Raadollinen päivä



Tänään oli rankka päivä töissä. Oli keskustelua, kyräilyä, salamyhkäisyyttä, sopimista, selvittelyä ja ihmettelyä. Asioita jäi kesken ja asioita ratkesi, tein listan tehtävistä asioista, joita oli ainakin 30 kappaletta. Niistä olen saanut yliviivattua vasta kolme. Ja kaksi uutta tehtävää olen saanut listalle lisää. Eli saldo tähän mennessä miinus yksi. Hienoa.

Olen alkanut lukea erästä mahtavaa kirjaa, joka sijoittuu Japaniin nimeltään "Asioita, jotka saavat sydämen pomppailemaan". Se on ihana kirja, sillä siinä kirjan kertoja vuoropuhelee Japanin Heia-kaudella eläneen naisen Sei Shonagonin ja hänen kirjoittamien runojensa kanssa. Kirja on todella romanttinen ja mahtavasti kirjoitettu nykypäivän elämästä verrattuna estetiikaltaan kauniiseen Aasian maahan. Suosittelen sen lukemista kaikille.

Japanissa tuohon aikaan (900-luvulla) kirjoitettiin paljon runoja ja niihin vastattiin aina osuvammalla, kauniimmalla kirjeellä. Oli suorastaan loukkaus, jos ei saanut vastausta kirjeeseen ja sitä kautta rakkaustarinoitakin syttyi. Kirjan kertoja vertaa noita runoja nykypäivän Facebook-statuksiin. Että nykypäivän trendi on twiitata jokaikinen maisema, kertomus tai miete webbimaailmaan - ilman sitä kokemus ei olisi mitään. Kertoja kirjoittaa tästä väheksymättä Facebook-maailmaa, vaan toteavansa tämän seikan huomanneeksi.

Mitä paremmin, osuvammin osaat ilmaista ajatuksesi lyhyessä viestissä niin sitä hienompi ihminen olet. Noh, kirja ei sinällään painotu tuohon, mutta mainitsinpa tuon nyt mieleenpainuneena kohtana.

Mieleenpainuvana kohtana myös osui kirjailijan vertaus siitä, mitä Suomessa tehtiin ko. aikakautena. Japanin estetisyys, kauneus, runous kukoisti. Suomessa sen sijaan karusti rakennettiin taloja, tietenkin itse. Ja sitten niissä omissa taloissa asuttiin - kiinnitettiin enemmän huomiota käytännöllisyyteen kuin romantiikkaan... hassua miettiä noita asioita - miten kulttuurellisesti aivan eri maailmoita.

Olen taas saanut virikettä ajatuksiini. Tuossa mietin eräs päivä ihmiselämää kokonaisuutena (jälleen kerran), kun aina välillä tulee pohdittua tätä 30-ikävuotta. En enää ole kovin nuori, ihminen vanhenee huomaamattomasti. Juoksin pari viikkoa sitten puolimaratonin. Ehkä se oli todistus ikäkriisistäni.

Mutta viime viikolla ymmärsin jotain (herranjestas taasko olen oppinut jotain?)... ihmisen ei oikeasti kuuluisi hakea kokemuksia erilaisista extreme-asioista niin kuin maratonit, puolimaratonit, joita voi käytännössä verrata itsensäylittämiseen ja vertaukseen, että olisi jonkinlainen kuolematon ihminen. Vaan ne kokemukset pitäisi löytää lähinnä arkipäivän ruutineista.

"Arki" sanana kuulostaa aina kauhean vaatimattomalta, harmaalta ja tylsältä, mutta sen sijaan, että ihminen hakee erilaisia elämyksiä ihan ääripääasioista, siihen arkeen voisi saada sisältöä siten, että irrottautuu omalta mukavuusalueelta hetkeksi arjessa pois. Arjen sisällä voi ottaa riskejä, joita voisi kutsua ns. positiivisiksi riskeiksi, joita sitten voi muistella kiikkustuolissa tehneensä. Ei aina tarvitse hakea kaikkia asioita äärirajoilta niin kuin lentokonehypyt tmv. pitää uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä ihan peruselämän saralla.

