Vihainen lintu

Kaikki, mikä liittyy jotenkin Angry Birdseihin on nyt loppu joulukaupoista. Nämä vihaiset linnut ovat hyvin suosittuja lasten keskuudessa ja lapsien on saatava niihin liittyviä oheistuotteita: unileluja, sängyn peitteitä, minifiguureita, pelejä. Olen odottanut sitä hetkeä, kun moraalinvartijat keksivät, että Angry Birdsit ovat haitaksi lapsille. Se tapahtuu joka ikinen kerta, kun jostain asiasta tulee suosittu. Esimerkkinä tästä on Harry Potter: Jossain vaiheessa Vatikaani kielsi Harry Potter-kirjat, koska ne sisältävät noituutta ja ovat "pakanallisia" kirjoja. Angry Birdsit eivät ole vielä niin suosittuja, että Vatikaani ottaisi niihin kantaa, mutta epäilen, että enemmänkin koulujen opettajat ja lastentarhojen hoitajat kauhistelevat näiden lintujen vihaisia katseita - miksi tänne tarhaan pitää tuoda vihaisen näköisiä lintuja, kun maailmassa on muutenkin pahaa?

Keväällä luin, kuinka Yhdysvalloissa paheksuttiin Lady Gagan musiikkivideota "Judas". Hämmästyttää, kuinka jotkut ihmiset ovat niin kapeakatseisia, eivätkä oikeastaan edes ymmärrä, mistä Lady Gagassakin on kyse ja näkevät vain tämän paljastavat asunsa ja luulevat häntä huomiohakuiseksi.  Lady Gagan ajatus on, että jokainen saa olla oma itsensä sellaisena luojan luomana kuin on. Lady Gaga itse on kristitty ja suurimmaksi osaksi on vähemmistöjen puolestapuhuja.

Olin Lady Gagan keikalla Hartwall-areenalla, kun tämä oli Suomessa kiertueellansa. Lady Gaga piti pienen puheenvuoron, jossa hän mainitsi, miten iloinen on nähdessään Suomen "pikkumonsterit", joiksika hän fanejaan kutsuu. Jotenkin puheenvuorossa tuli esille se, kuinka hän on aikoinaan ollut kiusattu ja ahdistunut, kun häntä on kutsuttu "friikiksi" jne. Hän totesi puheenvuorossaan, että areenalla on tarkoitus pitää mahtava keikka, ja että täällä jokainen saa olla sellainen kuin on ilman, että häntä pilkataan - kaikki ne todelliset friikit ovat nyt hallin ulkopuolella.

Uskallanpa väittää: Lady Gaga on aikansa Jeesus. Tai ainakin muistuttaa Jeesusta. Näiden konservatiivien - Gagan haukkujien ja paheksujien pitäisi katsoa itseään peiliin. Jos Jeesus eläisi nykypäivänä niin hän toimisi varmasti samalla tavalla kuin Lady Gaga eli olisi vähemmistöjen puolella. Sanotaan, että Jeesus nimenomaan otti "hylkiöt" siipiensä suojaan - paransi sairaita - spitaalisia - vammaisia. Ja Jeesusta paheksuttiin. Samoin paheksutaan nyt Lady Gagaa.

On paradoksaalista, että kristilliskonservatiiviset ihmiset, jotka puhuvat kristillisien arvojen tärkeydestä paheksuvat henkilöä, jonka tarkoitus on vahvistaa ihmisten keskuudessa lähimmäisen rakkautta ja muita hyveellisiä omantunnonarvo-tuntemuksia. Toisaalta ihmettelen muutenkin, että mitä sillä tarkoitetaan, kun puhutaan yleensä "kristillisistä arvoista"? Jos niillä arvoilla tarkoitetaan rakkautta Jumalaan ja uskontoon niin tämä on ihan ok, mutta jos tuolla termillä on tarkoitus viitata lähimmäisrakkauteen, rehellisyyteen, perheeseen ja muihin lämpimiin arvoihin niin millä oikeudella niitä pitäisi jonkun määritelmän mukaan kutsua nimenomaan "kristillisiksi" arvoiksi? Eivät ne yksinomaan ole kristittyjen arvoja, vaan arvoja siinä missä muidenkin ihmisten arvot.

Maailmassa sekoitetaan politiikka ja uskonto turhan usein. Arabimaissa uskonto on miltei laki (etenkin Saudi-Arabiassa) ja samoin Yhdysvalloissa, jossa rahakin on siunattu (20 dollarissa lukee "In God we trust"). Myös Suomessa heräsi kova haloo, kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiselle presidenttikaudelle, että kuinka meillä voi olla presidentti, joka ei kuulu kirkkoon. Jotkut vaativat Halosen liittymistä kirkkoon, mutta myöhemmin asia kuitenkin unohdettiin. Halonen erosi kirkosta 70-luvulla perustellen päätöstään sillä, ettei kirkko tuona aikana hyväksynyt naispappeutta ja muutenkin syyllistyi seksuaalivähemmistöjen syrjintään. Halonen on harkinnut kirkkoon liittymistä, mutta ei ole halunnut tehdä sitä presidenttikaudellaan, koska ei ole halunnut, että hänen päätöksestänsä, joka on kuitenkin yksityinen asia, tehdään mitään poliittisia johtopäätöksiä. Yhdysvalloissa tällaisen presidentin valinta ei olisi mahdollista.

Kummallista on, että kirkko on yleensä se, johon liitetään vähemmistöjen syrjintä, kuten esimerkiksi syrjintä sukupuolen ja homouden takia. Naispapitkin ovat jostain syystä hirveän erikoinen juttu. Suomessa suuri osa on kuitenkin tapauskovaisia ja kirkko on onneksi osattu pitää erillään politiikasta, vaikka täälläkin niillä on tietynlainen kytkös toisiinsa.

Tässä vielä edellisten joulujen lapsien hittilelujen historiaa ja skandaaleja:

• 1990 luvun lopussa Yhdysvaltalainen pastori leimasi Teletappien Tiivi-Taavin homomalliksi
• 2000 luvulla Pokemon julistettiin haitaksi lapselle sen väkivaltaisuuden vuoksi
• 2000 luvun alussa Barbie-nuken pään kokoa kasvatettiin, vartaloa pienennettiin ja tissejä kasvatettiin, jonka seurauksena nousi esille, että nukke on huono roolimalli tyttölapsille
• 2008 Ruotsalainen kustantaja Stefan Ingvarsson ilmoitti havainnostaan, että Muumipeikko on homo ja rakastunut Nuuskamuikkuseen
• 2008 Harry Potter leimattiin vaaraksi lapsille, sillä ne edistävät noituutta ja okkultismia

Angry Birds? Ennustan, että ensi vuonna ne ovat liian väkivaltaisia lapsille. Herranjestas sentään, vihaisen näköiset linnut lennätetään kohti ivallisen näköisiä possuja. Tämä opettaa väkivaltaa kerrakseen. Äkkiä pois ne linnut markkinoilta!

Hauskaa joulun odotusta kuitenkin! Vai pitäisikö toivottaa "kausijuhlaa" (Season's Greetings), ettei kukaan vaan loukkaannu, sillä "Christmas"-sananakin on joidenkin mielestä loukkaavaa. Huoh.

Eesti Post

Tulimme tänään Tallinnasta. Oli mukava käydä joulumarkkinoilla juomassa glögiä ja vakiokahvilassa (kohvikissa) marjakääretortulla. Siellä kyseisessä kahvilassa ovat leivokset todella halpoja (1,90e) ja totesinkin, että jos se kahvila olisi Suomessa niin saataisiin surkeaa palvelua, kaakao olisi kermavaahdotonta pussikaakaota ja todennäköisesti leivokset olisivat muutenkin jotain 5-6 euron luokkaa. Virossa on halvempaa.

20-vuoden aikana Viro on kehittynyt valtavasti. Se itsenäistyi vuonna 1991, jonka jälkeen maan piti alkaa itsenäisesti kehittyä. Toisin kuin Latvia ja Liettua, Virolla oli oma valttinsa - nimittäin laivayhteydet Suomeen. 90-luvun alkupuolella suomalaiset matkustivat laivoilla Tallinnaan ostamaan alkoholia, tupakkaa ja piraattilevyjä. Matkustimme usein isäni kanssa Viroon - teimme päiväristeilyjä ja kävimme Mustamäen torilla ostamassa musiikkia. Mustamäen tori oli täynnä venäläisiä kauppamiehiä ja mummoja, jotka myivät kutomiaan sukkia ja lapasia. Mustamäen torille piti mennä bussilla, joka lähti laivasatamasta. Bussit olivat yleensä Suomen liikenteestä poistuneita vanhoja busseja, joissa näkyi joitakin revittyjä suomenkielisiä mainostarroja. Taksilla, jos meni Mustamäen torille, niin sai olla tarkkana, ettei kuski huijannut "kurssisekoiluilla" taksimatkaa. Suomen markat toimivat Mustamäen torilla, eikä rahaa tarvinnut edes vaihtaa eestin kruunuun.

Tallinnan keskustassa sijaitsi Viru-hotelli, josta 90-luvun alkupuolella oli tullut sellainen ns. maamerkki, jonne suomalaisia laivassa humaltuneita matkustajia kuljetettiin. Virun vieressä sijaitsi Stockmann, jossa oli samat hinnat kuin Suomenkin Stockkalla. Viru-hotellin vieressä sijaitsi myös Hesburger, jossa muistan parina kertana syöneeni, kun emme oikein tienneet, minne "uskalsi" mennä syömään ja vanhassa kaupungissakaan ei ollut vielä siihen aikaan paljon mitään. Hesburgerin ulkopuolella parveili paljon myös kauppiaita ja mummoja, ja muistankin että monet lapaset on tullut ostettua ihan vain kadulta. Jossain vaiheessa löysimme Vanhasta kaupungista Olde Hansan, joka oli siihen aikaan hyvin pieni paikka. Tuohon aikaan monet virolaiset osasivat suomea, sillä Suomen MTV3 kanavan nuorisomusiikkiohjelma "Jyrki" näkyi myös Virossa.

Siihen aikaan Viroon pääsi laivalla halvimmillaan noin 50 markan hintaan. Kävimme joskus huvin vuoksi syömässä Olde Hansan pippuripihvit, jos ei mitään tekemistä näyttänyt Suomen kamaralla olevan. Kerran menimme isäni kanssa Tallinnan hiekkarannalle oleskelemaan ja syömään jäätelöä. Opiskeluaikana vuokrasimme ystäväni kanssa talon Tallinnasta pidennetyksi viikonlopuksi. Talo oli hyvin halpa ja itseasiassa se oli ollut Viron kansallisrunoilija Lydia Koidulan koti aikoinaan. Vieläkin ihmettelen, miten saimme asunnon niin halvalla viikonlopuksi käyttöömme, kun kyseessä oli Viron kansalliskirjailijan entinen koti ja tuon Lydia Koidulan kuva oli jossakin niistä eestin kruunujen setelissäkin. Sama kuin oltaisiin menty Elias Lönnrotin kotiin asumaan.

Kun muistelee näitä aikoja niin väkisinkin sitä kummastelee, miten Tallinnan yleisilme ja pienen Viron kansan itsetunto on kohonnut näiden vuosien aikana. Tallinna on nykyisin profiloitunut kylpyläkaupungiksi ja sinne on rakennettu valtavasti mm. kauppakeskuksia ja ravintoloita. Nykyisin vanhan kaupungin Olde Hansan keskiaikaisteema on joka ikisessä ravintolassa Vanhassa kaupungissa ja tarjoilijat haluavat tippejä (mitä ei 90-luvulla ollut). Joulumarkkinatkin perustuvat keski-aikaiseen teemaan. Vanhassa kaupungissa käy turisteja pilvin pimein - enemmän kuin Helsingin katukuvassa näkyy. Monesti mietityttää, että mitä kuuluu Mustamäen torille? Sinne nimittäin rakennettiin 90-luvun loppupuolella valtava rakennus niitä piratismilevyjen kauppiaita varten - sisätilat ns. rikollisporukalle. Kun Viro liittyi EU:hun, EU:n vaatimus oli, että tuollainen rikollisuus oli Viron lopetettava. Näin myös kävi lukuunottamatta joitakin satamassa sijaitsevia Sadamarketteja jne.

Joskus opiskeluaikana tutustuimme kahteen virolaiseen opiskelijaan ystäväni kanssa ja he kertoivat, että ne silloiset kaupustelijat olivat suurimmaksi osaksi Neuvoston hajoamisen jälkeen Viroon jääneitä venäläisiä. Virolaiset vihasivat heitä. Mutta kun asiaa ajattelee niin ilman sitä suunnatonta suomalaisten laivareissailua ja rahan heittämistä Viron maalle näiden venäläisten kautta olisiko Viro nyt siinä missä nyt on. Itse en ole käynyt Latviassa tai Liettuassa, mutta olen kuullut muiden siellä käyneiden kertovan, että niiden maiden pääkaupungit ovat sellaisia kuin Viro oli 90-luvun alussa. Ne eivät ole yhtään niin kehittynyitä kuin Tallinna. Kärjistettynä: Suomalaisten ryyppyreissut Tallinnaan kasvattivat Viron taloutta.

