Pullamössösukupolvelaisen puheenvuoro

Huusin juuri huuto.netissä Osku Pajamäen kirjan "Ahne sukupolvi", jonka luin pari vuotta sitten. Haluan lukea kirjan uudelleen, sillä aihe ei mielestäni ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka onkin julkaistu vuonna 2006. Kirja kertoo hyvin provosoivaan sävyyn, kuinka suuret ikäluokat jättävät 80- ja 70-luvuilla syntyneille oikean eläkepommin. Tulevaisuudessa nuoremmat sukupolvet joutuvat maksamaan vanhempiensa eläkkeet työuriensa pidentämisellä. Sukupolvi (johon myös itse lukeudun) saa olla rauhassa töissä miltei 70-ikävuoteen saakka.

Kirjassa käsitellään tiukkasanaisesti sitä, kuinka ahneita nämä sotien jälkeen syntyneet lapset ovat olleet luoden valtion itsensänäköiseksi, hankkimalla kaikki parhaimmat työpaikat ja turvaamalla oman elämänsä nykyisellä eläkejärjestelmällä. Tätä "ahneata sukupolvea" seuraava sukupolvi on joutunut useimmiten tekemään pätkätöitä, kun yritykset eivät ole palkanneet uusia vakituisia työntekijöitä. Selvää on myös, etteivät nykypäivän nuoret tule saamaan sellaista eläkettä kuin suurten ikäluokkien ihmiset. Parasta olisikin sijoittaa vain itse omat rahat joko sukanvarteen tai rahastoihin.

Huoltosuhteella tarkoitetaan sitä osuutta väestöstä, jonka työlliset joutuvat elättämään. Lapsia on syntynyt huomattavasti vähemmän kuin sotien jälkeen syntyi, minkä vuoksi lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että työikäisten nuorten täytyy maksaa enemmän vanhemmistaan kuin mitä nämä vanhemmat ovat joutuneet maksamaan omista vanhemmistaan. Eläkejärjestämisen uudistamiseen olisi pitänyt puuttua jo kauan sitten. Nyt tuntuu, että se on jo liian myöhäistä. Kaipa sitä muutetaan ajan trendin myötä eli heti samantien, kun viimeinenkin suuri ikäluokka on päässyt eläkkeelle.

Joskus ihmettelen sitä, kun jotkut haukkuvat tiettyjä poliitikkoja sanoin: "Hän on liian nuori, lapsi johtaa tätä maata". Jotkut haukkuvat "muuten vain" Jyrki Kataista (synt. 1971), Paavo Arhimäkeä (synt. 1976), Jutta Urpilaista (synt. 1975), Mari Kiviniemeä (synt. 1968) tai Anni Sinnemäkeä (synt. 1973) siksi, että he ovat "nuoria". 

Kun rupeaa miettimään, minkä ikäisenä esimerkiksi Paavo Väyrynen aikoinaan valittiin eduskuntaan (23-vuotiaana) tai Ilkka Kanerva (27-vuotiaana) tai oikeastaan moni muukin niin miksi nämä kolmen- ja neljänkympin välillä poukkoilevat nuoret olisivat yllättäen liian nuoria päättämään mitään? Saman ikäisinä tai ehkä jopa ali-ikäisinä tämä (Pajamäkeä lainatakseni) "ahne sukupolvi" on valloittanut eduskuntapaikat aikoinaan. Joskus sen sukupolven vaihdoksenkin on tapahduttava.

Nyt alkavan presidenttikisan myötä onkin sitten tulossa oikea nuorennusleikkaus: Paavo Väyrynen 64, Paavo Lipponen 70 ja Sauli Niinistö 57. Siinäpä kokemusta kerrakseen - ammattipoliitikkoja kaikki. Itse voin sanoa, ettei minua itseäni ainakaan edusta kukaan sellainen, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä ja joka ei ikäluokaltaan liippaa edes vähän läheltä. En usko, että 70-vuotias mieshenkilö jakaisi miltei 30-vuotiaan naisihmisen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa harkitsen, kannattaako äänestää siellä kopissa ihan vaan sitä mikkihiirtä. Tai akuankkaa. Kummallakohan olisi paremmat mahdollisuudet päästä valtaistuimelle?

En ole tästä kaikesta valituksestani huolimatta keksinyt eläkepommin eliminoimiseksi mitään vastausta. Siksi haluan jälleen lukea tämän Pajamäen opuksen, nuoren-sukupolven-punaisen-kirjan uudelleen. Ehkä saan uusia ideoita. Tai ehkä alan vihata isijä ja äitejä. Tai ehkä en. En nimittäin pidä suurten ikäluokkien edustajia Pajamäen tavoin niin ahneina kuitenkaan. Heidän työllään ja saavutuksillaan Suomen talous on saatu kasvuun ja heidän ansiostaan tästä valtiosta on rakentunut hyvinvointivaltio.

Mutta silti kai saa sanoa, että se potuttaa, kun sen eläkepommin räjähtäminen on väistämätöntä, eikä itse tule saamaan tulevaisuudessa mitään. Ahne kai sitten olen itsekin. Ahne sukupolvi kai tämä meidänkin sukupolvi. Ahne ja sen lisäksi vielä laiska, kun kerran olemme liian pullamössöä taistelemaan mistään "oikeuksista".