Toinen asia, mikä on hirveästi näiden työpaikan paineiden myötä myös mietityttänyt on, että miksi ihmeessä se on itselle niin tärkeää, että toiset toimisivat samalla tavalla kuin itse toimisi. Kokeeko sitä, että on itse jotenkin niin ylivertaisen hyvä, että muidenkin pitäisi toimia samalla tavalla? Tämä ajattelumaailma on vähän sama asia kuin se, mikä ärsyttää useimmiten, että kuinka ihmiset vertaavat aina toisten elämää omaan elämäänsä.

Mm. eräs ystäväni alkoi rakentaa taloa isolle tontille niin hyeenaystäväni tietenkin tämän esitellessä omaa taloansa oli tarpeen muistuttaa, kuinka monta avioeroa sitä talonrakennusprosessin aikana sattuukaan. Ja kukaan ei tietenkään missään vaiheessa halunnut muistuttaa, miten kivalta se talo näyttikään.

Noh sama piirre ilmeisesti ilmenee itsessäni, kun ärsyynnyn töissä toisten käyttäytymisestä. Pitäisi yrittää muistaa, että toiset ihmiset hoitavat asioita eri tavalla, jokainen ihminen käsittelee eri asiat omassa maailmassa. Esimerkiksi, jos kysyt neljän hengen ryhmältä, että jokainen heistä nimeää kahdeksan asiaa, mitä tulee sanasta "pankki" mieleen. Vaikka luulisi, että neljän hengen jokaisen ihmisen kahdeksasta sanasta ainakin yksi olisi kaikilla sama niin näin ei ole. Yhtään samaa sanaa ei toidennäköisesti ole kaikilla. Kokeilkaapa.

Ihminen kokee maailmaa niin eri tavalla, ettei sitä aina itse ymmärrä. Miksiköhän työ on minulle niin tärkeä, että haluaisin, että muut kokisivat sen maailman samalla tavalla kuin minä? Siinä on minulle itsetutkiskelun paikka...

 

Stressi ja odotukset

Tänään oli ensimmäinen kesälomapäiväni. En voi uskoa, että neljä kokonaista viikkoa saa vain olla ja tehdä, mitä lystää. Palasimme juuri Turusta uuden laivan Viking Grace-risteilyltä. Oli ihan miellyttävä uusi laiva. Kotiin tultuani tein sen, mitä ensimmäisenä lomapäivänä ei missään nimessä saisi tehdä - nimittäin synkronoin työsähköpostit kännykkääni ja luin ne. Perjantaina olin päättänyt, etten tee tuota koko kuukauden aikana, mutta en sitten malttanut mieltäni. Kännykkäni ruutuun pärähti tietenkin kymmenen kappaletta uusia viestejä, joista yksi jäi luonnollisesti vaivaamaan. Tekisi kauheasti vastata lähettäjän viestiin ja oikoa asioita, mutta en ehkä kuitenkaan nyt viitsi. Joku arvokkuus pitää olla lomankin aikana.

Ihmettelen, kun on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että saavat lähettää viestin isolla jakelulla sähköpostitse esimerkiksi sunnuntaina klo 19:00. Se on sellainen viesti kaikille vastaanottajille, että "näettekös, miten ahkera olen" ja samalla painostusviesti, että muidenkin pitäisi pystyä samaan. Itse en koskaan (tai hyvin harvoissa tapauksissa lähetän) lähetä sähköposteja viikonloppuisin. Joku arvokkuus pitäisi olla. Nyt harmittaa, että olin niin utelias, että synkronoin ne sähköpostit... ja kaduttaa senkin takia, että nyt stressaan taas töistä, vaikka en edes ole siellä fyysisesti...

Kesässä on muutenkin stressaamista. Pelkkä kesäloman suunnittelu aiheuttaa monien suomalaisten kotona stressiä. Suomalaisten arki on niin harmaata, ja työkavereita näkee enemmän kuin omaa puolisoa, minkä seurauksena kaikki toivo ladataan siihen perusneljään viikkoon, jotka täällä Suomen hyttyisessä suvisäässä vietetään. Joka päivälle pitää olla jonkinlaista menoa ja aktiviteettia kesälomalla. Missään nimessä ei ole edes mahdollista, että oltaisiin siinä omassa onnelassa oman talon sisällä, laittamassa kotia ja rauhoittumassa. Loman aikana myös toisen tavat, joita ei kiireisessä harmaassa arjessa ehdi korjailla, alkavat ärsyttää: voisit olla maiskuttamatta ruokaa, sinäkin aina toimit noin, etkö välitä minusta? Kaikki latautuu lomaan, jonka odotetaan olevan jotain suuremmoista, ja jonka kautta pitäisi saada niitä akkujakin ladattua taas harmaata syksyä kohden.

Perjantaina oloni oli jotenkin harvinaisen tyhjä lähdettyäni töistä. Heti mieleen tuli, mitä olisin voinutkin tehdä toisin, ja tuli myös jonkinlainen riittämättömyyden tunne: olin ensinnäkin viimeisimpiä, jotka toistä tuona päivänä lähtivät - ja lähdettyäni ulos tuntui, ettei ollut ketään, joka olisi ollut iloinen siitä kanssani, että loma alkoi (mieheni oli kotona kipeänä kauheassa flunssassa). Sillä hetkellä vain tuntui, että olisi kiva, kun olisi joku joka eläisi samaa maailmaa kanssani - sitä huomaa, että on elämässä hyvin itsenäinen, ettei aina tietenkään ole ihmisiä ympärillä.

Kävelin eräälle aukiolle ja istuin siellä olevalle penkille, ja aloin miettiä samantien, että minun pitäisi olla nyt onneni kukkuloilla, kun alkoi loma - niinhän kaikki muutkin normaalisti ovat. Käyn jotenkin jatkuvalla ylikierroksella töissä, että loman aloitus purkautui sitten jonkinlaisella herkistymisellä ja hiljentymisellä - niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Tällaista itsensätutkiskelua harrasti joskus 14-15-vuotiaana hirveästi. Sitä kysyi monesti itseltään, että mitä tunsi erilaisissa tilanteissa. En suinkaan kaipaa teiniaikoja, mutta joskus olisi hyvä oikeasti miettiä muinakin kertoina kuin ainoastaan kesälomalla, sitä omaa elämää, omia tuntemuksiaan ja käyttäytymisiään. Ja pitää ladata ne odotukset siitä kesälomasta johonkin muualle kuin siihen, että käyttää kesäloman jokaisen sekunnin oikein tai alkaa muuttaa omaa puolisoaan minuutti minuutilta taas. Kesäloma ei voi olla stressitön, jos jatkuvasti odottaa jotain uutta tapahtuvan. Toisinaan olisi hyvä olla yhteydessä omiin vanhoihin ystäviin, nauttia siitä, että on aikaa ja mennä ilman mitään suurempaa suunnittelua. Nuorena sitä loman aikana sekoitti jopa viikonpäivän - sellaista aikaa ei enää koskaan tule, mutta ehkä olisi hyvä pyrkiä loman aikana siihen, että ei vilkuile jatkuvasti kelloa ja unohtaisi vaikka sen ajantajun hetkeksi.

Viime la:na oli loistava esimerkki tällaisesta päivästä. Veljeni tuli hakemaan minut kotoa, meidän piti lähteä sinne uuteen Haltilan luonnonpuistoon. No ennen sitä mentiin Giganttiin autolla ostamaan minulle uutta kännykkää. No puhelimenoston jälkeen todettiin, että kello on sen verran, että se luonnonpuisto on kiinni, ja veljeni sanoi ajavansa meidät Haltialan tilalle. No sitten ajettiin minulle tuikituntemattomaan paikkaan Vantaan ja Helsingin rajalle. No siellä oli possuja, vuohia ja kanoja nähtävillä, ja mentiinpä sitten samalla terassille juomaan laittikolaa, kunnes alkoikin hiukoa. No tilattiinpa sitten ruokaa ja syötiin siinä, ruokittiin varpusia, kunnes todettiin, että on aika lähteä. Joku meistä muisti, että Linnanmäen vuoristorata täyttää vuosia (62-vuotta) ja päätettiin lähteä Lintsille. Soitettiin kovaa autossa vanhaa Anssi Kelan tuotantoa ja etsittiin sopivaa parkkipaikkaa. Lopulta löydettiin sellainen ja mentiin Lintsille - vuoristorataan oli ilmainen pääsy ja kädet ylhäällä laskettiin koko rata nauraen alas. Ostettiin lakua, kun vohvelit oli liian kalliita. Lopuksi pistettiin 10 euroa (minä ja veljeni) onnenpyörään, jotta voitettaisiin iso sipsipussi, ja ne olikin nopeimmin hävityt rahat ikinä. Naurettiin jälkeenpäin, että rahoitettiin Lintsiä yhteensä 20 eurolla jonkun sipsipussin takia, vaikka olisimme voineet ostaa sillä rahalla hirveän määrän sipsiä ja dipitkin päälle.

Se oli kiva päivä se. Tuollaisia lomapäiviä kaipaa lisää, joissa suunnitelmien kariutuessa voidaan niitä muuttaa vilkuilematta kelloon ja mennä fiiliksen mukaan. Se tosin vaatii samanhenkistä porukkaa, jotta sellaisia päiviä voi toteuttaa.
 

No jopas jotain. Onpa blogikirjoitukseni jäänyt vähiin viime aikoina. Marraskuussa viimeeksi kirjoitin jotain 60-luvusta. Aika juoksee nopeaan ja nyt sitä on tajunnut, ettei enää ole niin kovin nuori.

Ajatukset on kehittyneet ja laukanneet hirveällä vauhdilla eteenpäin. Töissä kuumotetaan ja olen saanut siellä nimityksen ja ylennyksen. Ikäluokkani on "kuumaa kamaa".

30-vuotiaana sitä tulee kaiken maailman ikäkriisejä eteen. Mm. ensisynnyttäjien osuus laskee aikalailla 30-vuotisikävuoden jälkeen. Olin yhteydessä lapsuudenystävääni, joka asuu  nykyisin Etelä-Amerikassa ja jopa hän vähän kailotti lapsienhankkimisen perään.

Itse en haluaisi hankkia lapsia pelkästään hankkimisen vuoksi. Mutta ymmärrän toki, ettei niitä voi biologisesti hankkia kuin tiettyyn ikäluokkaan asti.

Olin aika otettu tänään, kun olin kaupungilla ja odottelin sovittua seuraa niin asemalla joku vajaa 40-vuotias arabi koetti höpötellä turhia jostain kaikenmaailman Burj Khalifasta ja muusta Dubaista. Olin jokseenkin hämmentynyt saamastani huomiosta, mikä vaikutti yliarvostetulta.

Ystäväni muuttaa pian Chilestä takaisin kotoSuomeen. Ihana nähdä häntä!

60-luku

Tuntuukohan muista ikäisistäni ikinä siltä, että he olisivat syntyneet väärälle vuosikymmenelle? Itse olen ollut hirveä Beatles-fani ala-asteikäisenä, jolloin haaveilin ja kirosin, etten ollut elänyt sitä oikeaa Beatlemaniaa. Välillä tuntuu vieläkin samalta.

Ostin kirjamessuilta vanhoja 50- ja 60-luvun mainoskortteja. Jostain syystä 60-luku uskostuu minulle mieleen kauhean "romanttisena" vuosikymmenenä, vaikka oikeastihan tuohon aikaan naisilla ei ollut yhtään samankaltaisia oikeuksia kuin miehillä. Suomessakin nainen ei saanut yksin mennä baariin, vaan piti aina olla miesseuralainen mukana. Silti jotenkin ihailen sitä ns. kiireettömyyttä ja työn tärkeyttä, mitä arvostettiin tuona aikana.

Nykyään yhteiskunta on muuttunut niin tietoyhteiskunnaksi, että kaiken pitää tapahtua nopeasti ja sananvapauden nimiin saa tehdä miltei mitä vaan. Sähköposteja lähetetään ja asiat hoituu, jos hoituu. Tulosta vaaditaan kaikkialla ja kaikenlainen teollisuus ajetaan kaupungista pois. Ulkoistus, globalisaatio, ulkoistus, globalisaatio. Suomessa ei tehdä mitään enää itse, kaikki työ viedään Kiinaan tai muihin halpamaihin.

Ennen vanhaa Suomessa tehtiin vaikka mitä, teollisuus kukoisti ja Suomi työllisti paljon. Vähän pelonsekaisin tunnelmin odotan tulevaa, kun Suomessa enää mikään ei ole vakaata ja jotkut edelleen unelmoivat jostain vanhasta Nokiasta, mikä nykyisin on ainoastaan haitta Suomelle, sillä kohta meillä on liuta työttömiä, osaamattomia automaatio- ja sähkötekniikan insinöörejä. Niille pitäisi antaa töitä? Mistä?