Nyttemmin virolaiset eivät enää osaa suomen kieltä, vaikka useat suomalaiset niin vielä luulevatkin. Virossa ei enää näytetä Suomen tv-kanavia, vaan heillä on omiakin hyviä kanavia.

Tallinnassa saa ystävällistä palvelua ja se on varsin ihana kaupunki. On ihana nähdä kuinka ihmiset viihtyvät siinä hansakaupungissa ja se on saanut suurta arvostusta osakseen - sitä mitä sen kaupungin kuuluukin saada. Silti täytyy moittia tätä meidän typerää kansaa - edelleen katukuvassa näkee humalaisia sikoja, jotka huutelevat virolaisille ja öykkäröivät etsien strippibaareja. Jostain syystä suomalainen luulee olevansa maailman omistaja mennessään Tallinnaan, kun siellä-nyt-on-sitä-halpaa-viinaa. Vaikka Viro on kehittynyt 90-luvulta niin eräs kansa ei ole. Hävetti tuolla risteilyllä suomalaisten puolesta.

Virolle oli onnenpotku, että liittyi Euroopan yhteiseen valuuttaan. Sen myötä se on hyvin eurooppalaistunut maa, jossa turismi kukoistaa ja se sai tehtyä suuren pesäeron sitä alistaneeseen Venäjään. Vaikka puhutaan usein siitä, miten me suomalaiset olimme toisen maailmansodan aikaan puolueettomia ja sen avulla pärjäsimme niin ei se nyt suorastaan ihan niin ollut kuin kultareunuksin maalaillaan. Meidän puolella taisteli näitä saksalaisia, jotka myöhemmin polttivat Lapin, kun osoittautui, että emme olleetkaan heidän puolella. Mutta jos emme olisi liittoutuneet Saksan puolelle sillä hetkellä ja olisimme Viron ja muiden Baltian maiden kaltaisesti vain "lainanneet maita" Neuvostoliiton käyttöön niin olisimme todennäköisesti ihan samassa tilanteessa kuin Baltian maat tällä hetkellä. Strategisesti oli hyvä, että olimme jossain vaiheessa kärjistettynä sanottuna "Hitlerin joukoissa".

Kaikki sympatiani ovat usein pienen Viron puolella. Ja Viro on usein Suomen puolella. Euroviisuissa saamme aina Virolta vähintäänkin yhden pisteen. Kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat vuonna 2011, tarkastelin ja tutkin, mitä muut maat kirjoittivat tuosta Suomen voitosta. Euroopassa asia uutisoitiin tyyliin Suomi-nyt-voitti-Ruotsin. Norjassa ei nyt otettu oikein mitään kantaa. Ruotsin Aftonbladet uutisoi verkossa kauhutuntemuksia, kun näin pääsi käymään. Huvikseni menin sitten Viron iltapäivälehtien sivuille katselemaan: "Eesti post" ja "Ohtuleht". Ohtulehtin etusivulla oli kuva Leijonista mitalit kaulassa isossa rykelmässä ja yllä luki "Hyvä Suomi!". Kyllä virtasi lämmin tunne - mikä muu näistä maailman maista voi koskaan olla niin empaattisesti toisen maan puolella ja kannustaa Suomea vilpittömästi? Minkä muun maan media olisi voinut uutisoida noilla kahdella sanalla jääkiekon MM-kullasta? Ei minkään muun maan (Suomen lisäksi) kuin Viron.

 

Oli hassua myös havaita Tallinnan reissulla, kun olin suklaakauppa Kalevissa, kuinka sinne tullut venäläinen turisti ja virolaisen suklaakaupan myyjä kommunikoivat. Heidän kommunikointikielekseen muodostui suomen kieli. Venäläiset naiset kysyivät huonolla suomella, että mitkä karkit ovat hyviä, johon suklaakaupan myyjä vastasi myöskin huonolla suomella, että vodkakarkit. He saivat aikaan yhteisen hauskan pienen keskustelun.

Jossain asioissa Suomen pitäisi kuitenkin osata pitää puolensa. Nimittäin savusaunassa - luin lehdessä, että Viro aikoo anoa savusaunan Unescon maailmanperintökohteekseen ensi kesään 2012 mennessä. Kaikki me suomalaiset tiedämme, että savusauna on lähtöisin Suomesta. Samoin kuin sähkösauna, jonka kuulemma ruotsalaiset ovat jo omineet. Kas kun ei joulupukkiakin omita. Jossain asioissa vaan pitäisi osata toimia ja älähtää aikaisemmin. Vielähän tuohonkin voisivat suomalaiset ehtiä vaikuttaa.

Jokatapauksessa kaikki sympatia, empatia ja lämpö Virolle!

Ei muumitaloa lukita yöksi

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Suomessa tämä erityisesti pätee, sillä Lordistakin alettiin tykätä vasta kuin muu maailma antoi sille hyväksynnän. Suomalaiset eivät osaa arvostaa omaa osaamistaan ja onnistumistaan, vaan jatkuvasti arvottavat itsensä alatasolle. Jos vertaa esimerkiksi italialaiseen niin hän taas arvottaa itsensä todella korkealle. Tänä aamuna tuli jälleen katsottua Huomenta Suomea, jossa joku asiantuntija kertoi olleensa Italiassa tiedustelemassa heidän taloustilannettaan, jottei kävisi kuten Kreikalle. Siellä italialaiset olivat vakuutelleet, kuinka erinomainen heidän tämän hetkinen tilanne on. Se on sellaista kansallisylpeyttä - on se kumma, jos siellä ei pelätä yhtään, kun kerran koko muu Eurooppa pelkää Italian "romahtamista". Vaarallista.

Tavallaan pidän suomalaisesta mentaliteetista. Suomalainen on hyvin erilainen verrattuna Keski-Euroopan väkeen. Sitä sanotaan, ettei suomalainen mies puhu, eikä pussaa, mikä ainakin omasta mielestäni on vallan loistavaa. Suomalainen sanoo rakkaudentunnustuksia vasta kuin ihan oikeasti niitä tarkoittaa. Keskieurooppalainen sen sijaan lurittelee niitä päivittäin ilman, että niillä on mitään sisältöä. Muistan aikoinani, kun teimme roadtripin Eurooppaan autolla Ruotsi-Tanska-Saksa-Sveitsi-Ranska-Saksa-Belgia-Tanska-Ruotsi. Tuon automatkan aikana ymmärsin, miten harvinaista sitä on olla aidosti vaalea ihminen maailmassa ja täytyy sanoa, että tämän reissun jälkeen vasta aloin paheksua suomalaisten hiusvärjäyksiä "eksoottisen tummaksi" ja alkoi jotenkin myös ärsyttää, miten Miss Suomi-valinnat kohdistuivat aina näihin tummanvärjättyihin tyttöihin. Sieltä ulkomailta löytyy ihan oikeita kauniita tummia tyttöjä, miksi tuollaiset keinotekoiset "eksoottiset" pärjäisivät?

Vaaleus on valttia Keski-Euroopassa. Roadtripin etapissa Ranskassa ollessamme ihmiset pysäyttelivät autojaan ja huutelivat meitä vaaleaveriköitä kyytiin. Olimme kaksi viikkoa Ranskan seudulla Saint Tropezissa ja kyllä se suoraan sanottuna oli rankkaa ja puuduttavaa, kun jatkuvasti oli "huomattu" vaaleuden vuoksi, eikä ole suomalaisena tottunut sellaiseen. Muistan ajatelleeni, kun ylitimme Tanskan ja Ruotsin välisen Store Beltin sillan yömyöhään autolla, että "Ihanaa olla taas normaali, ihanaa ettei kukaan enää huuda perääni". Eikä sen koomin ole huutanukaan, sillä kuten sanoin - suomalainen mies ei puhu eikä pussaa.

Suomalaiset ovat kuin Tove Janssonin muumihahmoja. Ei ole yhtään ihme, että meillä on muumimamma presidenttinä. Muumit ovat vaatimattomia, hulluttelijoita, oikeudenmukaisia, boheemeja ja suoraviivaisia. Ihan niin kuin suomalaiset. Tänään oli lehdessä juttua kanadalaisen listaamia asioita asioista, mitkä ovat Suomessa hyvin ja missä taas olisi parantamisen varaa. Pitikö tämäkin juttu tulla ilmi ihan kanadalaisen kertomana?

 

Artikkelin mukaan Suomen valtti numero UNO on 1) Sauna. Hänen mielestään se on vapauttanut suomalaisten suhtautumisen alastomuuteen. Saunassa johtajapuku riisutaan pois ja kaikki ovat samanarvoisia. On aivan totta, että sauna vaikuttaa moneen asiaan ja sen merkitystä ei kannata väheksyä. Olen itse miettinyt aivan samaa saunan suurkäyttäjänä (käyn saunomassa vähintään kolme kertaa viikossa - joku naseva saattaa kysyä suomalaiseen säästäväisyystyyliin, että näkyykö se sähkölaskussa, johon voin jo vastata, että näkyy, mutta on sen arvoista). Saunassa käydään parhaat keskustelut kumppanin kanssa. Se on ihana paikka rentoutua. Sitä myös sanotaan, että suurimmat sopimukset syntyvät saunan lauteilla.

Kanadalainen listaa suomalaisten huonoiksi piirteiksi kateuden, maahanmuuttokriittisyyden ja yrittäjyyden puutteen. Daa? Olipas uutta. Lisäksi positiivisten asioiden lista oli pidempi kuin huonojen piirteiden lista, mutta journalistit tietenkin uutisoivat asian niin, että "näistä piirteistä eivät ulkomaalaiset suomalaisessa pidä". Tyypillinen suomalainen uutisointitapa.

Suomalainen itsekriittisyys on älytöntä. Silloin kuin Nightwish pääsi pinnalle Euroopassa niin täällä Suomessa alettiin hävetä Tarja Turusen tapaa ääntää englantia. Samaa arvostelua on kuullut esimerkiksi Mika Häkkisen, suomalaisten keihäänheittäjien tai jopa Tarja Halosen englannista, kun he-eivät-nyt-osaa-oikein-lausua-sitä-englantia. Ja ah mikä jumala Alexander Stubb onkaan! Tämä Stubb, joka on ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa ja naimisissa englantilaisen naisen kanssa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt tuota kielitaitohäpeää, sillä eihän englanti ole meidän kotikielemme. Mitä ihmeen häpeämistä siinä on, jos joku lausuu ei-natiivilla-tavalla englantia? Ne ihmiset, jotka tätä häpeävät, eivät itse ole käyneet muualla Euroopassa ja kuulleet, kun esimerkiksi ranskalainen mongertaa sitä jeesjeestä. Siihen nähden, kyllä me osataan.

Ja osataan me monessa muussakin asiassa. Mutta ei koskaan vaan voida olla ylpeitä. Tai sitten, jos olemme ylpeitä niin se menee täysin yli, kuten esimerkiksi tämä jääkiekon maailmanmestaruus 2011. Käsittämättömän pieni saavutus, jolla ei ole merkitystä todellisen elämän kanssa, mutta kai me sitten tarvittiin vähän kansanylpeyden kohottamista. Överiksi se silti meni, kun siitä alettiin julkaista dvd:ita ja postimerkkejä. Tehtiin juhlakappaleita ja varmaan vieläkin jotkut herrat nostavat maljaa maailmanmestaruudelle. Mistä löytyisi se kultainen keskitie?

Kai kaikkea tätä pitää vielä harjoitella. Ollessani konferenssissa, jossa oli pohjoismaisia osallistujia huomasin, miten suomalaiset kaakattivat sisusta, saunasta, jääkiekosta ja hevistä. Mutta eivät sen sijaan olleet yhtään kiinnostuneita esimerkiksi Ruotsista, Tanskasta tai Norjasta. Nämä muista pohjoismaista tulleet olivat oppineet kuuntelemaan ja mielenkiinnolla kuuntelivatkin näiden suomalaisten jorinoita. Minua monesti mietitytti, että kiinnostaakohan heitä oikeasti ollenkaan koko ajan kuulla: "In Finland we have..." Jäiköhän näille kyseisille suomalaisille mitään käteen muista pohjoismaista ja heidän kuulumisistaan. Epäilen, että ei. 

Ihmisarvo

Eilen oli ihmisarvon päivä. Ensimmäistä kertaa se järjestettiin Suomessa Espoon Barona-areenalla. Itse olin parhaillani eräässä Espoon kauppakeskuksessa pyörimässä, kun Niinistön ja Hjalliksen rahoittama show alkoi ja heidän kestitsemät vieraat saapuivat myrkyisessä yössä Espoon kuivakkaaseen halliin. Katsoin ohjelmaa illalla televisiosta ja siellä oli monenlaista vierasta aina Ahtisaaresta lähtien Norjan kruunuprinssiin saakka. Pisti miettimään, kun jamaicalainen bändi alkoi esittää "Dignity"-nimistä biisiään, että oliko kyseessä ihan oikea ihmisarvon päivä vai oliko se sittenkin päivä, jolloin Niinistö aloitti presidenttikampanjansa.

Tänään Ahtisaari ilmoitti julkaisevansa kirjan, jossa hän kertoo harkinneensa toiselle presidenttikaudelle lähtöään, muttei pystynyt kilpailemaan Halosen kanssa tuona aikana. Hän varsin suorasukaisesti kommentoi, kuinka ei jaa samoja näkemyksiä Halosen kanssa, koska itse on niin oikealla ja Halonen taas enemmän vasemmalla. Samaan aikaan hän aukaisi jälleen kerran Nato-luukkunsa ja alkoi puhua siitä, kuinka Suomen rauha turvataan, jos liitymme Natoon. Tästä tämä meidän suuri nobelistimme jaksaa muistuttaa jokaikinen kerta, kun hänen naamansa täyttää meidän kaikkien ruudut kotona.

Nyt on noussut hirveä haloo siitä, kuinka valtion talousohjelmassa on päädytty supistamaan armeijan määrärahoja: Onhan-se-järkyttävää-kun-kerran-tuolla-naapurissa-he-taas-kasvattavat-armeijaansa-ja-kohta-hyökkäävät. Pikkuhiljaa talvisotasyndroomasta pitäisi päästä eroon ja ymmärtää, ettei maailma ole enää samanlainen paikka kuin ennen. Tämä armeijan määrärahojen supistaminen on selkeää politiikkaa, jolla on selkeä päämäärä. Sillä saadaan Venäjä-pelkoiset ihmiset uskomaan, että me tarvitsemme Natoa. Stubb, joka on Naton avoin kannattaja, paljastaa Pepsodentin (tai kenties Apteekin valkaisuaineen) valkaisemat hampaansa ja ilmoittaa, että kun-nyt-meillä-ei-ole-kunnon-armeijaa-niin-Venäjää-Venäjää-Venäjää-varten-me-tarvitaan-Naton-tukea.

Tosiasia on, että Nato tarvitsee Suomen tukea. Nato haluaa ulottaa oman rajansa joka puolelle Venäjän rajaa. Nato tarvitsee myös lisää pelinappuloita (pelimiehiä) Lähi-idän öljytaisteluihin. Olisihan se kiva pysyä tässä globalisaatiossa mukana ja saada myös suomalaisia, nuoria, kunniakkaasti kuolleita miehiä sinkkiarkuissa Finnairin lentokoneilla Suomeen. Aamen.

Ihmisoikeuden päivänä näytettiin myös mielenkiintoinen dokumentti Hitlerin saamista kirjeistä, joita on säilynyt natsiajoilta. Edelleenkin se hätkähdyttää, kun näkee pätkiä talutetuista juutalaisista ja kuulee, miten ihmiset huudahtavat ja ylistävät johtajaa. Se on nationalismia pahimmillaan. Kävin edellisenä vuonna Berliinissä keskitysleirillä, jonka piti olla yksi Saksan pienimmistä keskitysleireistä. Paikka oli mielestäni todella iso ja kuvottava. Siellä oli juutalaisille mm. kenkärata - natsit testasivat kenkiä ja pistivät heidät kävelemään koko päiväksi rataa pitkin. Lisäksi he olivat perustaneet paikalle oman krematorion, sillä ruumiita tuli niin paljon, että ne oli pakko polttaa paikan päällä. Ihmisen julmuus rodun perusteella toista ihmistä kohtaan on käsittämätöntä.

Luin Anne Frankin päiväkirjan muutama vuosi sitten ja se oli kyllä riipaiseva, sillä kirjahan loppuu vain kesken. Joka päivä he saivat pelätä asunnossaan, että natsit löytäisivät salaisen huoneen, jossa he piileskelivät. Ja he elivät paikassa kuin eläimet: asioivat ämpäreihin ja elivät pahassa hajussa.

Hämmästyttävää on, etteivät juutalaiset yrittäneet ryhtyä minkäänlaiseen vastakapinaan natseja vastaan. Nykypäivänä juutalaiset saavat elää vapaasti. Auta armias, jos joku vähänkin ärähtää ja sanoo jotain pahaa heidän valitusta kansasta niin hänet leimataan rasistiksi. Etenkin Hollywood on täynnä juutalaisia. Mel Gibson - harraskristitty - erehtyi juopuneena haukkumaan juutalaisia ja eipä kai kovin paljoa tuon tapahtuneen jälkeen olekaan saanut mielenkiintoisia elokuvarooleja.

Pakko sanoa, että silti ärsyttää, miten ihmisarvot eivät kohtaa tässäkään asiassa. Maailmassa surraan Hitlerin tekemiä kauheuksia, mutta esimerkiksi vuoden 1994 Ruandan kansanmurhasta ei puhuta paljon mitään. On käsittämätöntä, miten eurooppalaiset itse saivat nuo Ruandan kauheudet aikaiseksi jakamalla ihmiset hutuihin ja tutseihin ulkonäön perusteella ja jättivät maan sitten omilleen. Sodan aikana äärihutut tappoivat 800 000 tutsia. Eurooppalaiset sen sijaan evakuoitiin äkkiä alueelta pois. Yksi afrikkalainen ei vastaa eurooppalaista. Ihmisarvo ei vain ole sama.

Ihmisarvon eriarvoisuuden näkee myös Suomessa näissä romanialaisasioissa. Suomalaiset ovat täysin kyllästyneitä kerjäläisiin ja toivoisivat heidän palaavan kotimaahan. Minun on pakko sanoa, että välillä Helsingissä liikkuessani olen piristynyt romanialaisten katuhaitariyhtyeistä, mutta enhän minä suomalaisena saisi! Ja kerran olen antanut kirpputorilla myydessäni pullon, jossa oli vettä romanialaiselle. Olin kaatamassa vettä pois, mutta hän pikaisesti elekielellä kielsi minua ja osoitti, että haluaa juoda sen. Silloin tajusin, miten vesi ei ole itsestäänselvyys kaikille. Ja ensimmäistä kertaa tunsin sääliä romanialaisia kohtaan. Ehkä tuossa romanialaisasiassa eniten ärsyttää se, kuinka järjestäytynyttä romanialaisten kerjääminen on. Jos heille antaa rahaa niin se ei kuitenkaan mene perille juuri sille henkilölle, jolle sen on antanut, vaan joku isompi boss ottaa sen rahan itselleen. Olisi kiva koettaa tukea näitä köyhiä romanialaisia jollain muulla tavalla kuin rahoittamalla heidän rikollista, järjestäytynyttä toimintaa.

Olin katsomassa muutama viikko sitten stand up-komiikkaa ja siellä esiintynyt Andre Wickström totesi hauskasti: "Ilman teitä naisia, ei olisi huumoria." Se oli mielestäni mukavasti sanottu suomenruotsalaiselta silmälasipäiseltä mieheltä. Ja heti alkoi mietityttää, millainen maailma olisikaan ilman naisia. Jos maailmassa ei olisi naisia, niin todennäköisesti täällä sodittaisiin vielä enemmän, eikä ihmisarvoilla oikeasti olisi mitään väliä. Sana "ihmisarvo" on ollut pakko olla jonkun naisen keksimä. Todennäköisesti se on syntynyt, kun nainen itse on joutunut taistelemaan itsensä samanarvoiseksi kuin mies.

Maailmaa ei paranneta yhdessä yössä, mutta yhdessä yössä pystyy vaikuttamaan siihen, miten kohtelee toista ihmistä. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. 

Ihmisyydestä

Esko Valtaoja kiirehti sanomaan, kun uutiset Cernin kokeista ja valonnopeuden rikkomisesta paukahtivat lööppeihin, ettei usko uuteen tieteelliseen tulokseen, ja voisikin lyödä vetoa maailman kalleimmasta viskipullosta, ettei se ole totta. En tiedä ottiko kukaan vetoa vastaa, sillä nyt Valtaojan vedonlyöntikumppani olisi pulassa. Einsteinin suhteellisuusteoriaa ei saatu sitten kumottua - viime viikolla Hesari uutisoi kokeen virheellisyydestä.

Olen lukenut jonkin verran Ursan julkaisemia kirjoja (liityin Ursaan noin 10 vuotta sitten) ja joskus innostuin isäni kanssa käymään Ursan järjestämillä luennoilla Helsingin Tieteiden talolla. Avaruus on kiehtonut minua pienestä pitäen - edelleenkin viehätyn tähtikuvioista, joita toisinaan tuijotan parvekkeella. Pidin ala-asteikäisenä koulussa esitelmän aiheesta “Miksi tähdet tuikkivat?” - itselläni ei ole mitään mielikuvaa esitelmäni aiheesta - hyvä ystäväni vain hiljattain muistutti minua siitä. Tosin en yhtään ihmettele, että olisin pitänyt tuosta aiheesta esitelmän, sillä en vieläkään suostu luopumaan sinisestä rullaverhostani, joka koristi 6-vuotiaana huoneeni ikkunaa. Siinä on tähtikuvioita: isokarhu, pikkukarhu, Orion jne.

Ursan kirjoja

Ihminen käyttää aivojaan jatkuvaan tutkimiseen. On todella erikoista, että se on se piirre, mikä erottaa ihmisen eläimestä. Ihminen tutkii ja tutkii ja haluaa löytää vastauksia. Usein on kuitenkin todistettu, että vaikka kuinka tutkisi niin ei välttämättä saa kuitenkaan vastauksia. Esimerkiksi tämä Cernin tieteellinen mullistus valonnopeudesta. Mitä sitten, vaikka olisi todistettu, että valonnopeutta nopeamminkin voi liikkua? Emme kuitenkaan olisi saaneet vastausta mihinkään.

Ihmisen luonne on siitä myös erikoinen, että jostain syystä meille on hyvin tärkeää, että jos jossain kaukana asuu ihmisen kaltaista älyllistä elämää niin meille on hirveän tärkeää saada viesti heille perille meidän olemassaolostamme. Se on vähän sama kuin, että ihminen yksilönä haluaa tulla muistetuksi kuolemansa jälkeen. Jo 60-luvulla lähetettiin avaruuteen viestejä - tietynlaisia ajo-ohjeita mahdollisille humanoideille, että löytäisivät. Miksi ihmeessä?

Ihmisen suvaitsevaisuus on kuitenkin ihan toista luokkaa maailmassa. Kansat eivät pysty elämään keskenään, kun aina joku pistää sodan pystyyn, ja toisista tulee rasisteja. Jokainen sota johtuu ihmisen suvaitsemattomuudesta ja ahdasmielisyydestä. Ne henkilöt, joita ammutaan eivät ole “meidän kaltaisiamme”. Silti tutkitaan ja tutkitaan, etsitään ja kiinnostutaan uusista Amazonin alkuperäiskansoista. Jostain syystä niistä täytyy tietää enemmän! Samoin tutkitaan avaruutta. Mutta miten ihmeessä kävisi, jos avaruudesta ihan oikeasti tulisi 60-luvulla lähetettyjä ajo-ohjeita hyödyntäen maapallon ilmakehän paikkeille koputtelemaan joku uusi hieno humanoidikansa. Täälläkö oltaisiin ihmisinä valmiina ottamaan nämä vastaan ja tarjottaisiin vaikka Itä-Suomen rajalta heille mökkipalstoja vapaasti ostettavaksi? Njaa, eihän niitä tarjota tarjottimella venäläisillekään. Miksi sitten humanoideille? Ihminen ei ole tarpeeksi suvaitsevainen perusluonteeltaan tapaamaan mitään humanoideja, kun ei kerran pysty tulemaan toimeen edes rajanaapurinsa kanssa.

En ymmärrä, mihin tällä kaikella tutkimisella ihminen pyrkii. Miksei ihminen joskus tutkisi itseään hiukkaspartikkelina pelkästään kiihtyvyyksien ja nopeuden avulla. Asettuisi maapallosta ulkopuoliseksi ja tutkisi näitä partikkeleja, miten ne syntyessään ovat hitaita, vanhemmiten levittyvät eri alueelle ja toiset ehkä keskimäärin noin kerran vuodessa kiihtyvät nopeuteen 800m/s, ja leijuvat toiselle puolelle maailmaa pariksi viikoksi ja palaavat takaisin. Mielenkiintoisia partikkeleja.

Itse näen ihmisen maapallon viruksena, joka on eri paikoissa kehittynyt erilaiseksi, ja jota maapallon omat puolustusmekanismit (hurrikaanit, maanjäristykset) koettavat epätoivoisesti tuhota, mutta vastustuskyky maapallolla on vain heikko. Todella sitkeä virus. Inhottava virus. Jossain vaiheessa virus häviää kuitenkin maapallolta, eikä maapallo siihen kuole. Eräässä lukemassani kirjassa maapalloa verrattiin keski-ikäiseksi. Se on jo 4,5 miljardia vuotta vanha ja tulee elämään 12 miljardin vuoden ikäiseksi, kunnes aurinko laajentuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sen. Kasvien ja eläinten kaltainen elämä häviää kuitenkin monta miljardia vuotta ennen itse planeettaa.

Kaikki on suhteellista. En usko, että ihmisen aikana ihminen koskaan löytää sitä muunkaltaista elämää avaruudesta, mitä etsii - niin lohdutonta kuin se onkin. Ihmisen elinaika on sen verran lyhyt, että vaikka sitä kuinka tutkisi ja tutkisi, aika ei vain riitä tuloksien saamiseksi. Ihmettelen usein sitä, että miksi sitä elämää etsitään ainoastaan avaruuden suuntaan. Miksi niitä uusia maailmankaikkeuksia koetetaan löytää ainoastaan ulospäin planeetasta. Luuleeko ihminen oikeasti, että näillä aisteilla, millä hän nyt näkee, näkee kaiken sen, mitä on olemassa. Ihminen ei näe mikroskooppitasolle ilman apuvälineitä. Hiukkaskiihdyttimellä nähdään nopeasti syntyviä ja kuolevia hiukkasia. Miksei näistä hiukkasista etsitä elämää? Voisiko ollakin, että “sisäänpäin” tutkittaessa voitaisiinkin löytää niitä uusia maailmankaikkeuksia. Aikahan on suhteellista ja hiukkasen elinaika voi olla jonkun toisen koko elämä.

