maanantai 4. elokuuta 2014

Mietteitä prosessista

Tänään on raskausviikkoja 41 kasassa (eli 42 alkamassa). Nämä viimeisimmät viikot ovat olleet henkisesti kypsytettäviä: välillä tulee epäsäännöllisiä, kivuliaita supistuksia, jotka toisinaan loppuvat kuin seinään. Lisäksi mielentilaa ei yhtään helpota se, että en usko minulle neuvolassa annettuun laskettuun aikaan ollenkaan, jonka kymmenen vuotta nuorempi "täti" asiantuntevasti ilmoitti raskauden alussa. Silloin koetin puhua mieheni kanssa minulla olevasta pitkästä kuukautiskierrostani sekä, ettei hedelmöittymisen ajankohta ole mahdollinen sen annetun ajankohdan mukaan, mutta kun Suomessa lasketaan aika sen neuvolakiekon mukaan niin typykkä ei ottanut puheita kuuleviin korviin... Nyt sitten tänään olisi omien laskujen mukaan se oikea LA. Kävin neuvolassa aamulla ja siellä kahdeksas neuvolatäti kertoi, kuinka lapsen pää ei ole vielä kiinnittynyt. Sillälailla. Olen tosiaan käynyt jo kahdeksalla eri ihmisellä, perjantaiksi varattiin taas uusi neuvolatäti, joten pääsen tutustumaan kaupungin yhdeksänteen neuvolatätiin, Jippii :) ja kun kahdeksan eri ihmistä tunnustelee vatsaa niin saa myös kahdeksan eri ihmisen mielipiteen. Välillä mahassa asuvan poikani pää on kiinnittynyt tukevasti, välillä se ei ole yhtään kiinnittynyt, välillä se vauva on olevinaan laskeutunut, välillä korkealla. Toisinaan pojasta puhutaan pikkuisena ja toisinaan reilun kokoisena. Ja jokaikinen kerta saan ilokseni kertoa sokeriarvoistani heille vuoronperään - minä onneton kun pääsiäisen alla menin syömään oikeana mättönä mämmiä ennen sokerirasitustestiä, minkä seurauksena kaksi arvoista meni 0,1 yksiköllä yli.

Pääsin siinä ylimääräiseen sokerikonsultaatioon ja sain ohjeita ruokailuun. No enpä nyt mitenkään erityisemmin muuttanut ruokavaliotani ja arvot ovat pysyneet hyvinä lukuunottamatta yhtä kiinalaisessa ravintolassa käyntiäni. No nyt olen näille kahdeksalle ihmiselle aina vakuutellut sokeriarvojani ja he ovat aina superinnoissaan, kun ajattelevat, että kaupungin hoidot ja neuvot ovat tepsineet. Minulla on vakiorepliikkejä, joita käytän aina selitellessäni arvojani - en tietenkään puhu mämmistä ja rasitustestistä, vaan siten pääsen helpoiten, että nyökkäilen ja kiittelen kunnan tehokasta huomiota raskausdiabeteksen seurantaan. Todellisuudessa ketuttaa ja paljon, kun joutuu pistelemään neulalla sormeen ja toteamaan, että kaikki on kunnossa. Ja tätä jo kolme, neljä kuukautta.

Pakko sanoa kuitenkin, että ihan hyvä, että noita asioita seurataan, jos vaikka oikeasti olisi jotain insuliinin tarvetta, mutta olisi se mielestäni myös ihan ok, jos tämän kahden/kolmen kuukauden aikana oltaisiin todettu, että sen seurannan voi lopettaa, kun ei kerran ole mitään ongelmaakaan.

Summasummarum, neuvolatätien suusta ei tule jatkuvasti kultamunia. Mielipiteitä on yhtä paljon tätejä. Täytyy koettaa kestää loppuun saakka. Pännii vain, että jos tämä raskaus menee käynnistämiseen, neuvolan lasketun ajan takia. Varhaisultra kun arvioi lasketun ajan vasta ylihuomiselle... Eli 1 ja 1/2 viikkoa eri ajaksi...

tiistai 7. tammikuuta 2014

Onnea vuodelle 2014

Olenpas hanakasti pysynyt pois täältä blogistani. Nyt vuosi on vaihtunut ja on aika listata taas tuttuun tapaan edellisvuoden tapahtumat, jotka ovat olleet merkityksellisiä tai vähemmän merkityksellisiä.

Vuosi 2013 ei sinällään ollut mikään erikoinen vuosi. Tuntuu, että se ainakin omalla kohdallani oli hyvin raskas. Sain ylennyksen tammikuussa ja minusta tuli päällikkö. Sen myötä tuli kaikenlaista odottamatonta esimiesasiaa, mihin en ollut valmistautunut kaikista koulutuksista huolimatta. Esimerkiksi se, että aina pitää olla aikaa alaisille, vaikka olisi kiire. Sain syksyllä esimiesarvioinnin ja se oli huomattavasti parempi kuin edellisvuotisen esimiehen. Olin lyönyt oluesta vetoa erään alaiseni kanssa, kun hän väitti hanakasti, että esimiesindeksini tulee olemaan parempi kuin sen edellisen esimiehen. Hävisin hämmästyksekseni vedon, mutta samalla pikkupessimisti minussa koki onnellisuuden tunteen. Olen jossain onnistunutkin.

Vuonna 2013 emme tehneet mitään erityistä matkaa minnekään erikoiseen paikkaan, kuten tavallisesti meillä on ollut tapana. Kävimme Rhodoksella Kreikassa, missä olen käynyt jo aikaisemmin, vaikka tiuhaan väitin, etten ole koskaan siellä käynyt. Mielestäni nuo perusrantalomakohteet ovat aina samanlaisia, mutta en voi väittää, eteenkö olisi kuitenkin tykännyt tuostkin. Berliinissä kävimme syksyllä, ja Berliini onkin ihana kaupunki ja visiitti taisi olla minulle neljäs. Berliinissä on niin paljon nähtävää, se on todella vaikuttava kaupunki, kun sillä on niin värikäs historia. Ja sieltä tuntuu löytyvän joka kerta jotakin uutta.

Vuonna 2013 veljeni meni naimisiin, ja kesällä pääsi viettämään hänen ja puolisonsa häitä. Ne olivat vallan ihanat, itseäni jäi harmittamaan, etten pitänyt mitään puhetta siellä - löysin toissapäivinä mahtavia kuvia minusta ja pikkuveljestäni lukemassa Minttu-kirjoja. Veljeni oli sellainen kaksivuotias pötkylä, joka ei selvästikään edes tajunnut, mitä hänelle luin. Olisi ollut kiva viitata noihin kuviin puheessani.

Vuonna 2013 toinen veljeni otti avioeron. Sinällään harmillista, mutta sellaista sattuu, kun homma ei vain toimi. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo hänelle tullessaan.

Jotta ei mene liian henkilökohtaiseksi tämä juttu niin ajattelin poiketa aiheesta ja valittaa tuttuun tapaan jostain, mikä minua häiritsee. Äsken nimittäin satuin lukemaan lehdestä, että tämä Helsinkiin rakennettava lastensairaala on vienyt kaiken huomion pois syöpäsairaalalta, jonka rakentamisesta ollaan puhuttu jo 90-luvulta lähtien. Itseäni on ärsyttänyt myös ylipäänsä se, että Helsinkiin pitää yksityisellä rahoituksella saada lastensairaala - kyllä tuollaiset asiat pitäisi julkisella rahoituksella kustantaa. Tuleeko siitä sitten yksityissairaala yleisesti? Lisäksi, kun samanaikaisesti keskustellaan jostain täysin tarpeettomasta Guggenheimista, jonka rahoittamiseen pitäisi löytyä veronmaksajien pussista rahaa, ja oikeasti se pitäisi rahoittaa julkisella rahoituksella? Voi elämän kevät! Voisivat unohtaa guggikset ja keskittyä oleelliseen - aivan käsittämätön Jussi Pajusen hanke. Ja syyttäkää ne guggiksen rahat vain sinne syöpäsairaalalle. Älytöntä, millainen hypetys tuosta Lastensairaalasta on tullut, erikoisesti käytettyä julkisuutta, ja julkkikset keräävät hyväntähdenpisteitä lahjoittamalla nimellänsä rahaa hankkeelle. Cheek ei voinut tehdä sitä lahjoitusta nimettömänä, tottakai kaikki julkisuus pitää ottaa irti.

Tottakai hyvän asian puolesta kannattaa taistella, tuo lahjoitusprosessi alkaa vain kuvastaa tällaista jonkinlaista jenkkimuoti-ilmiötä, jossa hyvän ihmisen (lue republikaanin) mittarina on, kuinka paljon hyväntekeväisyyttä hän on tehnyt. Unohtuu se itse asia kokonaisuudessaan.

Lisäksi alkaa nyppiä tämä jatkuva Suomi-hypetys. Sauli Niinistön uuden vuoden puheessakin viitattiin, miten suomalaiset ovat parhaimmillaan tiukkojen paikkojen tullen. Yksinkertaisesti ajat ovat noista vanhoista ajoista kuitenkin muuttuneet. Nykypäivän suomalainen luulee, että suomalainen työ on maailman arvokkain asia. Että ainoastaan täällä Suomessa osataan. Meidän kansalaisylpeys on kohonnut sitä osaamista ja tietotaitoa suuremmaksi. On totta, että edelliset sukupolvet osasivat. Meidän sukupolvi ei enää osaa, kun ei ole sitä tietotaitoa ja maalaisjärkeä.

Meidän sukupolvi suskoo siihen, että meidän työ on sitä, mistä pitää maksaa. Tällaisen kansalaisylpeyden näkee kaikista näistä ihmeellisistä torikokouksista, joissa heilutellaan lippua joillekin jääkiekonpelaajille kuin he olisivat jotain jumalia. Ja porukka puhuu, miten "Suomi voitti" ja miten "me taistelimme". Ensinnäkään kukaan siellä katsojista ei ole taistellut minkään puolesta, ainoastaan hurmiossaan taistellut tiensä läpi tungoksessa öykkäröimään. En voi sille mitään, mutta en siedä mitään tuollaisia kokoontumisia, ne muistuttavat liikaa uskonnollisia kokoontumisia, joissa samanmieliset kehuvat toisiaan. Ilman kritiikkiä ja erimielisyyttä ei olisi maailmassa kehitetty yhtään mitään.

Sotien jälkeen Suomi oli hyvin alamaissa, ja suomettuminen alkoi siitä pikkuhiljaa tapahtua, kun isoisät alkoivat rakentaa maata. He pärjäsivät ehkäpä juuri siksi, ettei heillä ollut mitään odotuksia ja oli varaa alkaa rakentaa kehittyvää Suomea, oltiin nöyriö. Lähtökohta oli täysin eri: voiko nykypäivänä enää vastaavanlaisesti kasvattaa Suomea, kun nyt jo luullaan olevamme kaiken huipulla? Alas tullaan ja lujaa...

Noh joka tapauksessa, näiden nasevien kommenttien myötä toivotan kaikille kuitenkin hyvää uutta vuotta 2014, tehdään tästä vuodesta parempi kuin vuodesta 2013. Saisi se lumikin jo tulla, jotta pääsee kiroamaan sitten lumitöitä ja ihmettelemään Helsingin katujen ahtautta.

 

tiistai 8. lokakuuta 2013

Raadollinen päivä


Tänään oli rankka päivä töissä. Oli keskustelua, kyräilyä, salamyhkäisyyttä, sopimista, selvittelyä ja ihmettelyä. Asioita jäi kesken ja asioita ratkesi, tein listan tehtävistä asioista, joita oli ainakin 30 kappaletta. Niistä olen saanut yliviivattua vasta kolme. Ja kaksi uutta tehtävää olen saanut listalle lisää. Eli saldo tähän mennessä miinus yksi. Hienoa.

Olen alkanut lukea erästä mahtavaa kirjaa, joka sijoittuu Japaniin nimeltään "Asioita, jotka saavat sydämen pomppailemaan". Se on ihana kirja, sillä siinä kirjan kertoja vuoropuhelee Japanin Heia-kaudella eläneen naisen Sei Shonagonin ja hänen kirjoittamien runojensa kanssa. Kirja on todella romanttinen ja mahtavasti kirjoitettu nykypäivän elämästä verrattuna estetiikaltaan kauniiseen Aasian maahan. Suosittelen sen lukemista kaikille.

Japanissa tuohon aikaan (900-luvulla) kirjoitettiin paljon runoja ja niihin vastattiin aina osuvammalla, kauniimmalla kirjeellä. Oli suorastaan loukkaus, jos ei saanut vastausta kirjeeseen ja sitä kautta rakkaustarinoitakin syttyi. Kirjan kertoja vertaa noita runoja nykypäivän Facebook-statuksiin. Että nykypäivän trendi on twiitata jokaikinen maisema, kertomus tai miete webbimaailmaan - ilman sitä kokemus ei olisi mitään. Kertoja kirjoittaa tästä väheksymättä Facebook-maailmaa, vaan toteavansa tämän seikan huomanneeksi.

Mitä paremmin, osuvammin osaat ilmaista ajatuksesi lyhyessä viestissä niin sitä hienompi ihminen olet. Noh, kirja ei sinällään painotu tuohon, mutta mainitsinpa tuon nyt mieleenpainuneena kohtana.

Mieleenpainuvana kohtana myös osui kirjailijan vertaus siitä, mitä Suomessa tehtiin ko. aikakautena. Japanin estetisyys, kauneus, runous kukoisti. Suomessa sen sijaan karusti rakennettiin taloja, tietenkin itse. Ja sitten niissä omissa taloissa asuttiin - kiinnitettiin enemmän huomiota käytännöllisyyteen kuin romantiikkaan... hassua miettiä noita asioita - miten kulttuurellisesti aivan eri maailmoita.

Olen taas saanut virikettä ajatuksiini. Tuossa mietin eräs päivä ihmiselämää kokonaisuutena (jälleen kerran), kun aina välillä tulee pohdittua tätä 30-ikävuotta. En enää ole kovin nuori, ihminen vanhenee huomaamattomasti. Juoksin pari viikkoa sitten puolimaratonin. Ehkä se oli todistus ikäkriisistäni.

Mutta viime viikolla ymmärsin jotain (herranjestas taasko olen oppinut jotain?)... ihmisen ei oikeasti kuuluisi hakea kokemuksia erilaisista extreme-asioista niin kuin maratonit, puolimaratonit, joita voi käytännössä verrata itsensäylittämiseen ja vertaukseen, että olisi jonkinlainen kuolematon ihminen. Vaan ne kokemukset pitäisi löytää lähinnä arkipäivän ruutineista.

"Arki" sanana kuulostaa aina kauhean vaatimattomalta, harmaalta ja tylsältä, mutta sen sijaan, että ihminen hakee erilaisia elämyksiä ihan ääripääasioista, siihen arkeen voisi saada sisältöä siten, että irrottautuu omalta mukavuusalueelta hetkeksi arjessa pois. Arjen sisällä voi ottaa riskejä, joita voisi kutsua ns. positiivisiksi riskeiksi, joita sitten voi muistella kiikkustuolissa tehneensä. Ei aina tarvitse hakea kaikkia asioita äärirajoilta niin kuin lentokonehypyt tmv. pitää uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä ihan peruselämän saralla.

Toinen asia, mikä on hirveästi näiden työpaikan paineiden myötä myös mietityttänyt on, että miksi ihmeessä se on itselle niin tärkeää, että toiset toimisivat samalla tavalla kuin itse toimisi. Kokeeko sitä, että on itse jotenkin niin ylivertaisen hyvä, että muidenkin pitäisi toimia samalla tavalla? Tämä ajattelumaailma on vähän sama asia kuin se, mikä ärsyttää useimmiten, että kuinka ihmiset vertaavat aina toisten elämää omaan elämäänsä.

Mm. eräs ystäväni alkoi rakentaa taloa isolle tontille niin hyeenaystäväni tietenkin tämän esitellessä omaa taloansa oli tarpeen muistuttaa, kuinka monta avioeroa sitä talonrakennusprosessin aikana sattuukaan. Ja kukaan ei tietenkään missään vaiheessa halunnut muistuttaa, miten kivalta se talo näyttikään.

Noh sama piirre ilmeisesti ilmenee itsessäni, kun ärsyynnyn töissä toisten käyttäytymisestä. Pitäisi yrittää muistaa, että toiset ihmiset hoitavat asioita eri tavalla, jokainen ihminen käsittelee eri asiat omassa maailmassa. Esimerkiksi, jos kysyt neljän hengen ryhmältä, että jokainen heistä nimeää kahdeksan asiaa, mitä tulee sanasta "pankki" mieleen. Vaikka luulisi, että neljän hengen jokaisen ihmisen kahdeksasta sanasta ainakin yksi olisi kaikilla sama niin näin ei ole. Yhtään samaa sanaa ei toidennäköisesti ole kaikilla. Kokeilkaapa.

Ihminen kokee maailmaa niin eri tavalla, ettei sitä aina itse ymmärrä. Miksiköhän työ on minulle niin tärkeä, että haluaisin, että muut kokisivat sen maailman samalla tavalla kuin minä? Siinä on minulle itsetutkiskelun paikka...

 

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Stressi ja odotukset

Tänään oli ensimmäinen kesälomapäiväni. En voi uskoa, että neljä kokonaista viikkoa saa vain olla ja tehdä, mitä lystää. Palasimme juuri Turusta uuden laivan Viking Grace-risteilyltä. Oli ihan miellyttävä uusi laiva. Kotiin tultuani tein sen, mitä ensimmäisenä lomapäivänä ei missään nimessä saisi tehdä - nimittäin synkronoin työsähköpostit kännykkääni ja luin ne. Perjantaina olin päättänyt, etten tee tuota koko kuukauden aikana, mutta en sitten malttanut mieltäni. Kännykkäni ruutuun pärähti tietenkin kymmenen kappaletta uusia viestejä, joista yksi jäi luonnollisesti vaivaamaan. Tekisi kauheasti vastata lähettäjän viestiin ja oikoa asioita, mutta en ehkä kuitenkaan nyt viitsi. Joku arvokkuus pitää olla lomankin aikana.