Sitten jostain syystä myös työpaikoilla koetaan, että kaikki ovat menestyviä ja lahjakkaita ihmisiä - kilpaillaan parhaista esimiespaikoista ja kirotaan ammattiyhdistykset ja liitot. Vaikka todellisuudessa, jos liittoja ja yhdistyksiä ei olisi niin ei olisi niitä työehtosopimuksiakaan - liukumia, joustoja, ylityökorvauksia jms. Toiset odottavat "saavansa" jotain liitolta, vaikka se "saaminen" konkretisoituu oikeasti vasta sitten, kun huomaa itse olevansa työttömänä.

Lisäksi ärsyttää työpaikoilla, kun joku alkaa pikkuhiljaa lähestyä sitä ikälukua kaksi kertaa kolmekymmentä niin porukka alkaa jo odottaa, että "koskakohan se jää eläkkeelle?" Nykypäivänä odotetaan, että eläkeläinen jatkaisi vielä töissä pitkään ja kannustetaankin siihen, mutta silti se todellisuus siellä itse työpaikalla on sellaista, että nuoret odottavat, että ikäloppu-pois-vaan, mikä nyt sinäänsä on ihan naurettavaa, sillä omasta mielestäni 60-vuotias ei ole mikään ikäloppu, suomalainen elinikä on kasvanut ja sillä 60-vuotiaallakin on se kolme vuotta aikaa vielä siihen "viralliseen" eläkeikään. Ja se kolme vuotta on paljon!

Mutta aina niitä kyräilijöitä löytyy. Ja odotetaan, että sen 60-vuotiaan pitäisi siirtyä syrjään. Eikö ihminen saa olla töissä niin kauan kuin haluaa? Toki voi antaa tilaa nuoremmille, mutta ei se mikään tarkoitus ole, että pitäisi. Haluaisiko tämä oman ikäinen ihmiseni, joka näin odottaa, itse samassa tilanteessa, että porukka puhuisi syrjään siirtymisestä jms.

Taitaa käydä niin, että Suomen kulta-ajat ovat nyt loppu. Omasta sukupolvestani ei ole rakentamaan vakaata ja innovatiivista Suomea, sillä meitä ei kiinnosta työnteko, eikä täällä ole töitä. Seuraavat kymmenen vuotta tulevat olemaan hyvin vaikeita, kun ikäluokkani on niin passiivista ja aikalailla sitä omaan napaan, kaikki-mulle-heti sukupolvea.

 

Psykologiset testit

Nykypäivänä yhä useampi työpaikka vaatii uuden työntekijän osallistuvan psykologisiin testeihin. Tällä kartoitetaan ja yritetään selvittää, soveltuuko henkilö kyseisen työn tekijäksi ja psykologiset testit koostuvatkin erilaisista osuuksista: logiikkatestejä, aikarajallisia tehtäviä, ryhmäkeskustelutehtäviä, esiintymisiä, kirjoittamistehtäviä, lukemisen ymmärtämistehtäviä jne. Tällaiset testit saattavat viedä kokonaisen päivän.

Ystäväni kävi tällaisisssa testeissä muutama viikko sitten. Hän kertoi, kuinka hän oli joutunut koko päivän "syynäykseen" erilaisten testien muodossa. Helsingissä sijaitsevassa testitoimistossa oli kokonainen kerros täynnä erilaisia psykologien huoneita, joissa testattavat pakersivat logiikkatehtävien kimpussa. Koko testaus sisälsi myös iloisen ja ymmärtäväisen psykologin haastattelun, jossa tämä kyseli miksi kyseinen henkilö haki tehtävään jms. mitä oli myös kysytty siinä ihan normaalissa noin tunnin kestäneessä työhaastattelussa edellisellä viikolla.

Mielestäni on suorastaan naurettavaa, että millaista painoarvoa tällaiset päivän kestävät testit työnhaussa vievät. Ensinnäkin ne vievät ihmiseltä sen kokonaisen peruspäivän aikaa ja niiltä, jotka haluavat vaihtaa työpaikkaa, ne vievät kokonaisen työpäivän. Mielestäni on muutenkin törkeää "leikkiä" ihmisillä - ihan kuin sillä kymmenen vuoden työkokemuksella ei olisi mitään merkitystä, vaan tällä päivän logiikkatestillä, joka saattoi jännityksessä mennä pieleen, on nyt se paljon tärkeämpi merkitys jaahas-sinä-et-nyt-sovellu-tähän-työhön-kun-et-tajunnut-että-tehtävässä-esitetyt-jauhot-ja-ryynit-pitää-hakea-eri-matkan-päästä.

Tokihan tällaiset testit saattavat mitata paineensietokykyä ja käyttäytymistä, mutta eivät ne kyllä kerro siitä, miten ihminen hoitaisi työt eri tilanteissa. Ja muutenkin koko homma on muodostettu jonkinlaiseksi "tenttitilaisuudeksi", jossa tilanne on niin utopistinen, ettei sitä osaa oikein sulattaa. Yksinkertaisesti mielestäni tentit on jo suoritettu siellä korkeakouluissa ja yliopistoissa - miksi nyt jonkun psykologin pitää tentata, miten hyvin osaan matikan lukujonotehtäviä, kun sitä korkeampaa matikkaa on jo luettu oppilaitoksissa?

Tällaiset psykologit työllistävät vain itse itseään. En halua edes kuvitella, miten paljon he tienaavat ihmisten kustannuksilla ja miten paljon työnantajat maksavat heille. On suorastaan nöyryyttävää, että psykologi esittää olevansa jonkinlainen lääkäri ja arvioi ulkoasuasi kyseisessä tenttitilanteessa, jos satut katsomaan kenkiäsi niin hänen paperissaan saattaa lukea "selvästi hermostunut, ei kykene rauhoittamaan hermoja". Psykologin testitilanteissa ei saisi sanoa itsestään mitään negatiivista, vaan hehkuttaa kuinka erinomainen ihminen on sekä pitäisi pukeutua jakkupukuun.

Täällä Suomessa lasten- ja nuorten psykologeista on huutava pula ja koulukiusaamiseen/ahdistukseen pitäisi puuttua. Samaan aikaan nämä "mukalääkärit" istuvat tosiaan Helsingissä siellä toimistorakennuksen huipulla ja leikkivät työssäkäyvillä ihmisillä työllistäen itse itseään ja torppaamalla ihmisten urahaaveita työurista riippumatta. Kyseenalaistan tällaisten psykologien moraalin - leikkivät jumalaa, vaikka voisivat tehdä oikeaa työtä, jolla on vaikutusta ja tarkoitusta.

Mielestäni kukaan ulkopuolinen ei ole pätevä arvostelemaan toisen persoonaa työelämässä - ainoastaan lähiesimies ja työkaverit tietävät, kuinka henkilö hoitaa työnsä arkielämässä. Tuollaisissa psykologin haastattelutilanteissa kuka tahansa pystyy näyttelemään sellaista sosiaalista ihmistä, mikä näiden psykologien piiriin sopisi. Ei missään nimessä saa olla rehellinen tai sinisilmäinen henkilö tai silloin ei niitä suosituksia saa.

Jos työpaikka antaa hirveän painoarvon psykologisille testeille työkokemuksen sijaan, on jokaisen testeissä käyneen muistettava ja ymmärrettävä, ettei silloin se työpaikka ollut häntä varten. Jos siellä oikeasti ihmisiä liikuttaa jonkin psykologin arviot niin todennäköisesti se ei kovin terveellinen ympäristö ole edes työskennellä. Soveltuvuutta voi testata työhaastattelussakin kirjallisuustesteillä tai muulla vastaavalla kaksiosaisella haastattelulla. Ei siihen ulkopuolista alasta ymmärtämätöntä henkilöä väliin tarvitsisi kustantaa.

Elämäntapamuutoksen tulosta.

Olen laihtunut juhannusviikosta lähtien yhteensä 12 kiloa. Jätin pois ylimääräisen sokerin ja suolan: karkit ja sipsit. Olen siirtynyt syömään paljon erilaisia salaatteja, joissa proteiinilähteenä ovat olleet kana, kala tai juustot. Punaista lihaa syön kerran viikossa ja urheilen paljon. Viime viikolla tuli ostettua uudet lenkkitossut lenkkeilyharrastustani varten. Vyötäröltä on lähtenyt yli 10 senttiä.

