Kävin tämän viikon torstaina katsomassa PMMP:ta Barona-areenalla. Olen tykännyt PMMP:sta vuodesta 2003, kun he julkaisivat ensimmäisen levynsä "Kuulkaas enot". PMMP:lla on paljon hyviä sanoituksia, jotka Paula Vesala (yhtyeen toinen keulakuva) suurimmaksiosaksi kirjoittaa. PMMP:sta on nyt tullut valtavirtaa eli niin sanottua populaarimusiikkia. Yhtye on avantgardistinen ja omaperäinen. Olen käynyt varmaan miljoonalla keikalla katsomassa heidän energistä esiintymistään.
PMMP Ankkarockissa 2009.
Muistan, kun olin menossa ystävälleni kylään ja otin mukaani PMMP:n albumin (tämän vuosistuhannen alkupuolella). Soitimme albumia hänen juhlassaan, ja sain kyseisissä juhlissa muutamilta ihmisiltä arvostelua siitä, että olin ottanut mukana teinimusiikkia: miten-kehtaan-ja-räkäset-naurut-päälle. Mutta kuinkas ollakaan pysyin omassa mieltymyksessä ja ystäväni tykkäsi kyllä kyseisestä albumista ja poltinkin hänelle sen myöhemmin cd:lle. Nykypäivänä nämä arvostelijat eivät varmaan enää edes muista tuota iltaa. He itsekin ovat saattaneet ostaa omat albuminsa kotiin.
Musiikissa on jännää, että kun on itse löytänyt jotain, mistä tykkää niin sitä haluaisi, että muutkin kuuntelisivat samaa bändiä ja "löytäisivät" sen. Mutta heti, kun ko. yhtyeestä tai genrestä tulee valtavirtaa niin se menettää hieman hohtoaan ja sitä sanoo: "Minä löysin tämän ensin, tämä on minun yhtyeeni, nyt tämä on kyllä jo liian kaupallista". Tässäpä juuri itsekin selitän, kuinka PMMP oli aikoinaan minun löytöni. Se ei ollut minun aikanani populaarimusiikkia.
Myös Nightwishin kohdalla on käynyt samankaltainen ilmiö. Nykyään kyseinen bändi ei enää edusta omaa hevigenreään, vaan on vannoutuneiden hevareiden mielestä pliisua-kaupallista-kamaa. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki tykkäävät Nightwishista, eikä sitä ainoastaan enää soiteta Radio Rockissa - rockpainotteisella radiokanavalla, vaan sitä voi kuulla myös Britney Spearssin ja Madonnan välissä radiokanava Energyn soittolistoilla.
Nightwish Ankkarockissa 2005. Solistina Tarja Turunen.
Monesti artistit edustavat ns.tavallista kansaa silloin, kun he eivät vielä ole menestyviä artisteja, jolloin sanoituksiin on helppo kuuntelijana samaistua. Kun musiikki muuttuu populaarimusiikiksi, siitä katoaa samalla se perimmäinen ajatus ja ideologia. Olen huomannut, että jos menestyy Suomessa muusikkona, on kiellettyä olla ylpeä saavutuksestaan. Missään nimessä suomalainen artisti/taiteilija ei saa olla ylpeä tai nokkava. Vaatimattomuus kaunistaa ja jokaisen muusikon tulee olla nöyrä. Suomalaisten muusikkojen kuuluu olla eppunormaaleja ja kiittää kansaa menestyksestä.
Miltei kaikki suomalaiset menestyneet muusikot ovat nöyriä, lippalakki kourassa laulavia, melankolisia kaduntallaajia: Samuli Putro, Kalle Ahola, Arttu Wiskari, Samuli Edelmann - lista on loputon. Suomessa menestyneiden naislaulajien kuuluu olla taas söpöjä, koko kansan naapurintyttöjä: Anna Puu, Katri Ylander, Suvi Teräsniska, Jenni Vartiainen... Suomen maahan ei mahdu maailmanluokan diivoja - sellaiset eivät menesty, mutta kansainväliset madonnat ja rihannat kyllä hyväksytään.
Tuomas Holopainen, Nightwishin säveltäjä/pianisti/aivot, erehtyi alkaa rakentaa omalla rahallaan isoa taloa kotiseudulleen Kiteelle vanhempiensa naapuriin. Suomalainen kateus iski samantien jokaiseen suomalaiseen ja Tuomaksen kerrottiin rakentavan ökytaloa, miljoonataloa. Herranjestas, eihän kukaan saa nauttia omalla työllään ansaituista hedelmistä. Se ei vaan sovellu suomalaiseen mentaliteettiin. Holopaisen olisi todennäköisesti kannattanut asua peräkammaripoikana edelleen vanhempiensa talossa, jossa hänen omassa huoneessaan on Disney-sisustus.
Sen sijaan maailmalla artistit saavat diivailla miten lystää. Raja kyllä meinasi ylittyä Rihannankin Suomen keikalla Hietaniemen rannalla, kun diiva odotutti yleisöä tunnin. Järkyttävää ja pöyristyttävää. Maailmalla artistit usein odotuttavat yleisöä - suurimmat artistit jopa kolme tuntia. Harvemmin siellä kuitenkaan buuataan esiintyjälle, saatika mietitä melusakkojen ojentamista myöhästyneestä keikasta. Mutta näin Suomessa.
Tavallaan sitä kuitenkin ymmärtää tuon ns. kateuden. Moni yhteiskuntaa kritisoiva muusikko on menestyksen myötä unohtanut oman ideologinsa ja miljonäärinä haluaa vain rikastua lisää. Tästä ehkä esimerkkinä se, kun Metallica haastoi oikeuteen Napsterin (netissä toimineen tiedostonjakopalvelun, josta sai ladata musiikkia). Metallica perusteli tätä tekijänoikeuksilla - heidän albumejaan ei enää osteta tarpeeksi, jos niitä saa ilmaiseksi netistä. En käsitä, että miljonäärit jäävät nurisemaan lisämiljoonia. Se kuitenkin on aikalailla nykypäivää, että musiikkia kuunnellaan mp3-muodossa vanhentuneiden cd-levyjen sijaan. Ja tietojen jakamisen estäminen verkossa on taistelua mahdottomuutta vastaan.
Harvempi menestynyt muusikko ihan tosissaan alkaa parantaa maailmaa, kun raha alkaa virrata tilille, ja vaikka olisi aikaisemmin laulanut maailmanrauhasta. Silti ihmiset rakastavat menestystarinoita: kurjista ja köyhistä olosuhteista lähtenyt ihminen on omalla työllään tullut rikkaaksi. Kun musiikista tulee valtavirtaa, ihmiset keskittyvät ihmispalvontaan enemmän kuin enää musiikin ideologiaan. Sitä ei enää edes välitetä, mistä henkilö laulaa, kunhan vain hän pyörittää päätään ja avaa suutaan. Beatlesitkin kertoivat, että lopetittavat 60-luvulla keikkailun juuri siksi, että tuo fanittaminen oli muuttunut maniaksi - isolla stadiumkeikalla he olisivat voineet olla vahanukkeja ja vain seistä.
Silti ne maailmanrauha-biisit ovat kauniita, vaikka se ristiiritaista onkin, ettei niiden säveltäjät mitään niillä miljoonilla teekään sen rauhan edistämiseksi. Kai siinä on tarkoitus viestittää, että ihmiset voisivat oman itsekkyytensä sijaan joskus ajatella muitakin. Ehkä se jollain tasolla ja tietyllä tavalla riittää.
You may say I'm a dreamer... but I'm not the only one. I hope someday you'll join us and the world will live as one.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti