olisi tehty helpoksi.

Mukavaa ja helppoa viikkoa kaikille.

Työ tekijäänsä kiittää

Työntekijän ja työnantajan suhdetta voisi verrata parisuhteeseen. Se joko toimii tai ei toimi. Sitä ei saa toimimaan, jos toinen nalkuttaa jatkuvasti toisen puutteista, eikä kumpikaan hoida sitä suhdetta. Oma asenteeni töihin on hyvin ristiriitainen: välillä on kausia, kun loistan kuin Naantalin aurinko ja välillä taas kuljen työpaikkani käytävillä yhtä apaattisen ja laiskan näköisenä kuin koala (koala nukkuu 23 tuntia päivässä ja tunnin verran jaksaa liikahdella puunoksalta toiseen). No ehkä vertaukseni koalaan on liian söpö.

Negatiivinen asenne töihin ja työntekoon tarttuu hyvin helposti muihinkin työkavereihin. Työpaikalta saattaa löytyä ne muutamat ihmiset, joiden mielestä jokainen päivä on harmaa, ja jotka helposti sillä saastuttavat toisenkin ihmisen työilon. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, positiivisuus tarttuu huomaamatta toiseen. Tällaisen huonon talouskauden aikana on hankala löytää niitä positiivisia asioita töistä, kun kaikkien pitää taloustilanteesta huolimatta olla tuottavia ja onnistua töissään.

Monesti työtyytyväisyyskyselyissä kysellään työpaikan ilmapiiriä ja tällä kyselyllä työnantaja koettaa kartoittaa niitä negatiivisia asioita, joihin voisi tehdä jotain parannusta. Mielestäni ilmapiiri työpaikalla voi olla hyvinkin negatiivinen juuri työnantajan päätösten vuoksi, mutta yhteishenki taasen voi olla työkavereiden keskuudessa hyvinkin positiivinen. Ne ovat kaksi erillistä asiaa.

Työpaikan yhteishengen luominen voi toisinaan olla myös haastavaa, sillä työkavereita ei pääse itse valitsemaan. Silti heitä näkee jatkuvasti ja melkein jopa enemmän kuin omaa perhettään. Työkavereiden kanssa on tultava toimeen, vaikka väkisin.

Monesti työntekijät nurisevat työpaikan erilaista asioista ja puutteista: "Palkkani on surkea, virkistyspäivät kökköjä, miksei meillä ole pikkujouluja!" Kolikolla on kuitenkin kaksi kääntöpuolta. Uskoisin, että ihan samoin se työnantajakin miettii, että mitä hän oikein saa vastineeksi kalliista nurisevasta kuukausipalkkalaisesta: "Voisitko osoittaa kiinnostusta töihisi sen sijaan, että vaadit hierovaa tuolia työpaikalle? Onkohan tuo työntekijä oikeasti niin korvaamaton, kun kerran itse on heikentämässä sitä työtyytyväisyyskyselyn perusteella huonoksi luokitettua ilmapiiriä alaspäin negatiivisella asenteellaan?"

Toisinaan työntekijän pitäisi tarkastella omaa käytöstään ja asennettaan aika ajoin: Olenko kuukausipalkkani arvoinen, olenko tuottanut jotain hyvää ja korvaamatonta, mistä työnantajani voisi olla kiitollinen? Palkkaisikohan työnantaja minut nyt juuri uudestaan, jos hakisin tätä paikkaa? Olisiko parempi, jos keskittyisin nurisemisen sijaan vain tekemään työni hyvin ja saisin sen palkankorotuksen sitten, kun työnantajan puolesta olen sen ansainnut? Onko asenteeni kohdallaan?

Yrityksien kahvipöydissä aina ihmetellään vuosittaisia "Suomen parhaat työpaikat"-listoja ja kadehditaan kilpailevia yrityksiä, jotka ovat niillä listoilla pärjänneet: miten-siellä-toisessa-paikkassa-olisi-niin-paljon-mukavempi-olla? Mielestäni työntekijän ja työnantajan suhde on kuitenkin kahden kauppa. On ehkä hieman korniakin kuvitella, että jos samalla nurisevalla ja harmaalla asenteella siirtyy toiseen työpaikkaan niin se asenne siellä uudessa paikassa muuttuu samantien, koska se toinen paikka on vaan niin hieno ja paljon parempi kuin se vanha. Jos miettii, että mikä noita Suomen parhaita työpaikkoja yhdistää niin yksi varma yhdistävä tekijä on niiden yritysten työntekijöiden positiinen asenne töihin. Positiivinen asenna on kantava voima, joka yhdistää.

Työnantajalle on kannattavaa, jos töihin valitaan ainoastaan positiivisesti latautuneita ihmisiä. Itse olen miettinyt, että tällä lamakaudella pitää olla kiitollinen, että on sentään jotain töitä. Mielestäni silti masentavia asioita saattaa olla sellaiset yleistykset, kun joku valopää töistä valittaa, ettei ikäluokkani enää suostu halvalla töihin, että meidän-ikäluokan-palkat-on-vaan-kovia-suhteessa-suuren-ikäluokan-palkkoihin ja ettei meidän ikäluokka ole tarpeeksi tuottava korvatakseen sitä suuren ikäluokan jättämää lovea, mikä väkisinkin tässä parissa vuodessa tulee. Voihan se yritysmaailmassa olla tottakin, mutta mielestäni on väärin toitottaa tuota totuutena ja haukkua sukupolveamme kaikki-tänne-ja-heti-sukupolveksi.

Vaikka sitä pitäisi tarkastella omaa asennettaan ja oppia siitä niin en siltikään usko, että tässä nykymaailmassa enää mikään yritys tulee tarjoamaan itse niitä palkankorotuksia. Nykypäivänä asioita on vaadittava. On väärin, että nuoria kritisoidaan siitä, että he osaavat vaatia, jos ei sitä itse ole osattu tehdä nuoruudessa. Nuoret myös vaihtavat herkästi työpaikkaa, jos ilmapiiri ei ole heistä ollut tarpeeksi hyvä. Usein nuoret kokevat, että heillä on varaa valita. Ja todennäköisesti niin heillä onkin. Yritysmaailmassa jatkuvasti toitotetaan tuottavuuden perään ja tuo tuottavuus on yleensä työntekijän harteilla. Harvemmin sitä puututaan siihen, kuinka joku "ongelmajohtaja" pitäisi saada sivuun tuottavuuden tieltä, vaikka tällaisiakin tapauksia on useita.

Yritysten tulisi muistaa, että jokainen työntekijä on ihan yhtä tärkeä kuin toinen. Joku viisas on joskus sanonut, ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tavallisesti sen huomaa työelämässä, kun joku ns.tärkeä jää eläkkeelle. Ensimmäiset kaksi viikkoa "muurahaispesässä" ihmetellään ja harmitellaan, mutta aika pian kaikki alkaa taas rullata tuttuun tapaan.

Peräänkuulutan kuitenkin siis vielä, että työpaikan ilmapiiriin vaikuttaa myös sen työntekijän itsensä asenne. Jos työntekijällä on jatkuvasti päällä sellainen asenne, että haluaa hajoittaa sen sijaan kuin rakentaa niin ei siinä korttitalokaan pysy pystyssä, kun vähän puhaltaa. Jokaisella pitäisi olla oma mahdollisuutensa rakentaa työpaikkaansa siihen suuntaan kuin haluaa. Täytyy olla uskallusta, halua ja asennetta.