 

Ulospäin muuntautumiseni ei näy paljoakaan, mutta painoindeksissä ja omassa olossa näkyy. Liikunnan ilo on taas tullut esiin, ja jumppatunti, jolla käyn kaksi kertaa viikossa (ja jossa olen käynyt säännöllisesti kuuden vuoden aikana viikottain) ei tunnu enää yhtään niin rankalta kuin ennen. Sykkeet tunnilla ovat hirveän alhaalla ja minua suorastaan harmittaa, vaikka pompin siellä laulaen (totta! sillä aerobic-tunnilla lauletaan samalla kuin jumpataan, koska laulukin lisää sykettä) niin tänään se syke ei vain noussut ja average oli 120, vaikka ennen on ollut siinä 140 paikkeilla.

 

Sykkeen aleneminen lienee merkki hyvästä kunnosta, tosin itselläni leposyke on aina ollut siinä 40-50 paikkeilla liikuntaharrastuksesta johtuen (ja osittain varmaan yksilöllisyydestäkin). Sykkeen aleneminen toisaalta taas tarkoittaa sitä, että joutuu tekemään enemmän liikuntaa, jotta saa saman kalorimäärän kulutettua kuin aiemmin. Mutta eipä tuo haittaa.

 

Olen vain hurjan iloinen tästä elämäntapamuutoksesta, johon ei oikeasti tarvittu mitään poppakonsteja - ainoastaan päättäväisyyttä ja itsekuria. Tosin sitä itsekuriakaan ei ole kauheasti tarvinnut ajatella, koska se vaan tulee luonnostaan, ettei tee mieli mitään keinotekoista karkkia. Ja ei se ole kaatanut maailmaa, vaikka olen joku viikko napannut pari palaa suklaata. Sillä hetkellä siitä konvehtistakin nauttii enemmän kuin, että ahtaisin niitä napani täyteen.

 

Eli tässä laihdutuksessa ei ole ollut kyse mistään karppauksesta tai muusta, vaan yksinkertaisesti ideasta kuluttaa enemmän kuin syö ilman, että joutuu kuitenkaan säästöliekille ja näännyttää itseään. En myöskään ole ottanut paineita, että jossain ajassa pitää johonkin painotavoitteeseen päästä, vaan elänyt päivä kerrallaan eteenpäin.

 

Painonpudotuksessani on auttanut se, että olen merkannut kylmästi rumat painolukemani ylös taulukkoon - saan jonkinlaista sairasta nautintoa siitä, että nään ja hyväksyn oman painoni - kieltäytyminen on kaikista helpoin syy jättää painonpudotus sikseen (jos siis kieltää itselleen sen oman painonsa). On ollut kiva sitten kirjata taulukkoon, kun se paino lukuna onkin laskenut, niin se uusi lukema ja ajatella, että pääsee vielä joskus haavepainotavoitteeseensa.

 

Vielä on pudotettavaa, vaikka aluksi oli tarkoitus pudottaa painoa noin 10% elopainosta. Eihän kyseessä olisi elämäntapamuutos, jos en jatkaisi.

 

Kuka pelkää mustaa miestä?

Pakko kirjoittaa tänne sellaisesta ajankohtaisesta asiasta kuin Mannerheim-elokuva. Kaikki lähti vuodesta 2009, kun Selin kiinnitti Harlinin Suomen kaikkien aikojen epämielenkiintoisimman (mutta julkisuudessa rummutetun suomalaisen kansallisaarteen) elokuvan ohjaajaksi. Jostain syystä elokuvaporukalle tuli kuitenkin niitä kaikenmaailman konkurssisotkuja ja businessmies Hjalliskin vilahti jossain vaiheessa elokuvan rahoittajan roolissa kun-kerran-helkutin-tärkeästä-elokuvasta-on-kyse. Harlin irtsisanoutui projektista ja nykyisin elokuvaan on kiinnitetty kukas muukaan kuin Suomen ehkä-noin-neljästä-ohjaajasta-yksi nimittäin Dome Karunkoski. Elokuva ilmestyy varmaan sitten, kun olen 70-vuotias mummo, kun sen tekeminen kestää yhtä kauan kuin nälkävuosi.

No Yle ehti kuitenkin ensin. Eilen nimittäin uutisoitiin ja reippaasti uutisoitiinkin siitä, kuinka Yle on kuvannut Keniassa elokuvan Mannerheimista noin 20 000 eurolla. En voinut uskoa silmiäni, kun luin iltapäivälehdistä (ei varmaan pitäisi lukea niitä), kuinka siellä lehdet kysyivät suoraan erilaisia kysymyksiä lukijoilta: "Voiko Mannerheimia esittää musta mies" ja haukkuivat täysin kyseisen elokuvan ilman, että olivat edes nähneet sitä. En voi ymmärtää, mistä se ihmisten yltiöviha lähtee liikeelle - eikö ole aika rasistista iltapäivälehdiltä ylipäänsä edes esittää tuollaisia kysymyksiä, joihinka sitten noin 90% vastaa EI! ja avoimessa kommenttikentässä haukkuu sitten nämä n-alkuiset ihmiset.