Jos maapalloa tarkastelee ulkopuolisen silmin, niin on tämä kyllä aikamoinen kompleksi. Jotkut kumartavat samanaikaisesti Mekkaan ja jotkut taas toisaalla meditoivat luostareissa. Vastauksia ei kuitenkaan saada mistään, vaikka tutkitaan ja etsitään. Joskus löydetään uusia planeettoja maailmankaikkeudesta. Mikä on todennäköisyys, että sillä uudella löydetyllä planeetalla olisi jonkinlaista uutta elämää? Ei varmaan tarvitse edes vastata.

Ihminen luulee olevansa ainutkertainen asia täällä maapallolla. Näin ei kuitenkaan ole ja nykyään tuntuu, että ihminen vain tyhmenee ja tyhmenee entisestään. Jos sattuisi joku luonnonkatastrofi siten, että yks kaks tänne jäisikin kourallinen ihmisiä ja antibiootit loppuisivat maapallolta, niin osaisiko se kourallinen ihmisiä kehittää esimerkiksi antibiootit uudestaan? Ihminen on turruttanut vaistonsa kaikenmaailman mukavuudenhaluisena olentona ja luulee, että kaikki laiteet on tehty tässä maailmassa liikkumaan häntä varten. Jos joku sanoo, että vuodessa on 365 päivää niin kaikki vain toteavat sen olevan totta. Suurinta osaa ihmisiä ei kiinnosta tiede, vaan ainoastaan oma napa. Jopa laskimet kouluissa turruttavat lasten päässälaskutaidot. Kaikki tuodaan tarjottimella nykyihmisen eteen.

Kai se on sitä länsimaisuutta: Me olemme tärkeitä, hyviä ja diplomaattisia. Ja hyvin itsekeskeisiä luonteeltamme, kun viruksena tuhoamme tätä “meille” tarkoitettua maapalloa. Harmi vaan, että maapallo tuskin oli meille tarkoitettu… me vain satuimme kehittymään viruksena sellaiseksi, jota on vaikea tappaa luonnon omin vasta-ainein.

Narsismista luovuttamiseen

Ei ihminen ole mikään eläin, joka poukkoilee vaistonvaraisesti ja tunteella eteenpäin. Ihmisen ja eläimen ero on se, että toisella on aivot ja toisella ei. Aina silloin tällöin sitä hämmästyy, kuinka toiset ihmiset antavat sen tunnetilan viedä niin pahasti, että koko pää menee sekaisin. Itse olen aika tunneihminen, ja ristiessäni käteni se tunnepeukalo onkin sormieni päällä - selvästi tunneihminen. Järki kuitenkin voittaa (Paavo Lipposen nimikkokirjaa lainatakseni, heh).

Ajattelin kirjoittaa narsismista, koska aihe on mielestäni mielenkiintoinen. Totesin tässä kuitenkin, että eipä minulla siitä oikeastaan ole mitään sanottavaa. Lainasin kirjastosta kirjan liittyen narsismiin, mutta en jaksanut alkaa lukea sitä. "Narsisti"-sanaa käytetään turhan helposti jokapäiväisessä elämässä. Jos joku ihminen on itseään täynnä niin helposti sellainen henkilö leimataan narsistiksi. Sen sijaan se ihan oikea narsismi on kuitenkin vakava persoonallisuushäiriö.

Narsismiin liittyy pahimmillaan aggressio ja sekä suuret luulot itsestään. Narsisti usein liioittelee omaa tärkeyttään ja odottaa automaattisesti, että muut mukautuvat hänen odotuksiin. Narsismista on laadittu monenlaisia opuksia narsistin ympärillä oleville ihmisille siitä, kuinka he pääsisivät narsistista eroon.

En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat saaneet elämältään paljon ja kuvittelevat, että heidän kuuluisi saada elämältään enemmän. En ymmärrä, miksi ihmiset ajattelevat, että elämän kuuluisi olla jotain vaiherikasta lauleskelua ja helppoa. Itse olen ainakin mieltänyt, että elämä voi olla toisinaan hyvinkin tylsää, mutta en ole koskaan ajatellut, että se olisi jotenkin ongelma. Ei voi olettaa, että joka päivä tulisi uusia värikkäitä tunnetiloja, ja pitäisi jatkuvasti mennä johonkin. Itse ainakin pidän siitä tylsyydestä. Siitä, että saa olla rauhassa, jos se tylsyystila ei vain mene turhautumiseen saakka.

Ihminen ihastuu helposti. Sitä saattaa ihastua toiseen ihmiseen ihan missä vain. Jopa uudet ystävät saavat aikaiseksi uutudenviehätyksen tunteen, ja se onkin hauskaa ja virkistävää jutella jonkun uuden ihmisen kanssa erilaisista asioista. Uusi ihminen ei vielä tunne sinua ja hänelle voit kertoa omasta elämästäsi jänniä tarinoita, kun ne eivät ole vielä tuttuja hänelle. On oikein miellyttävää kuulla, kun jonkun mielestä olet yhtäkkiä mielenkiintoinen ihminen, kun olet uusi tuttavuus hänelle.

Elämässä ihastumisia tulee ja menee. En tajua, kuinka toiset saattavat yhtäkkiä todeta, että se ihastuminen olisi jotain paljon parempaa kuin se, mitä elämässä nyt juuri parhaillaan on. Itse arvostan suuresti omaa kumppaniani ja oman elämäni parhaimpia hetkiä on mm. kun saan aamulla kokeilla unisen puolisoni lämpimiä poskia. Sanomme toisillemme joka päivä lämpimiä sanoja - ei mene yhtäkään päivää, kun ei jotain ns. yhteistä "typerää" lepertele toiselle. Olemme olleet yhdessä kahdeksan vuotta.

En voisi kuvitellakaan, että jonkun uuden viehättävän tunnetilan vuoksi jättäisin sen, mitä minulla on. Tuntuu, että nykypäivänä erotaan muista syistä kuin aiemmin. Enää eroamisen syynä ei ole petos tai raha. Nyt erotaan siksi, että toinen haluaa yks kaks jotain muuta. Nykyään ihmisten elämien täytyy olla täynnä extremeä. Enää ei riitä mikään tavallinen - suomalaisten mielestä, jos lähdetään ulkomaille niin kohde ei enää ole Tallinna tai Ruotsi. Ihmisten mielestä juoksulenkki ei ole mikään lenkki, jos se ei ole maraton. Ja jos et ole kokeillut kuumailmapallolentoa niin et ole kokenut vielä mitään.

Eletään kokeilujen aikaa. Enää ei tyydytä siihen, että rakennettaisiin ja perustettaisiin yhdessä sellainen ydinperhe kuin 80-luvulla. Mitä sinkumpi, sitä trendimpi ja muodikkaampi ihminen. Mitä enemmän mennään tunnetiloista toisiin, niin sitä vahvempaa ja hienompaa elämä on. Elämän pitää tuntua elämiseltä, eikä työnteon kautta ainakaan saa nautintoa. Työ on vain ansiotuloa varten ja työ on lähinnä kirosana - päivittäinen paha, mikä pitää tehdä.

Toivoisin, että ihmiset pysähtyisivät hetkeksi paikoilleen. Pyytäisivät esimerkiksi ystävänsä tai perheensä yhteiselle sienimetsäreissulle keräämään suppilovahveroita. Ja tekisivät sen rauhassa siten, etteivät muodostaisi mitään muuta ohjelmaa kyseiselle päivälle. Aina ei tarvitse olla kiire, vaan pitäisi pystyä nauttimaan siitä omasta perheestään, siitä tylsästä elämästä. Usein sitä sanotaan, että monen loma menee pilalle, kun sen aikatauluttaa liian tarkkaan, jolloin ei enää pysty nauttimaan itse siitä lomasta. Kaikki tuollainen suorittaminen ja aikatauluttaminen luo paineita ja sitä pitäisi vähentää ihan tavallisessa arkielämässäkin. Pitäisi pystyä jättämään viikonloppu vapaaksi. Puhun myös omasta puolestani, sillä nyt alkavalla viikonlopulla on jo paljon ohjelmaa. Onneksi ei kuitenkaan liian tiukkaa aikataulua.

Hauskaa viikonloppua, katsotaan tuleeko se 10 miljoonan lottovoitto vai ei. Nääh, tuskin mulle.

Korkeakulttuurin kehto

Musiikkitalo avattiin Sibeliuksen musiikin säestämänä. Ehkä olin ollut jotenkin epätietoinen, mutta olin odottanut tuosta talosta vähän erilaista kuin siitä sitten tuli. Mielestäni talon toteutusta perusteltiin sillä, että se on avoin kaikille, ja että Helsinki tarvitsee tällaisen talon muusikoita varten. Talosta tulikin korkeakulttuurin kehto, jossa klassisen musiikin kansainväliset tähdet pääsevät esiintymään aina kuuluisista kapellimestareista pasuunan soittajiin asti. Lisäksi talossa toimii Sibelius-akatemia.

Jostain syystä olin mieltänyt, että tästä Musiikkitalosta tulisi toiminnaltaan sellainen, että amatöörimuusikot pääsisivät vuokraamaan sieltä tiloja ja talossa soisi tämän klassisen musiikin lisäksi myös vähän kevyempää musiikkia, kuten esimerkiksi popmusiikkia. Sen sijaan pettymyksekseni näin uutisista, kuinka minulle täysin tuntematon kapellimestari - mutta kuulemma kansainvälisesti tunnettu mestari - kertoi "muodostavansa syvän yhteyden orkesteriinsa musiikin välityksellä". Ja hän esiintyisi tänä suurena iltana talossa. Ja se on suuri kunnia se.

Aikoinaan Musiikkitalon paikalla sijaitsevista VR:n makasiineista tuli tarpeettomia, kun tavaraliikenteen toiminta siirrettiin 80-luvulla Pasilaan. Tämän jälkeen makasiinitaloissa oli kaikennäköistä erilaista urbaania toimintaa, kuten esimerkiksi kirpputoreja, erilaisia tapahtumia ja bänditkin saivat harjoitella musiikkia talojen tiloissa. Makasiineilla toimi myös luontaistuotekauppa, ja se olikin ekohippien keskittymä. Jossain vaiheessa 90-luvun paikkeilla alkoi kyteä ajatus Musiikkitalon rakentamisesta makasiinien paikalle. Tämä aiheutti aika suuren huudon kaupunkilaisten suunnasta ja makasiinitaloille kokoontuikin ihmisiä muodostamaan ihmisketjua talojen ympärille.

Silloin ajattelin, että turhaan-ne-siellä-meuhkaavat, sillä en kauheasti perusta mielenosoituksista, ja että musiikkitaloa-vaan-kehiin. Jotenkin kuvittelin, että tulevan Musiikkitalon toiminta olisi erilaista, mukavaa musiikkitoimintaa. Mutta sen sijaan nyt, kun talo on nyt vihitty käyttöön, niin siellä musiikkia harjoittavat henkilöt nenänvartta pitkin arvostelevat vuoroin talon akustiikkaa (vaikka siellä on kuulema Suomen parhain akustiikka) tai sitten kulttuuriministeri Paavo Arhimäkeä siitä, että hän valitsi talon avajaisten sijaan jalkapallon.

Omasta mielestäni on hienoa, että kulttuuriministeri rikkoo tuota "kuplaa" siitä, että ainoa oikea kulttuuri on sitä korkeakulttuuria, mitä pitää arvostaa ja valitsee katsottavat ottelut/esitykset tms. oman mieltymyksensä mukaan. Lisäksi täytyy muistaa, että Arhimäki on kulttuuri- ja urheiluministeri, ja intohimoisena jalkapallofanina hän todennäköisesti ottikin sen salkun vastaan. Ja ihan kuin tämän koko ikuisuusprojektin merkitys olisi mitätöitynyt sillä, ettei kulttuuriministeri näyttäytynyt avajaisissa. Suomen eliitti taas inisee. Todennäköisesti koko urheilu pitää akateemikkojen mielestä ensin lokeroida johonkin lokeroon, jonka jälkeen sitä voidaan alkaa ehkä pikkuhiljaa pitää kulttuurina.

Oliko se Musiikkitalo tarpeellinen? Oliko tarpeellista rakentaa Finlandia-talon viereen vastaavanlainen talo ihmisille, jotka nimittävät itseään tittelillä "taiteilija"? Eikö tässä maassa tueta jo muutenkin taidetta aikalailla, eikö Sibelius-akatemiaa käyvillä ole jo tarpeeksi tiloja? Muutenkin konserttilippujen hinnat ovat aikalailla pilvissä. Luulen, että tämän alkuviehätyksen jälkeen talo floppaa pahemman kerran. Korkeakulttuuria harrastavien ihmisten osuus on kuitenkin marginaalinen. Todennäköisesti talon konserttisali tullaan vielä häpäisemään populaarimusiikilla, kun havaitaankin, etteivät ne kulturellien konsertit vedäkään.

Miksi elämäntapaharrastajamuusikot painetaan maan alle piiloon? Enää tässä maassa ei pärjää muusikkona, jos ei ponnahda Idolssista esille tai sitten ole opiskelijana Sibelius-akatemiassa. Hyvää musiikkia ei voi tehdä kuin opiskelemalla sitä? Ihmettelen vain. Ihmettelen sitä, että miksi joku lähtee ihan oikeasti opiskelemaan musiikkia. Mitä yhteiskunta saa ikinä häneltä vastineeksi siitä ilmaisesta opiskelusta ja miksi edes kenenkään musiikillisesti lahjakkaan ihmisen pitäisi sitä opiskella johonkin tiettyyn suuntaan ja muottiin? Ja miksi se korkeakulttuuri on se ainut kulttuurin muodoista, mikä on hyväksyttävää ja mitä varten se Musiikkitalokin piti rakentaa?

Aikamoista yrittämistä taas. Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikessa pitää aina onnistua. Mitään ideaa ei ikinä lähdetä toteuttamaan, jos ei olla sataprosenttisen varmoja, että ne toimivat. Monissa muissa maissa ollaan paljon idearikkaampia, kun ymmärretään, että virheitäkin voi tehdä, ja että myös toisenlaiset ratkaisut ja toiminnat pelaavat.  Nyt yritetään tehdä musiikkia - sitä kunnon musiikkia.  Harmi, että kaikki täällä on menossa pikkuhiljaa sellaiseen ns. kliiniseen suuntaan, kun tulee vähän sellainen olo, että tuo Musiikkitalo on tuollainen pikkukulturellien tehdas. Kaikkea pitää tuottaa, jotta tuloksena olisi jotain hyvää.

Uusmaalaisten laulu

"Missä maat on mainiommat,
vetreämnät veet,
sadat saartaa niemet, lahdet
rakkaampata rantaa!
Missä virrat vihkeämmät,
salmet seljänteet,
maa ja meri aulihimmin
aarteitansa antaa!
Uusmaa Suomen kruunussa
on helmi kirkkahin.
Täällä kukkaan puhkeaapi
tiede, taidekin,
tääll' on Suomen pää ja sydän,
into hehkuvin,
lempi lämpöisin."

Jostain syystä innostuimme ala-asteikäisinä opettelemaan maakuntalauluja veljieni kanssa. Osasimme mm. Uusmalaisten laulun ja osattiin me laulaa myös Keski-Suomen kotiseutulaulu männikkömetsineen. Nuorempi veljeni oli mainio venyttäessään Uusmaalaisten laulun - Jean Sibeliuksen säveltämän kappaleen - kohtaa: "täällä kuuukka puuuuh-keaapi..." ja esittäessään tuota isovanhemmillemme.

Siihen aikaan emme tajunneet niinkään, mistä lauloimme - laulut olivat lähinnä lurituksia. Myöhemmin olen tykännyt maakuntalauluista, kun niissä ollaan ylpeitä kotiseuduista ja sanat juuri tuossa uusmaalaisten laulussa on aika mukavat ja kauniit.

Olen asunut koko ikäni pääkaupunkiseudulla - suurimman osan ajastani olen asunut Espoossa, mutta olen asunut myös Helsingissä opiskeluaikanani. Kaikki koulukaverit ovat suurimmaksi osaksi olleet espoolaisia ja vasta opiskeluaikanani tutustuin muualta Suomesta tulleihin opiskelijoihin. Opiskeluaineeni nimittäin veti hirveästi muilta paikkakunnilta ihmisiä: Savosta, Pohjanmaalta, Lapista, Hämeestä... oli suorastaan poikkeus, jos tuota alaa opiskeli pääkaupunkiseutulainen.

Tuona aikana aloin vasta ymmärtää, mitä kotiseuturakkaus on. Suuri osa noista ulkopaikkakuntalaisista opiskelijoista nimittäin haukkui minulle, kuinka kylmä ja kauhea paikka pääkaupunkiseutu on, ja miten muualla - siellä jossain - on niin paljon mukavempaa, vehreämpää ja lisäksi ihanempia ihmisiä. Tuohon aikaan en osannut puolustaa omaa kotiseutuani ja otinkin kaiken haukun vastaan ihmetellen, että näinkö asian laita on. En ollut koskaan edes ajatellut asiaa siitä vinkkelistä, mistä he sen esittivät: Täällä ihmiset ovat hyvin kylmiä, nokkavia ja ylpeitä. Ja lisäksi kielestä saa jo sen kuvan, että ollaan liian ylpeitä. Useasti mietin hiljakseni, että jos kerran täällä niin kamalaa on, niin miksi sitten tänne tulee kärsimään.

Opiskeluaikanani tuli hetki, kun aloin epäillä omaa haluani opiskella kyseistä ainetta. Tuli sellainen hetki, joka varmaan tulee jokaiselle opiskelijalle jossain vaiheessa, kun alkaakin kyseenalaistaa, että mitä haluaa elämältään ja onko sitä muita vaihtoehtoja olemassa. Minä päätin tuona hetkenä, että tarvitsen hengähdystauon ja halusin irtaantua kaikesta täällä olevasta - kun kerran olen asunut näissä ympyröissä koko ikäni. Päätin siis lähteä kesätöihin mahdollisimman pitkälle ja pian löysinkin kartalta Oulun. Kaikenlisäksi minun mikkeliläinen opiskelukaverini tietämättään taisi vielä yllyttää minua lähtemään Ouluun: "Et sinä sinne kuitenkaan mene, olet liian "hesalainen"".

Sain kesätöitä Oulusta. Vuokrasin opiskeluasuntoni kesäksi Helsinkiin töihin tulleelle joensuulaiselle pojalle ja lähdin junalla Ouluun. Kun juna saapui asemalle, minua vain hymyilytti, sillä en tiennyt mitään koko kaupungista. Jo taksiasemalla seisoessani painavien matkalaukkujeni kanssa joku taksijonossa alkoi jutella minulle - ei tosiaan oltu Helsingissä ei. Helsingissä taksijonoissa jutellaan vain baarien valomerkkien jälkeen. Taksikuski vei minut opiskeluasunnon osoitteeseen, jonka olin vuokrannut Oulun yliopiston opiskelijalta kesäksi. Ensimmäisinä päivinä otin selvää, missä työpaikkani sijaitsi Oulun keskustassa.

Aloitettuani työt törmäsin samaan ennakkoluuloon Helsingistä ja helsinkiläisistä kuin olin törmännyt opiskeluaikanani. Työkaverini manasivat, miten Helsinki on kylmä ja kolkko paikka, ja miten siellä kaikilla on kiire kaikkialle, ja miten ihmiset puhuvat kurjaa kieltä. Ja miten Oulussa on sen sijaan ihanaa ja miten siellä kannattaa tutustua tiettyihin paikkoihin. Näistä ihmisistä toinen oli käynyt kerran Espoossa ja toinen kerran Helsingissä Linnanmäellä. He näyttivät minulle omaa rakasta kotiseutuaan: ajeluttivat pihojen läpi, joilla olivat joskus lapsina leikkineet.

Oulun kesätyö oli minusta paras kesätyö, mitä opiskeluaikani pääsin kokeilemaan. Oulu on ihana kesäkaupunki, jossa on paljon tapahtumia. Opin, missä sijaitsee Toripolliisi ja että pitsaa myydään 2,80 euron hintaan keskustassa eri pitserioissa. Ja että pyörällä pääsee minne vaan.

Silti minua jäi kaivelemaan ja tavallaan loukkasikin puheet omasta kotiseudustani. Varsinkin, kun kumpikaan näistä ihmisistä ei itse ollut edes pahemmin käynyt pääkaupunkiseudulla. Ihmettelen sitä, kuinka muualla saa ihan oikeasti rakastaa vuolaasti omaa asuinseutuaan, mutta jos sen ilmaisee pääkaupunkiseutulaisena niin se on ylpeilyä. Se ennakkoasetelma tulee muilta paikkakunnilta, ei Helsingistä.

Kun miettii Helsinkiä niin Helsinki on nykyisellään täynnä ulkopaikkakuntalaisia. Mietin, että tapaavatko nämä ulkopaikkakuntalaiset ihan oikeita helsinkiläisiä, että voivat haukkua heitä kylmiksi? Ovatko nämä kaikki haukkujat käyneet samassa Helsingissä kuin minä? Mitä he useinmiten tekevät Helsingissä? Käyvätkö he esimerkiksi Kalliossa teatterissa tai Punavuoressa kupillisella? Vai onko heille Helsinki yhtäkuin Forum, rautatieasema, kaupat ja kiire? Oman näkemykseni mukaan ne kaikki ulkopaikkakuntalaisopiskelijakaverini, jotka nykyisellään asuvat pääkaupunkiseudulla eivät oikeastaan edes käy missään.

Myöhemmin olen myös miettinyt, mikä näitä opiskelukavereitani yhdistää ja ikäväkseni olen todennut, että jokaikinen heistä on kertonut minulle olevansa koulukiusattu. Usein maaseudulla asuvat ihmiset perustelevat, että lapsien on hyvä asua maalla. Pakko kuitenkin sanoa, että on kaupungissakin omat puolensa. Koulukiusattu on aina koulukiusattu pienellä paikkakunnalla. Kaupungissa on mahdollista löytää oma porukkansa, harrastaa ja hengittää vapaasti. Kaupungista löytyy paljon lapsia ja heidän on helpompi luoda ystävyyssuhteita. Sopiikin miettiä, että tapahtuisiko tuollainen Kauhajoen tai Jokelan tragedia esimerkiksi Espoossa? Kun sanon tämän vertauksen ääneen niin moni usein vastaa muistuttamalla, että "Kuules, Jokela on melkein osa pääkaupunkiseutua", mutta eipä se oikeastaan ole verrattavissa siihen. Espoossa on monia kouluja, Jokelassa vain muutama. Espoossa asuu ihmisiä noin 250 000, Jokelassa taas noin 8000.

En ymmärrä, miksi muiden paikkakuntien ihmisillä olisi ainoastaan oikeus omaan kotiseuturakkauteen. Vanhemmiten jokainen alkaa haikailla omia kotiseutujaan varsinkin, jos lapsuus on ollut onnellinen. Usein olen miettinyt, että valtataisto pääkaupunkiseutu vastaan maaseutu on niiden maaseudulla asuvien ihmisten aloittama taisto. Itse nimittäin ryhdyin tähän "taistoon", vasta näiden ulkopaikkakuntalaisopiskelukavereiden mielipiteiden aiheuttamana.

Sittemmin olen oppinnut, ettei aina pidä niellä ja kuunnella niitä kurjia kommentteja omasta asuinalueestaan. Pitää esittää kysymys, että miksi sitten nurisija on täällä, jos kerran täällä on niin kamala asua - kyllä täältä pääsee poiskin. Varmasti nurisijoille löytyy joku muukin paikka, jossa viihtyvät. En kestä kuulla kysymyksiä tyyliin, että "Oletko ollut ikinä metsässä, minne ei kuulu autojen äänet", jotka vielä kaikenlisäksi esitetään siten, että olisin menettänyt jotain suurta. Kaikkien jyväjemmareiden mieliksi aion nyt vastata tuohon kysymykseen: "Olen. Meillä on mökki siellä, missä sinä asut".

Se mitä et toivo muiden tekevän itselle, älä tee sitä muille. Älä hauku toisen kotiseutua, jos et halua että omaasi haukutaan. Tykkään asua täällä ihan niin kuin sinäkin siellä.



"Digaan Stadii, kantsii rileittaa sunki
Ei mikä tahansa spotti, vaan mun kotikaupunki"

Ei nimi miestä... ei kun naista... pahenna.

Satuin katsomaan tänä aamuna Huomenta Suomea, kun siinä haastateltiin Kotimaisen kielen tutkimuskeskuksen erikoistutkijaa Sirkka Paikkalaa. Uutisoinnin aiheena oli, että "Nainen ottaa yhä edelleen miehensä sukunimen".

Tämä aihe kutkutti minua erityisen paljon, kun menimme puolisoni kanssa naimisiin viime vuonna 2010. Minulle oli heti selvää, että pitäisin oman nimeni - jostain syystä en kauhean vakavissani harkinnut mieheni nimen ottamista. Se ei kuitenkaan johtunut mistään olen-vahva-itsenäinen-nainen-periaatteellisista syistä, vaan yksinkertaisesti siitä, että mielestäni oma sukunimeni sopi paremmin etunimeni kanssa. Etunimeni on ruotsinkielinen ja mieheni sukunimi on ruotsalaista perää. Jos ne olisi yhdistänyt, minut olisi sekoitettu jatkuvasti suomenruotsalaiseksi. Lisäksi mieheni kertoessaan oman sukunimensä häneltä jatkuvasti kysytään: "Miten se kirjoitetaan?". Omassa sukunimessäni ei tätä rasitetta ole.

En todellakaan vähättele mieheni sukunimeä, mielestäni hänellä on kiva sukunimi, mutta näinkin yksinkertaisista syistä päädyin pitämään oman sukunimeni. Ja jos joskus oikein rupeaa harmittamaan, niin kuka estää muuttamasta sitä myöhemmin.