Ihmettelen, kun on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että saavat lähettää viestin isolla jakelulla sähköpostitse esimerkiksi sunnuntaina klo 19:00. Se on sellainen viesti kaikille vastaanottajille, että "näettekös, miten ahkera olen" ja samalla painostusviesti, että muidenkin pitäisi pystyä samaan. Itse en koskaan (tai hyvin harvoissa tapauksissa lähetän) lähetä sähköposteja viikonloppuisin. Joku arvokkuus pitäisi olla. Nyt harmittaa, että olin niin utelias, että synkronoin ne sähköpostit... ja kaduttaa senkin takia, että nyt stressaan taas töistä, vaikka en edes ole siellä fyysisesti...

Kesässä on muutenkin stressaamista. Pelkkä kesäloman suunnittelu aiheuttaa monien suomalaisten kotona stressiä. Suomalaisten arki on niin harmaata, ja työkavereita näkee enemmän kuin omaa puolisoa, minkä seurauksena kaikki toivo ladataan siihen perusneljään viikkoon, jotka täällä Suomen hyttyisessä suvisäässä vietetään. Joka päivälle pitää olla jonkinlaista menoa ja aktiviteettia kesälomalla. Missään nimessä ei ole edes mahdollista, että oltaisiin siinä omassa onnelassa oman talon sisällä, laittamassa kotia ja rauhoittumassa. Loman aikana myös toisen tavat, joita ei kiireisessä harmaassa arjessa ehdi korjailla, alkavat ärsyttää: voisit olla maiskuttamatta ruokaa, sinäkin aina toimit noin, etkö välitä minusta? Kaikki latautuu lomaan, jonka odotetaan olevan jotain suuremmoista, ja jonka kautta pitäisi saada niitä akkujakin ladattua taas harmaata syksyä kohden.

Perjantaina oloni oli jotenkin harvinaisen tyhjä lähdettyäni töistä. Heti mieleen tuli, mitä olisin voinutkin tehdä toisin, ja tuli myös jonkinlainen riittämättömyyden tunne: olin ensinnäkin viimeisimpiä, jotka toistä tuona päivänä lähtivät - ja lähdettyäni ulos tuntui, ettei ollut ketään, joka olisi ollut iloinen siitä kanssani, että loma alkoi (mieheni oli kotona kipeänä kauheassa flunssassa). Sillä hetkellä vain tuntui, että olisi kiva, kun olisi joku joka eläisi samaa maailmaa kanssani - sitä huomaa, että on elämässä hyvin itsenäinen, ettei aina tietenkään ole ihmisiä ympärillä.

Kävelin eräälle aukiolle ja istuin siellä olevalle penkille, ja aloin miettiä samantien, että minun pitäisi olla nyt onneni kukkuloilla, kun alkoi loma - niinhän kaikki muutkin normaalisti ovat. Käyn jotenkin jatkuvalla ylikierroksella töissä, että loman aloitus purkautui sitten jonkinlaisella herkistymisellä ja hiljentymisellä - niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Tällaista itsensätutkiskelua harrasti joskus 14-15-vuotiaana hirveästi. Sitä kysyi monesti itseltään, että mitä tunsi erilaisissa tilanteissa. En suinkaan kaipaa teiniaikoja, mutta joskus olisi hyvä oikeasti miettiä muinakin kertoina kuin ainoastaan kesälomalla, sitä omaa elämää, omia tuntemuksiaan ja käyttäytymisiään. Ja pitää ladata ne odotukset siitä kesälomasta johonkin muualle kuin siihen, että käyttää kesäloman jokaisen sekunnin oikein tai alkaa muuttaa omaa puolisoaan minuutti minuutilta taas. Kesäloma ei voi olla stressitön, jos jatkuvasti odottaa jotain uutta tapahtuvan. Toisinaan olisi hyvä olla yhteydessä omiin vanhoihin ystäviin, nauttia siitä, että on aikaa ja mennä ilman mitään suurempaa suunnittelua. Nuorena sitä loman aikana sekoitti jopa viikonpäivän - sellaista aikaa ei enää koskaan tule, mutta ehkä olisi hyvä pyrkiä loman aikana siihen, että ei vilkuile jatkuvasti kelloa ja unohtaisi vaikka sen ajantajun hetkeksi.