Mikä tekee Mannerheimistä niin pyhän? Suomen sisällissodan aikaan hän oli valkoisten kenraali, joka kukisti punaiset. Hän toimi presidenttinä ja hänen sukunsa oli lähtöisin Saksasta. Siis täysin arjalaista, hienoa rotua. Sodissa nostetaan aina esille sankareita.

Moni ikäiseni on kertonut, että heidän isovanhempansa eivät koskaan halunneet puhua talvisodasta sieltä palattuaan. Että se on ollut niin traumaattista olla siellä eturintamassa, kuulla pommikoneiden äänet jne.

Olen monesti koettanut miettiä sitä, miltä se sota ihan oikeasti tuntuu ja varsinkin niiden ihmisten puolesta, jotka siellä ovat sotineet. Esimerkiksi Suomen talvisodassa kuoli tai katosi noin 26 000 suomalaista ja 127 000 venäläistä. Sanonta "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää" ei ihan siis pidä paikkansa. Syy miksi se ukki sieltä rintamalta palattuaan ei juhlinut, puhunut ja oikeasti vaikeni siitä sodasta johtui tuosta venäläisten suuresta uhriluvusta. Hän oli ampunut ihmisiä kuoliaaksi. Ehkä yhden, ehkä kaksi. Jos ihminen ampuu toisen ihmisen elävältä niin kokeeko hän siinä jonkinlaista sankaruutta, että ansaitsee sen mitalin ja ne linnan juhlat? Ei varmaankaan. Jos on olemassa omatunto ja tietää, että se toinen, jonka on ampunut oli ihan samanikäinen ja samanlainen ihminen kuin hän - pelkäsi sotaa - ja suurten johtajien vuoksi on joutunut siihen tilanteeseen, että puolustaa omaa maataan, niin tottakai hän vaikenee, hiljenee ja pakenee. Tahtoo unohtaa koko tapahtuman.

Kenialaiselokuvan idea on älytön, mutta samalla myös mielenkiintoinen. Me usein itkemme täällä oman itsenäisyytemme puolesta ja koemme, että olemme kaltoin kohdeltu maa, jota suuri Venäjä ravisteli. Mannerheim pelasti meidät. Uskon, ettei Keniassa kuvatulla elokuvalla ole tarkoitus pilkata Mannerheimia, vaan tarkoitus on viestiä, että sotia on muuallakin maailmassa, samanlaisia sotasankareita ja rikollisia kuin Suomessakin. Miksei Keniassakin voisi olla olemassa Kenian omaa Mannerheimia? Sota on aina kamalaa. Pitääkö kaikki ottaa aina niin kirjaimellisesti? Koko elokuvanhan on ohjannut ja käsikirjoittanut kenialainen. Mitä väliä sillä on, että siinä viitataan Suomeen?

Lisäksi on kerrottu, että elokuvan näyttelijä on yksi Kenian tunnetuimpia näyttelijöitä. Mitä ihmettä hänkin ajattelee noista suomalaisien iltapäivälehtien kirjoituksista: "Elokuvan päähenkilö on MUSTA" jne.  Hän ei itse ole missään vaiheessa sanonut mitään pahaa sanaa Suomesta tai kyseisestä henkilöstä, ja varmaan on yrittänyt parhaansa näyttelijänä. Näkemässäni haastattelussa hän ylisti Mannerheimia ja vertasi häntä mm. Gandhiin.

Ja tarvitseeko sitä Mannerheimia niin kauheasti ihannoida? En halua vähätellä hänen johtajuutta kriisitilanteessa. Mutta muistuttaisin kuitenkin, että Suomen sisällissodan aikaan hän itse tapatti toisia suomalaisia. No moni tätä lukeva ajattelee ja argumentoi minulle, että "hän kukisti kommunismin". Aivan sama, en voi ihannoida ihmisiä, jotka antavat käskyjä toisille ihmisille tappaakseen toisia ihmisiä.