Vaikkei oma päätökseni ollut minulle mikään periaatteellinen päätös niin miehelleni se taas taisi olla. Hän nimittäin tuki päätöstäni ja suorastaan vaati minua pitämään sukunimeni. Se sai minut rakastumaan häneen vain entistä enemmän, kun hänen suustaan ei koskaan tullut sellaisia typeriä kyseenalaistuksia kuin: "Jos meillä on joskus lapsia niin eikö olisi hyvä, että molemmilla olisi sama sukunimi?". Näillä kysymyksillä ja kommenteilla usein miehet perustelevat sitä, että naisen pitäisi ottaa hänen sukunimensä. Ja näitä kysymyksiä olen saanut kuulla muilta. Mies itse ei ole yleensä valmis ottamaan toista sukunimeä kuitenkaan. Outoa, että sellaisilla kysymysjärkeilyillä saadaan yhteisesti mietittyä, että tämä-nyt-on-meille-molemmille-parempi-ratkaisu.

Jotkut taas perustelevat nimivalintaansa perinteillä. Miehen nimenotto on ollut juridisesti käytössä vasta 1930-luvusta lähtien ja ollut voimassa vain 56 vuotta. Omassa sukunimessä pitäytyminen on ollut mahdollista vuodesta 1985. Hmm, eipä kovin pitkä perinne? Viime vuonna tuon mahdollisuuden käyttäminen kääntyi kuitenkin laskuun. Huomenta Suomen haastateltava kommentoikin, että kyseessä on uuskonservatiivinen ilmiö.

Olen itse joutunut usein perustelemaan omassa sukunimessäni pitäytymistä eri ihmisille ja olenkin aina vastannut, että pidin nimeni, koska pidin nimestäni. Tarkemmin kuin ajattelee niin nimi on kuitenkin osa identiteettiä - en ymmärrä miksi minun pitää perustella sitä, etten halunnut omaa identiteettiäni muuttaa.

Uuskonservatismia löytyy myös näistä arvostelijoista, joiden mielestä, jos joku nainen luo uraa niin se on haitaksi hänen lapsilleen ja hän on huono äiti. Korkeastikouluttautuneiden naisten dilemma on se, että he valmistuvat juuri silloin kuin biologinen kello alkaa tikittää ja olisi hyvä alkaa opetella äitiyttä. Tuo sama ikä on se sama ikä, mikä on paras myös työurakehityksen ja oppimisen kannalta. Puhutaan, että 30-ikävuoden jälkeen ei kykene urallansa enää oppimaan niin nopeasti uusia asioita. Puhutaan myös, että 30-vuotiaana alkaa olla jo pikkuhiljaa aika hankkia lapsia. Siinäpä dilemma. Miten ratkaistaan?

Useimmiten tällaiset naiset päätyvät hankkimaan lapsia ja jäävät kotiin. Samaan aikaan miehet porskuttavat työelämässä eteenpäin ja kehittyvät. Ehkä siitä syystä naisen euro on miehen eurosta sen 80 senttiä. Jos joku nainen palaa ennenaikaisesti äitiyslomalta niin sitä voivotellaan, että mitenköhän ne lapset jaksavat ilman äitiä. Sitä harvemmin mietitään, että miten ne lapset jaksavat ilman isää, jos isä on jatkuvasti ylitöissä. Minut kyllä yllätti positiivisesti Kari Hotakaisen vastaus tämän päiväsessä haastattelussa, jonka satuin kuulemaan. Häneltä kysyttiin: "Mikä on isän tärkein tehtävä?", johon hän vastasi lyhyesti: "Olla kotona ja olla kiltti".

Silti on hankalaa olla nykypäivän supernainen, kun edelleen odotetaan, että nainen hoitaa kotitaloutta ja lapsia, mutta samanaikaisesti ollaan odottamassa, että nainen tuo myös kortensa kekoon talouden suhteen ja käy töissä. Sitten, jos vielä haluaisi harrastaa jotain omaa siihen päälle niin naisten pitäisikin ottaa SuperHessun superpähkinöitä pärjätäkseen.

Meillä ei vielä ole lapsia, mutta kotitalouden hoito on kuulunut kummallekin alusta alkaen. Meillä sen hoito työn ohessa on ratkaistu sillä, ettemme kumpikaan hoida sitä. Me molemmat odotamme, että joku kotitonttu tulisi siivoamaan astiat ja jossain vaiheessa jompi kumpi kyllästyy, josta seuraa, että me molemmat siivoamme. Pitäisi varmaan hankkia ihka aito kotitonttu eli kodinhoitaja.

Se on harmi, että vielä nykypäivänä nainen joutuu perustelemaan hänelle suotuja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Toisaalta en pidä yltiöfeministisyydestäkään, mistä saa lukea välillä lehdistä. Mutta se on kummallista, että perusasioita -lakisääteisiä valinnanvapauteen liittyviä asioita- joutuu perustelemaan. Olisiko muuten hienoa joskus kuulla jonkun miehen suusta kommentti hänen vaalisalaisuudestaan: Äänestin häntä siksi, koska hän oli nainen." Saa vain haaveilla...

Woman is the nigger of the World. -John Lennon

Rakas päiväkirja: Katkera tiistaivuodatus.

Mottoni on: Se mitä toisella on, ei ole pois itseltäsi. Joskus tuntuu, että sitä vaan on liian sinisilmäinen ja kuvittelee, että käyttäytymällä tuon moton mukaan saa jotain vastineeksi? Monesti kuitenkaan näin ei ole, sillä maailma on tasa-arvoton paikka.

Jotenkin tänään alkoi ärsyttää. Pitkästä aikaa sitä turhautui itseensä ja siihen, miten sitä ei olekaan muuttunut.

Aikoinani olin luonteeltani sellainen, joka aina mielellään teki palveluksia ystävälleen - mitä tahansa tämä pyysikään. Kaikki pyynnöt ja lupaukset menivät aina sen ystävyyden nimeen ja mielelläni olin tekemässä asioita kun-nyt-kerran-ystäviä-ollaan. Mukavin sanakääntein löysin itseni korjaamasta, jos minkälaista lamppua ystävyyden nimeen, kun kerran olin niin mukava ystävä ja hyvä tekemään lamppujenvaihtoja.

Jossain vaiheessa havahduin ja ymmärsin, että en saanut ystävältäni itse yhtään niin minkäänlaista vastapalvelusta takaisin. Jossain vaiheessa tajusin, miten sen lampun korjaaminen ei niin ainutlaatuista oikeasti olekaan, vaan että jopa uusavuton naapuri-Esko sen osaisi korjata. Ja että ystäväni on vain laiska, eikä viitsi tehdä itse mitään. Aloin myös huomata, miten muutkin ihmiset ympärilläni käyttivät minun ystävällisyyttä hyväksi siten, että tein heille palveluksia saamatta vastapalveluksia. En koskaan saanut mitään takaisin.

Sitten se loppui. Tajusin, että sitä pitää keskittyä omaan itseensä ja lakata "höösäämästä" muita. Ja pian ihmiset ympärilläni alkoivatkin kutsua minua itsekkääksi. Muutuin kerta heitolla omahyväiseksi (siksi minua suoraan haukuttiin).

Ei pidä leikkiä laupiassamarialaista ja alkaa "ajaa" toisten asioita. Sitä helposti unohtaa silloin huolehtia omasta itsestään. Jostain syystä tänään kuitenkin havahduin siihen, että samat typerät sinisilmäisyyspiirteet ovat taas tulleet esiin, mutta eri muodossa. Jälleen kerran kuvittelen vaikuttavani ja parantavani maailmaa, auttavani ihmisiä, vaikka ihan oikeasti tuskin pystyn vaikuttamaan mitenkään. Ja jälleen kerran olen unohtanut, kuinka pitäisi pitää omista asioista huoli ja koettaa vaikuttaa omaan onnellisuuteen sen sijaan, että jotenkin itkee eriarvoisten ihmisten puolesta.

Mieleeni on jäänyt seuraavanlainen tapahtuma: Muutimme puolisoni kanssa ensimmäiseen asuntoon kaksioon kahdestaan ilman minkäänlaista muuttoapua. Olimme saapuneet Yhdysvalloista aamulennolla, meitä vaivasi 20 tunnin jet lag ja nukahdimme huonekaluliikkeestä haetuille patjoille tyhjässä uudessa asunnossamme. Yöllä heräsimme (kun Amerikassa oli aamu) muuttamaan ja tekemään pakettiautolla kuormia uuteen asuntoomme. Molemmat olivat todella väsyneitä, osa ystävistäni tiesi muutosta, eikä kukaan tullut auttamaan. Enkä toisaalta olisi edes kehdannut vaivata ketään ystävääni auttamaan.

No tulipa sekin aika, kun tarvitsin palvelusta ja pyysin sellaista ystäviltäni. Siinä sitten tuli punnittua kerta heitolla ystävyyssuhteet. Ja täytyy sanoa, että kyllä sieltä erottui aika selvästi ne ihmiset, joita oikeasti kiinnosti, ketkä ovat valmiita auttamaan (ovat ehkä yhtä tyhmiä ja sinisilmäisiä kuin minä) ja ketkä välittävät. Sellaisten ihmisten elämään on mukavempi myös jatkossa osallistua, jotka itse laittavat hyvän kiertämään.

En ole pitkään aikaan ollut yhteydessä voisitko-vaihtaa-lampun-kaveriini. Pari viikkoa sitten sain kuitenkin tekstarin häneltä ja olin innoissani, kun näin nimen ruudulla: "Mitäköhän hänelle kuuluu?". Vaan häntäpä ei kiinnostanutkaan minun kuulumiseni, vaan että voisinko tulla auttamaan häntä muutossa? Pidettäisiin kivat talkoot. Vastaukseni oli pikainen "En." 

Työ tekijäänsä kiittää

Työntekijän ja työnantajan suhdetta voisi verrata parisuhteeseen. Se joko toimii tai ei toimi. Sitä ei saa toimimaan, jos toinen nalkuttaa jatkuvasti toisen puutteista, eikä kumpikaan hoida sitä suhdetta. Oma asenteeni töihin on hyvin ristiriitainen: välillä on kausia, kun loistan kuin Naantalin aurinko ja välillä taas kuljen työpaikkani käytävillä yhtä apaattisen ja laiskan näköisenä kuin koala (koala nukkuu 23 tuntia päivässä ja tunnin verran jaksaa liikahdella puunoksalta toiseen). No ehkä vertaukseni koalaan on liian söpö.

Negatiivinen asenne töihin ja työntekoon tarttuu hyvin helposti muihinkin työkavereihin. Työpaikalta saattaa löytyä ne muutamat ihmiset, joiden mielestä jokainen päivä on harmaa, ja jotka helposti sillä saastuttavat toisenkin ihmisen työilon. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, positiivisuus tarttuu huomaamatta toiseen. Tällaisen huonon talouskauden aikana on hankala löytää niitä positiivisia asioita töistä, kun kaikkien pitää taloustilanteesta huolimatta olla tuottavia ja onnistua töissään.

Monesti työtyytyväisyyskyselyissä kysellään työpaikan ilmapiiriä ja tällä kyselyllä työnantaja koettaa kartoittaa niitä negatiivisia asioita, joihin voisi tehdä jotain parannusta. Mielestäni ilmapiiri työpaikalla voi olla hyvinkin negatiivinen juuri työnantajan päätösten vuoksi, mutta yhteishenki taasen voi olla työkavereiden keskuudessa hyvinkin positiivinen. Ne ovat kaksi erillistä asiaa.

Työpaikan yhteishengen luominen voi toisinaan olla myös haastavaa, sillä työkavereita ei pääse itse valitsemaan. Silti heitä näkee jatkuvasti ja melkein jopa enemmän kuin omaa perhettään. Työkavereiden kanssa on tultava toimeen, vaikka väkisin.

Monesti työntekijät nurisevat työpaikan erilaista asioista ja puutteista: "Palkkani on surkea, virkistyspäivät kökköjä, miksei meillä ole pikkujouluja!" Kolikolla on kuitenkin kaksi kääntöpuolta. Uskoisin, että ihan samoin se työnantajakin miettii, että mitä hän oikein saa vastineeksi kalliista nurisevasta kuukausipalkkalaisesta: "Voisitko osoittaa kiinnostusta töihisi sen sijaan, että vaadit hierovaa tuolia työpaikalle? Onkohan tuo työntekijä oikeasti niin korvaamaton, kun kerran itse on heikentämässä sitä työtyytyväisyyskyselyn perusteella huonoksi luokitettua ilmapiiriä alaspäin negatiivisella asenteellaan?"

Toisinaan työntekijän pitäisi tarkastella omaa käytöstään ja asennettaan aika ajoin: Olenko kuukausipalkkani arvoinen, olenko tuottanut jotain hyvää ja korvaamatonta, mistä työnantajani voisi olla kiitollinen? Palkkaisikohan työnantaja minut nyt juuri uudestaan, jos hakisin tätä paikkaa? Olisiko parempi, jos keskittyisin nurisemisen sijaan vain tekemään työni hyvin ja saisin sen palkankorotuksen sitten, kun työnantajan puolesta olen sen ansainnut? Onko asenteeni kohdallaan?