Viime la:na oli loistava esimerkki tällaisesta päivästä. Veljeni tuli hakemaan minut kotoa, meidän piti lähteä sinne uuteen Haltilan luonnonpuistoon. No ennen sitä mentiin Giganttiin autolla ostamaan minulle uutta kännykkää. No puhelimenoston jälkeen todettiin, että kello on sen verran, että se luonnonpuisto on kiinni, ja veljeni sanoi ajavansa meidät Haltialan tilalle. No sitten ajettiin minulle tuikituntemattomaan paikkaan Vantaan ja Helsingin rajalle. No siellä oli possuja, vuohia ja kanoja nähtävillä, ja mentiinpä sitten samalla terassille juomaan laittikolaa, kunnes alkoikin hiukoa. No tilattiinpa sitten ruokaa ja syötiin siinä, ruokittiin varpusia, kunnes todettiin, että on aika lähteä. Joku meistä muisti, että Linnanmäen vuoristorata täyttää vuosia (62-vuotta) ja päätettiin lähteä Lintsille. Soitettiin kovaa autossa vanhaa Anssi Kelan tuotantoa ja etsittiin sopivaa parkkipaikkaa. Lopulta löydettiin sellainen ja mentiin Lintsille - vuoristorataan oli ilmainen pääsy ja kädet ylhäällä laskettiin koko rata nauraen alas. Ostettiin lakua, kun vohvelit oli liian kalliita. Lopuksi pistettiin 10 euroa (minä ja veljeni) onnenpyörään, jotta voitettaisiin iso sipsipussi, ja ne olikin nopeimmin hävityt rahat ikinä. Naurettiin jälkeenpäin, että rahoitettiin Lintsiä yhteensä 20 eurolla jonkun sipsipussin takia, vaikka olisimme voineet ostaa sillä rahalla hirveän määrän sipsiä ja dipitkin päälle.

Se oli kiva päivä se. Tuollaisia lomapäiviä kaipaa lisää, joissa suunnitelmien kariutuessa voidaan niitä muuttaa vilkuilematta kelloon ja mennä fiiliksen mukaan. Se tosin vaatii samanhenkistä porukkaa, jotta sellaisia päiviä voi toteuttaa.
 

perjantai 24. toukokuuta 2013

No jopas jotain. Onpa blogikirjoitukseni jäänyt vähiin viime aikoina. Marraskuussa viimeeksi kirjoitin jotain 60-luvusta. Aika juoksee nopeaan ja nyt sitä on tajunnut, ettei enää ole niin kovin nuori.

Ajatukset on kehittyneet ja laukanneet hirveällä vauhdilla eteenpäin. Töissä kuumotetaan ja olen saanut siellä nimityksen ja ylennyksen. Ikäluokkani on "kuumaa kamaa".

30-vuotiaana sitä tulee kaiken maailman ikäkriisejä eteen. Mm. ensisynnyttäjien osuus laskee aikalailla 30-vuotisikävuoden jälkeen. Olin yhteydessä lapsuudenystävääni, joka asuu  nykyisin Etelä-Amerikassa ja jopa hän vähän kailotti lapsienhankkimisen perään.

Itse en haluaisi hankkia lapsia pelkästään hankkimisen vuoksi. Mutta ymmärrän toki, ettei niitä voi biologisesti hankkia kuin tiettyyn ikäluokkaan asti.

Olin aika otettu tänään, kun olin kaupungilla ja odottelin sovittua seuraa niin asemalla joku vajaa 40-vuotias arabi koetti höpötellä turhia jostain kaikenmaailman Burj Khalifasta ja muusta Dubaista. Olin jokseenkin hämmentynyt saamastani huomiosta, mikä vaikutti yliarvostetulta.

Ystäväni muuttaa pian Chilestä takaisin kotoSuomeen. Ihana nähdä häntä!

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

60-luku

Tuntuukohan muista ikäisistäni ikinä siltä, että he olisivat syntyneet väärälle vuosikymmenelle? Itse olen ollut hirveä Beatles-fani ala-asteikäisenä, jolloin haaveilin ja kirosin, etten ollut elänyt sitä oikeaa Beatlemaniaa. Välillä tuntuu vieläkin samalta.

Ostin kirjamessuilta vanhoja 50- ja 60-luvun mainoskortteja. Jostain syystä 60-luku uskostuu minulle mieleen kauhean "romanttisena" vuosikymmenenä, vaikka oikeastihan tuohon aikaan naisilla ei ollut yhtään samankaltaisia oikeuksia kuin miehillä. Suomessakin nainen ei saanut yksin mennä baariin, vaan piti aina olla miesseuralainen mukana. Silti jotenkin ihailen sitä ns. kiireettömyyttä ja työn tärkeyttä, mitä arvostettiin tuona aikana.