Yrityksien kahvipöydissä aina ihmetellään vuosittaisia "Suomen parhaat työpaikat"-listoja ja kadehditaan kilpailevia yrityksiä, jotka ovat niillä listoilla pärjänneet: miten-siellä-toisessa-paikkassa-olisi-niin-paljon-mukavempi-olla? Mielestäni työntekijän ja työnantajan suhde on kuitenkin kahden kauppa. On ehkä hieman korniakin kuvitella, että jos samalla nurisevalla ja harmaalla asenteella siirtyy toiseen työpaikkaan niin se asenne siellä uudessa paikassa muuttuu samantien, koska se toinen paikka on vaan niin hieno ja paljon parempi kuin se vanha. Jos miettii, että mikä noita Suomen parhaita työpaikkoja yhdistää niin yksi varma yhdistävä tekijä on niiden yritysten työntekijöiden positiinen asenne töihin. Positiivinen asenna on kantava voima, joka yhdistää.

Työnantajalle on kannattavaa, jos töihin valitaan ainoastaan positiivisesti latautuneita ihmisiä. Itse olen miettinyt, että tällä lamakaudella pitää olla kiitollinen, että on sentään jotain töitä. Mielestäni silti masentavia asioita saattaa olla sellaiset yleistykset, kun joku valopää töistä valittaa, ettei ikäluokkani enää suostu halvalla töihin, että meidän-ikäluokan-palkat-on-vaan-kovia-suhteessa-suuren-ikäluokan-palkkoihin ja ettei meidän ikäluokka ole tarpeeksi tuottava korvatakseen sitä suuren ikäluokan jättämää lovea, mikä väkisinkin tässä parissa vuodessa tulee. Voihan se yritysmaailmassa olla tottakin, mutta mielestäni on väärin toitottaa tuota totuutena ja haukkua sukupolveamme kaikki-tänne-ja-heti-sukupolveksi.

Vaikka sitä pitäisi tarkastella omaa asennettaan ja oppia siitä niin en siltikään usko, että tässä nykymaailmassa enää mikään yritys tulee tarjoamaan itse niitä palkankorotuksia. Nykypäivänä asioita on vaadittava. On väärin, että nuoria kritisoidaan siitä, että he osaavat vaatia, jos ei sitä itse ole osattu tehdä nuoruudessa. Nuoret myös vaihtavat herkästi työpaikkaa, jos ilmapiiri ei ole heistä ollut tarpeeksi hyvä. Usein nuoret kokevat, että heillä on varaa valita. Ja todennäköisesti niin heillä onkin. Yritysmaailmassa jatkuvasti toitotetaan tuottavuuden perään ja tuo tuottavuus on yleensä työntekijän harteilla. Harvemmin sitä puututaan siihen, kuinka joku "ongelmajohtaja" pitäisi saada sivuun tuottavuuden tieltä, vaikka tällaisiakin tapauksia on useita.

Yritysten tulisi muistaa, että jokainen työntekijä on ihan yhtä tärkeä kuin toinen. Joku viisas on joskus sanonut, ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tavallisesti sen huomaa työelämässä, kun joku ns.tärkeä jää eläkkeelle. Ensimmäiset kaksi viikkoa "muurahaispesässä" ihmetellään ja harmitellaan, mutta aika pian kaikki alkaa taas rullata tuttuun tapaan.

Peräänkuulutan kuitenkin siis vielä, että työpaikan ilmapiiriin vaikuttaa myös sen työntekijän itsensä asenne. Jos työntekijällä on jatkuvasti päällä sellainen asenne, että haluaa hajoittaa sen sijaan kuin rakentaa niin ei siinä korttitalokaan pysy pystyssä, kun vähän puhaltaa. Jokaisella pitäisi olla oma mahdollisuutensa rakentaa työpaikkaansa siihen suuntaan kuin haluaa. Täytyy olla uskallusta, halua ja asennetta. 

Kulutusjuhlaa

Suomessa suositaan suomalaista. Tarkastelin omaa kotiamme ja totesin, miten miltei kaikki käyttötavarat ovat joko suomalaista hyväkuntoista laatua (tai sitten ruotsalaista Ikeasta ostettua halpiskamaa). Melkein alkoi hävettää, kun ajattelin miten olen useasti sortunut erilaisiin suomalaisiin brändeihin: Pentikin astiat, Artekin sohvapöytä, Marimekko, Muuramen työpöytä, Iittalan lasit, Fiskarssin sakset, Hackmannin kattilat, Iskun keittiöpöytä, Arabian mukit... jopa sohvamme on Kajaanin tehtaalla tehty Suomi-soffa. Sentään niitä koivunvärisiä kasariLundian hyllyjä ei meiltä löydy.

Suomesta tulee paljon hyviä design-tuotteita, joita myydään Espalla Helsingissä vieraileville turisteille kalliilla. Monesti kauhistelen tuotteiden hintoja, mutta tarkemmin ajateltuna niistä on varaakin pyytää enemmän. Ruotsi ja Suomi myyvät eri tavalla tuotteitaan. Ruotsissa luotetaan ketjumarkkinointiin ja sieltä tulee paljon erilaisia ketjuja (suurimmaksi osaksi vaatekauppoja), joihin saattaa törmätä mitä ihmeellisimmissä paikoissa: Ikea, Hennes & Mauritz, Clas Ohlson, Gina Tricot, Dinsko... Ruotsalaiset ovat onnistuneet halpisketjujen brändäämisessä ja markkinoinnissa. Suomalaisiin kauppoihin saatat törmätä korkeintaan Virossa: R-Kioski ja Seppälä. Wau, miten valloitetaan maailmaa!

Suomi ja Ruotsi markkinoivat eri tavalla tuotteitaan. Suomessa usein markkinoidaan laadulla ja kestävyydellä ja Ruotsissa taas sillä, että halvallakin voi saada hyvää. Vaikea sanoa, kumpi tapa on parempi tapa, vaikka usein kuuleekin ihmisten toteavan, että Suomi on epäonnistunut monien hyvien tuotteiden markkinoinnissa ja viennissä.

Itse keräilen Muumi-mukeja, vaikka ne ovatkin tyyriitä, jos tarkastelee mukien hintoja. Mutta kyllä aina Helsingin Kampissa Moomin-shopissa tai Arabian tehdasmyymälässä Iittalalla käydessäni havaitsen, että kaupat ovat täynnä japanilaisia ostajia. Tuotteiden hinnat tuskin tuntuvat kalliilta japanilaisten mielestä, sillä Tokiossa käyneenä voin todeta, että sielläpä vasta kallista onkin.

Nykypäivänä ihmiset ostavat liikaa tavaraa. Pitäisi oppia pärjäämään vähemmälläkin (tässä kritisoin myös itseäni). Monesti vaatekaappia läpikäydessäni saan vähintään yhden jätesäkillisen vaatteita vaatekierrätystä varten. Monikin luulee tekevänsä jonkinlaisen palveluksen täyttäessään jätesäkkejä roinalla ja vaatteilla ja heittäessään niitä UFF:n kierrätyslaatikoihin:"Ihan hyvää käyttökelpoista kamaa. Voi harmi, kun joutuu heittämään, mutta ehkä joku saa tästä hyvän pipon". Todellisuudessa suuri osa näistä vaatteista (noin 2/3) joutuu polttojätteeksi riippumatta siitä oliko vaatteet hyvälaatuisia vai ei. Tämä johtuu pelkästään siitä, ettei kierrätyspisteillä ole varaa kierrättää sellaista määrää vaatteita kuin he jatkuvasti tässä meidän pienikokoisessa maassa saavat. Ihmisten pitäisi todellisuudessa vain lopettaa jatkuva turha ostaminen.

Monesti itse kiertelen kauppakeskusten erilaisia teemapäivíä: Itäkeskuksen Kuutamolla, Iso-Omenan Lohkotut päivät, Kampin Kampituspäivät, Sellon Sembalot, Myllyn Myllytys, Skanssin Skanssiaiset, Ruoholahden Ei pöllömmät päivät. Kauppakeskukset kokoavat ihmiset kiertelemään ja lupaavat hurjia alennuksia. Siellä ostetaan kaikennäköistä kippoa, jota ei tarvita ja usein hinnoissa ei nyt oikeastaan näy edes mitään hurjia alennuksia. Jonkinlainen kulutusvietti vain iskee ja kauppakeskuksesta poistutaan värikäs kassi heiluen ulos ja ollaan onnellisia, että rahaa on taas saatu palamaan. Noh, ehkä hyväkin tässä taloustilanteessa, just så.

En tykkää kerätä kotiini asioita, joita en tarvitse. Kuitenkin kaikennäköistä tavaraa kertyy, vaikkei sitä itse huomaisikaan. Ja joitakin asioita kerään tietoisesti: minulta esimerkiksi löytyy kaikki Frendit ja Sinkkuelämää-dvdt, liuta Muumimukeja, kaikki Harry Potter-kirjat (suomalaiset painokset), Aarikan puukoruja, Pentikin Saaga-astiastoa ja jääkaappimagneetteja sekä kolikoita eri maista, joissa olen käynyt. Mutta kulutustavaraa en kerää kotiini. En ymmärrä, miksi pitäisi olla miljoona deodoranttia varastossa, kun deodorantteja saa myös lähikaupasta. Se on sama asia kuin se, kun ihmiset ostavat kuntolaitteita kotiinsa, vaikka kuntosali olisi sadan metrin päässä talosta. Miksi pitää tehdä kodistaan sekatavarakauppa tai kuntosali? Eikö niille asioille ole jo omat paikkansa?

Itselläni on myös hirveät määrät vaatteita (osassa on jopa hintalaput tallella). Kenkiä en ole kerennyt keräämään, sillä ne ehdin aina käyttää puhki ennen kuin ostan uudet. Tavallisesti ostan myös liian huonolaatuisia kenkiä, jotka menevät rikki nopeasti. Sain kesällä lahjaksi ensimmäiset Ecco-kengät -tanskalaista laatua, joten nyt syksyllä, kun niiden aika tulee niin pääsen niitä testaamaan. Olen kuullut "Ecco-faneilta", että tällaiset kengät olisivat ikuiset, enkä malta odottaa, että pääsen todistamaan tanskalaisen laadun ihan yhtä huonoksi kuin ruotsalaisen Dinskoonkin. Minun käytössäni kaikki kengät hajoavat.

Miksi ihminen keräilee asioita? Ei se kyllä ainakaan ole mikään eläimellinen vietti, koska tietääkseni mikään eläin ei kerää tavaraa (paitsi ehkä harakat). Toisaalta pienestä pitäen meitä opetetaan keräämään ja vaalimaan erilaisia asioita: tytöt opetetaan keräämään tarroja tai kiiltokuvia ja pojat pikkuautoja tai tulitikkurasioita. Sama vietti jatkuu aikuisenakin erilaisissa muodoissa Arabian astioista korukelloihin. Ehkä nämä esineet ja brändit tuovat jonkinlaista sisältöä omaan elämään. Kai se on mukavempi istua siinä brändätyssä nojatuolissa kuin halpahallin nojatuolissa. Kai?

Kaikkein kamalinta on ehkä se, kun jotkut ihmiset antavat jonkin tuotteen brändin viedä niin, että alkavat jopa itse mainostaa niitä: Coca-Cola-lippis, ou jee! Suomessa suomalaiset ovat usein ottaneet Nokian täysin omaksi "keksinnökseen" ja tuotteekseen. Ihan kuin koko yritys olisi edes enää sinivalkoinen. Suuri osa Nokialla työskennelleistä irtisanotaan ja osa siirretään Accenturelle. Silti toiset jotenkin kokevat, että tätä brändiä pitää mainostaa -viis siitä jättääkö tämä yritys paljon suomalaisia työttömiksi ja viis siitä, onko muut puhelimet menneet kehityksessä Nokian ohitse.

Sauna, sisu ja Sibelius.

Toivottavasti ihmiset tajuaisivat, että muullakin tavalla voi tehdä hyvää kuin kasaamalla polttojätettä UFF:n laatikoihin. Peace.

Populaarimusiikista

Kävin tämän viikon torstaina katsomassa PMMP:ta Barona-areenalla. Olen tykännyt PMMP:sta vuodesta 2003, kun he julkaisivat ensimmäisen levynsä "Kuulkaas enot". PMMP:lla on paljon hyviä sanoituksia, jotka Paula Vesala (yhtyeen toinen keulakuva) suurimmaksiosaksi kirjoittaa. PMMP:sta on nyt tullut valtavirtaa eli niin sanottua populaarimusiikkia. Yhtye on avantgardistinen ja omaperäinen. Olen käynyt varmaan miljoonalla keikalla katsomassa heidän energistä esiintymistään. 

PMMP Ankkarockissa 2009.

Muistan, kun olin menossa ystävälleni kylään ja otin mukaani PMMP:n albumin (tämän vuosistuhannen alkupuolella). Soitimme albumia hänen juhlassaan, ja sain kyseisissä juhlissa muutamilta ihmisiltä arvostelua siitä, että olin ottanut mukana teinimusiikkia: miten-kehtaan-ja-räkäset-naurut-päälle. Mutta kuinkas ollakaan pysyin omassa mieltymyksessä ja ystäväni tykkäsi kyllä kyseisestä albumista ja poltinkin hänelle sen myöhemmin cd:lle. Nykypäivänä nämä arvostelijat eivät varmaan enää edes muista tuota iltaa. He itsekin ovat saattaneet ostaa omat albuminsa kotiin.