Nykyään yhteiskunta on muuttunut niin tietoyhteiskunnaksi, että kaiken pitää tapahtua nopeasti ja sananvapauden nimiin saa tehdä miltei mitä vaan. Sähköposteja lähetetään ja asiat hoituu, jos hoituu. Tulosta vaaditaan kaikkialla ja kaikenlainen teollisuus ajetaan kaupungista pois. Ulkoistus, globalisaatio, ulkoistus, globalisaatio. Suomessa ei tehdä mitään enää itse, kaikki työ viedään Kiinaan tai muihin halpamaihin.

Ennen vanhaa Suomessa tehtiin vaikka mitä, teollisuus kukoisti ja Suomi työllisti paljon. Vähän pelonsekaisin tunnelmin odotan tulevaa, kun Suomessa enää mikään ei ole vakaata ja jotkut edelleen unelmoivat jostain vanhasta Nokiasta, mikä nykyisin on ainoastaan haitta Suomelle, sillä kohta meillä on liuta työttömiä, osaamattomia automaatio- ja sähkötekniikan insinöörejä. Niille pitäisi antaa töitä? Mistä?

Sitten jostain syystä myös työpaikoilla koetaan, että kaikki ovat menestyviä ja lahjakkaita ihmisiä - kilpaillaan parhaista esimiespaikoista ja kirotaan ammattiyhdistykset ja liitot. Vaikka todellisuudessa, jos liittoja ja yhdistyksiä ei olisi niin ei olisi niitä työehtosopimuksiakaan - liukumia, joustoja, ylityökorvauksia jms. Toiset odottavat "saavansa" jotain liitolta, vaikka se "saaminen" konkretisoituu oikeasti vasta sitten, kun huomaa itse olevansa työttömänä.

Lisäksi ärsyttää työpaikoilla, kun joku alkaa pikkuhiljaa lähestyä sitä ikälukua kaksi kertaa kolmekymmentä niin porukka alkaa jo odottaa, että "koskakohan se jää eläkkeelle?" Nykypäivänä odotetaan, että eläkeläinen jatkaisi vielä töissä pitkään ja kannustetaankin siihen, mutta silti se todellisuus siellä itse työpaikalla on sellaista, että nuoret odottavat, että ikäloppu-pois-vaan, mikä nyt sinäänsä on ihan naurettavaa, sillä omasta mielestäni 60-vuotias ei ole mikään ikäloppu, suomalainen elinikä on kasvanut ja sillä 60-vuotiaallakin on se kolme vuotta aikaa vielä siihen "viralliseen" eläkeikään. Ja se kolme vuotta on paljon!

Mutta aina niitä kyräilijöitä löytyy. Ja odotetaan, että sen 60-vuotiaan pitäisi siirtyä syrjään. Eikö ihminen saa olla töissä niin kauan kuin haluaa? Toki voi antaa tilaa nuoremmille, mutta ei se mikään tarkoitus ole, että pitäisi. Haluaisiko tämä oman ikäinen ihmiseni, joka näin odottaa, itse samassa tilanteessa, että porukka puhuisi syrjään siirtymisestä jms.

Taitaa käydä niin, että Suomen kulta-ajat ovat nyt loppu. Omasta sukupolvestani ei ole rakentamaan vakaata ja innovatiivista Suomea, sillä meitä ei kiinnosta työnteko, eikä täällä ole töitä. Seuraavat kymmenen vuotta tulevat olemaan hyvin vaikeita, kun ikäluokkani on niin passiivista ja aikalailla sitä omaan napaan, kaikki-mulle-heti sukupolvea.

 

torstai 27. syyskuuta 2012

Psykologiset testit

Nykypäivänä yhä useampi työpaikka vaatii uuden työntekijän osallistuvan psykologisiin testeihin. Tällä kartoitetaan ja yritetään selvittää, soveltuuko henkilö kyseisen työn tekijäksi ja psykologiset testit koostuvatkin erilaisista osuuksista: logiikkatestejä, aikarajallisia tehtäviä, ryhmäkeskustelutehtäviä, esiintymisiä, kirjoittamistehtäviä, lukemisen ymmärtämistehtäviä jne. Tällaiset testit saattavat viedä kokonaisen päivän.