Musiikissa on jännää, että kun on itse löytänyt jotain, mistä tykkää niin sitä haluaisi, että muutkin kuuntelisivat samaa bändiä ja "löytäisivät" sen. Mutta heti, kun ko. yhtyeestä tai genrestä tulee valtavirtaa niin se menettää hieman hohtoaan ja sitä sanoo: "Minä löysin tämän ensin, tämä on minun yhtyeeni, nyt tämä on kyllä jo liian kaupallista". Tässäpä juuri itsekin selitän, kuinka PMMP oli aikoinaan minun löytöni. Se ei ollut minun aikanani populaarimusiikkia.

Myös Nightwishin kohdalla on käynyt samankaltainen ilmiö. Nykyään kyseinen bändi ei enää edusta omaa hevigenreään, vaan on vannoutuneiden hevareiden mielestä pliisua-kaupallista-kamaa. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki tykkäävät Nightwishista, eikä sitä ainoastaan enää soiteta Radio Rockissa - rockpainotteisella radiokanavalla, vaan sitä voi kuulla myös Britney Spearssin ja Madonnan välissä radiokanava Energyn soittolistoilla.

Nightwish Ankkarockissa 2005. Solistina Tarja Turunen.

Monesti artistit edustavat ns.tavallista kansaa silloin, kun he eivät vielä ole menestyviä artisteja, jolloin sanoituksiin on helppo kuuntelijana samaistua. Kun musiikki muuttuu populaarimusiikiksi, siitä katoaa samalla se perimmäinen ajatus ja ideologia. Olen huomannut, että jos menestyy Suomessa muusikkona, on kiellettyä olla ylpeä saavutuksestaan. Missään nimessä suomalainen artisti/taiteilija ei saa olla ylpeä tai nokkava. Vaatimattomuus kaunistaa ja jokaisen muusikon tulee olla nöyrä. Suomalaisten muusikkojen kuuluu olla eppunormaaleja ja kiittää kansaa menestyksestä.

Miltei kaikki suomalaiset menestyneet muusikot ovat nöyriä, lippalakki kourassa laulavia, melankolisia kaduntallaajia: Samuli Putro, Kalle Ahola, Arttu Wiskari, Samuli Edelmann - lista on loputon. Suomessa menestyneiden naislaulajien kuuluu olla taas söpöjä, koko kansan naapurintyttöjä: Anna Puu, Katri Ylander, Suvi Teräsniska, Jenni Vartiainen... Suomen maahan ei mahdu maailmanluokan diivoja - sellaiset eivät menesty, mutta kansainväliset madonnat ja rihannat kyllä hyväksytään.

Tuomas Holopainen, Nightwishin säveltäjä/pianisti/aivot, erehtyi alkaa rakentaa omalla rahallaan isoa taloa kotiseudulleen Kiteelle vanhempiensa naapuriin. Suomalainen kateus iski samantien jokaiseen suomalaiseen ja Tuomaksen kerrottiin rakentavan ökytaloa, miljoonataloa. Herranjestas, eihän kukaan saa nauttia omalla työllään ansaituista hedelmistä. Se ei vaan sovellu suomalaiseen mentaliteettiin. Holopaisen olisi todennäköisesti kannattanut asua peräkammaripoikana edelleen vanhempiensa talossa, jossa hänen omassa huoneessaan on Disney-sisustus.

Sen sijaan maailmalla artistit saavat diivailla miten lystää. Raja kyllä meinasi ylittyä Rihannankin Suomen keikalla Hietaniemen rannalla, kun diiva odotutti yleisöä tunnin. Järkyttävää ja pöyristyttävää. Maailmalla artistit usein odotuttavat yleisöä - suurimmat artistit jopa kolme tuntia. Harvemmin siellä kuitenkaan buuataan esiintyjälle, saatika mietitä melusakkojen ojentamista myöhästyneestä keikasta. Mutta näin Suomessa.

Tavallaan sitä kuitenkin ymmärtää tuon ns. kateuden. Moni yhteiskuntaa kritisoiva muusikko on menestyksen myötä unohtanut oman ideologinsa ja miljonäärinä haluaa vain rikastua lisää. Tästä ehkä esimerkkinä se, kun Metallica haastoi oikeuteen Napsterin (netissä toimineen tiedostonjakopalvelun, josta sai ladata musiikkia). Metallica perusteli tätä tekijänoikeuksilla - heidän albumejaan ei enää osteta tarpeeksi, jos niitä saa ilmaiseksi netistä. En käsitä, että miljonäärit jäävät nurisemaan lisämiljoonia. Se kuitenkin on aikalailla nykypäivää, että musiikkia kuunnellaan mp3-muodossa vanhentuneiden cd-levyjen sijaan. Ja tietojen jakamisen estäminen verkossa on taistelua mahdottomuutta vastaan.

Harvempi menestynyt muusikko ihan tosissaan alkaa parantaa maailmaa, kun raha alkaa virrata tilille, ja vaikka olisi aikaisemmin laulanut maailmanrauhasta. Silti ihmiset rakastavat menestystarinoita: kurjista ja köyhistä olosuhteista lähtenyt ihminen on omalla työllään tullut rikkaaksi. Kun musiikista tulee valtavirtaa, ihmiset keskittyvät ihmispalvontaan enemmän kuin enää musiikin ideologiaan. Sitä ei enää edes välitetä, mistä henkilö laulaa, kunhan vain hän pyörittää päätään ja avaa suutaan. Beatlesitkin kertoivat, että lopetittavat 60-luvulla keikkailun juuri siksi, että tuo fanittaminen oli muuttunut maniaksi - isolla stadiumkeikalla he olisivat voineet olla vahanukkeja ja vain seistä. 

Silti ne maailmanrauha-biisit ovat kauniita, vaikka se ristiiritaista onkin, ettei niiden säveltäjät mitään niillä miljoonilla teekään sen rauhan edistämiseksi. Kai siinä on tarkoitus viestittää, että ihmiset voisivat oman itsekkyytensä sijaan joskus ajatella muitakin. Ehkä se jollain tasolla ja tietyllä tavalla riittää.

You may say I'm a dreamer... but I'm not the only one. I hope someday you'll join us and the world will live as one.

Äiti Venäjä

Siitä on nyt viisi vuotta, kun toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin Venäjällä. Jostain syystä kaikki häneen liittyvät uutiset jaksavat kiinnostaa minua. Tänään tuli uutinen, että entinen Venäjän poliisi on pidätetty toimittajan murhan järjestämisestä. Tämä hämmästytti suuresti. Voiko Venäjällä tapahtua joskus oikeuskin?

Luin heti Annan kuoleman jälkeen hänen kaksi kirjoittamaansa kirjaa: "Putinin Venäjä" ja "Toinen Tshetshenian sota". Ne molemmat olivat hyvin valaisevia ja avasivat Venäjän federaation toimintaa. On väitetty, että Politovskajan murha oli käsky ylemmältä taholta - suoraan Kremlistä. Heti kuoleman jälkeen Putin kiirehti kommentoimaan, että tekee kaikkensa murhaajan löytämiseksi. Noin kymmentä ihmistä syytettiin murhasta. Kaikki vapautettiin. Lopuksi syytettiin kahta tsetseenimiestä, jotka olivat tallentuneet Moskovan vakoilusatelliitteihin. Tarkempaa perustetta vakoilusatelliittien kohdistamisesta juuri Moskovaan ei ollut. Myöhemmin kerrottiin, että ne oli kohdistettu Putinin turvaamiseksi.

Jutun tekee mielenkiintoiseksi myös se, että kuinka toimittaja nimeltään Aleksandr Litvinenko alkoi tutkia Anna Politovskajan murhaa ja vannoi saavansa selville murhatyön todellisen tilaajan. Hän oli entinen KGB-agentti ja hän oli myös toiminut Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelussa ja myöhemmin brittilehti Daily Mail väitti Litvinenkon toimineen Britannian ulkomaantiedustelun agenttina. Litvinenko on paljastanut paljon Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelun toiminnasta: hän on mm. kertonut, että ollessan Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelun toiminnassa mukana, hänen oli määrä tappaa Boris Jeltsinin liittolainen Boris Berezovski.

Vuonna 2006 Litvinenko oli lentomatkalla, jolloin hänet yritettiin myrkyttää radioaktiivisella aineella. Litvinenko selvisi tästä yrityksestä. Saman aikaisesti monet maat arvostelivat Venäjää siitä, ettei Politovskajan murhaajaa oltu löydetty ja kuinka Venäjällä ei ole sananvapautta. Jopa Suomi osallistui tähän arvosteluun arvovaltaiselta taholta (muistaakseni ainakin Tarja Halonen kommentoi asiaa). Miten Venäjä reagoi tähän sananvapaus-arvosteluun? Jos silloin seurasi tarkkaan tuon ajan tapahtumia niin muistan, kuinka Finnairin lennot yllättäen kiellettiin Moskovaan. Perusteena oli, että venäläiset väittivät Finnairin koneista löytyneen radioaktiivista ainetta. Finnair tarkasti asian - koneet olivat puhtaita.

Venäjä näytti tuon väitteen aikana mahtinsa. Pieni maa kyykistyi tottelemaan - ei sitten lennetä, ei. Samaa mahtia Venäjä on näyttänyt miltei joka vuonna, kun rajan takana on ollut metsäpaloja (välinpitämättömyydellä) puhumattakaan meidän teitä kuormittavista rekoista (taas välinpitämättömyys). Nyt tällä hetkellä epäilen, että joudumme kärsimään myös Venäjän päätöksestä luopua kesäajasta. Uusi Allegro-juna ajaa Venäjälle tuttujen aikataulujen mukaan, mutta saapuu Venäjälle nyt Venäjän kesäajasta luopumispäätöksen vuoksi liian myöhään - Pietarissa ei enää siihen aikaa kulje metro, kun Allegro on perillä. Venäjä on pyytänyt muutoksia Allegron aikatauluihin. Saa nähdä saadaanko aikataulukiistaan ratkaisu.

Myöhemmin myrkytysyritys valitettavasti onnistui. Litvinenko sai sushi-illallisen (2006) jälkeen valtavan määrän radioaktiivista ainetta elimistöönsä ja kuoli. Yhdysvallat on myöhemmin syyttänyt Putinin tienneen Litvinenkon murhasta. Kaksi selvittämätöntä, mutta kuitenkin hyvin selkeää murhaa.

Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka haluavat viedä pikkuSuomen NATO:oon ja ovat Häkämiehen tavoin toitottamassa Yhdysvalloissa (tai huutamassa siihen suuntaan) sanoja: "Venäjä, Venäjä, Venäjä". Lisäksi vuoroin poliitikot kilpailevat kutsuista Yhdysvaltoihin ja kisaavat, kuka on eniten ollut kuvissa esimerkiksi Hillaryn kanssa. Tärkeämpää olisi pitää hyvät suhteet Venäjään ja sellaiset meillä nyt onkin. Sellaiset suhteet ovat kullanarvoisia. Siksi arvostankin jokaista Venäjä-matkaa, minkä yksikään poliitikko tekee.

Me olemme rajanaapureita suurvallan kanssa, me emme ole edes pikkuserkkuja Yhdysvaltojen kanssa. Mitä järkeä on innostua siitä, kun kuulee jonkun yhdysvaltalaisen sanovan jotain hassua Suomesta? Mitä järkeä on olla hyvää pataa ihmisten kanssa, jotka eivät edes tiedä missä Suomi sijaitsee ja toitottaa, että me oltaisiin jokin erinomainen valtio pohjolasta, josta muuten tulee Nokia. Ketä kiinnostaa, jos ei ole aiemminkaan kiinnostanut? Tiedän, mikä valtio tietää tasan, missä Suomi on ja mihin rajalle Euroopan unioni ulottuu. -Venäjä. Tiedän, mitä valtiota myös kiinnostaa rajanaapuriensa asiat. -Venäjän. Tiedän myös, että tuo kyseinen valtio tietää tasan mihin NATO:n raja loppuu. -Venäjä. Tällä hetkellä NATO ei onneksi ulotu Suomen rajalle, eikä sen pitäisikään ulottua.

NATO on sotilasliitto. Sen perusperiaate on, että "jos yhteen maahan hyökätään, se on hyökkäys jokaista NATO-maata kohtaan". NATO ei ole mikään rauhanturvaliitto, mitä NATO-myönteiset ihmiset jaksavat toitottaa. Miksi pitää aina olla niin sinisilmäinen ja lähteä kaikkeen mallioppilaana mukaan? Onko meidän kansamme oikeasti niin alistuvaa kansaa, että kaipaamme kommentteja muilta mailta ja nauraa kikatamme, jos joku keskinkertainen talk show-isäntä Yhdysvalloissa heittää vitsiä Suomesta tai jos jotkut kummissa hirviöpuvuissa esiintyvät ukkelit voittavat Euroviisut. Hei-me-ollaankin-nyt-tunnettuja-maailmalla, jei. Mitä väliä? Miksi pitää jatkuvasti olla kieli pitkänä miellyttämässä muita Euroopan maita ja Yhdysvaltoja? Miellytettäisiin mielummin vodkapaukkujen kera sitä naapurinukkoa. Meillä muutenkin on enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin kreikkalaisilla oliviinviljelijöillä ja suomalaisilla olisi.