Ystäväni kävi tällaisisssa testeissä muutama viikko sitten. Hän kertoi, kuinka hän oli joutunut koko päivän "syynäykseen" erilaisten testien muodossa. Helsingissä sijaitsevassa testitoimistossa oli kokonainen kerros täynnä erilaisia psykologien huoneita, joissa testattavat pakersivat logiikkatehtävien kimpussa. Koko testaus sisälsi myös iloisen ja ymmärtäväisen psykologin haastattelun, jossa tämä kyseli miksi kyseinen henkilö haki tehtävään jms. mitä oli myös kysytty siinä ihan normaalissa noin tunnin kestäneessä työhaastattelussa edellisellä viikolla.

Mielestäni on suorastaan naurettavaa, että millaista painoarvoa tällaiset päivän kestävät testit työnhaussa vievät. Ensinnäkin ne vievät ihmiseltä sen kokonaisen peruspäivän aikaa ja niiltä, jotka haluavat vaihtaa työpaikkaa, ne vievät kokonaisen työpäivän. Mielestäni on muutenkin törkeää "leikkiä" ihmisillä - ihan kuin sillä kymmenen vuoden työkokemuksella ei olisi mitään merkitystä, vaan tällä päivän logiikkatestillä, joka saattoi jännityksessä mennä pieleen, on nyt se paljon tärkeämpi merkitys jaahas-sinä-et-nyt-sovellu-tähän-työhön-kun-et-tajunnut-että-tehtävässä-esitetyt-jauhot-ja-ryynit-pitää-hakea-eri-matkan-päästä.

Tokihan tällaiset testit saattavat mitata paineensietokykyä ja käyttäytymistä, mutta eivät ne kyllä kerro siitä, miten ihminen hoitaisi työt eri tilanteissa. Ja muutenkin koko homma on muodostettu jonkinlaiseksi "tenttitilaisuudeksi", jossa tilanne on niin utopistinen, ettei sitä osaa oikein sulattaa. Yksinkertaisesti mielestäni tentit on jo suoritettu siellä korkeakouluissa ja yliopistoissa - miksi nyt jonkun psykologin pitää tentata, miten hyvin osaan matikan lukujonotehtäviä, kun sitä korkeampaa matikkaa on jo luettu oppilaitoksissa?

Tällaiset psykologit työllistävät vain itse itseään. En halua edes kuvitella, miten paljon he tienaavat ihmisten kustannuksilla ja miten paljon työnantajat maksavat heille. On suorastaan nöyryyttävää, että psykologi esittää olevansa jonkinlainen lääkäri ja arvioi ulkoasuasi kyseisessä tenttitilanteessa, jos satut katsomaan kenkiäsi niin hänen paperissaan saattaa lukea "selvästi hermostunut, ei kykene rauhoittamaan hermoja". Psykologin testitilanteissa ei saisi sanoa itsestään mitään negatiivista, vaan hehkuttaa kuinka erinomainen ihminen on sekä pitäisi pukeutua jakkupukuun.

Täällä Suomessa lasten- ja nuorten psykologeista on huutava pula ja koulukiusaamiseen/ahdistukseen pitäisi puuttua. Samaan aikaan nämä "mukalääkärit" istuvat tosiaan Helsingissä siellä toimistorakennuksen huipulla ja leikkivät työssäkäyvillä ihmisillä työllistäen itse itseään ja torppaamalla ihmisten urahaaveita työurista riippumatta. Kyseenalaistan tällaisten psykologien moraalin - leikkivät jumalaa, vaikka voisivat tehdä oikeaa työtä, jolla on vaikutusta ja tarkoitusta.

Mielestäni kukaan ulkopuolinen ei ole pätevä arvostelemaan toisen persoonaa työelämässä - ainoastaan lähiesimies ja työkaverit tietävät, kuinka henkilö hoitaa työnsä arkielämässä. Tuollaisissa psykologin haastattelutilanteissa kuka tahansa pystyy näyttelemään sellaista sosiaalista ihmistä, mikä näiden psykologien piiriin sopisi. Ei missään nimessä saa olla rehellinen tai sinisilmäinen henkilö tai silloin ei niitä suosituksia saa.

Jos työpaikka antaa hirveän painoarvon psykologisille testeille työkokemuksen sijaan, on jokaisen testeissä käyneen muistettava ja ymmärrettävä, ettei silloin se työpaikka ollut häntä varten. Jos siellä oikeasti ihmisiä liikuttaa jonkin psykologin arviot niin todennäköisesti se ei kovin terveellinen ympäristö ole edes työskennellä. Soveltuvuutta voi testata työhaastattelussakin kirjallisuustesteillä tai muulla vastaavalla kaksiosaisella haastattelulla. Ei siihen ulkopuolista alasta ymmärtämätöntä henkilöä väliin tarvitsisi kustantaa.