Populaarimusiikista

Kävin tämän viikon torstaina katsomassa PMMP:ta Barona-areenalla. Olen tykännyt PMMP:sta vuodesta 2003, kun he julkaisivat ensimmäisen levynsä "Kuulkaas enot". PMMP:lla on paljon hyviä sanoituksia, jotka Paula Vesala (yhtyeen toinen keulakuva) suurimmaksiosaksi kirjoittaa. PMMP:sta on nyt tullut valtavirtaa eli niin sanottua populaarimusiikkia. Yhtye on avantgardistinen ja omaperäinen. Olen käynyt varmaan miljoonalla keikalla katsomassa heidän energistä esiintymistään. 

PMMP Ankkarockissa 2009.

Muistan, kun olin menossa ystävälleni kylään ja otin mukaani PMMP:n albumin (tämän vuosistuhannen alkupuolella). Soitimme albumia hänen juhlassaan, ja sain kyseisissä juhlissa muutamilta ihmisiltä arvostelua siitä, että olin ottanut mukana teinimusiikkia: miten-kehtaan-ja-räkäset-naurut-päälle. Mutta kuinkas ollakaan pysyin omassa mieltymyksessä ja ystäväni tykkäsi kyllä kyseisestä albumista ja poltinkin hänelle sen myöhemmin cd:lle. Nykypäivänä nämä arvostelijat eivät varmaan enää edes muista tuota iltaa. He itsekin ovat saattaneet ostaa omat albuminsa kotiin.

Musiikissa on jännää, että kun on itse löytänyt jotain, mistä tykkää niin sitä haluaisi, että muutkin kuuntelisivat samaa bändiä ja "löytäisivät" sen. Mutta heti, kun ko. yhtyeestä tai genrestä tulee valtavirtaa niin se menettää hieman hohtoaan ja sitä sanoo: "Minä löysin tämän ensin, tämä on minun yhtyeeni, nyt tämä on kyllä jo liian kaupallista". Tässäpä juuri itsekin selitän, kuinka PMMP oli aikoinaan minun löytöni. Se ei ollut minun aikanani populaarimusiikkia.

Myös Nightwishin kohdalla on käynyt samankaltainen ilmiö. Nykyään kyseinen bändi ei enää edusta omaa hevigenreään, vaan on vannoutuneiden hevareiden mielestä pliisua-kaupallista-kamaa. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki tykkäävät Nightwishista, eikä sitä ainoastaan enää soiteta Radio Rockissa - rockpainotteisella radiokanavalla, vaan sitä voi kuulla myös Britney Spearssin ja Madonnan välissä radiokanava Energyn soittolistoilla.

Nightwish Ankkarockissa 2005. Solistina Tarja Turunen.

Monesti artistit edustavat ns.tavallista kansaa silloin, kun he eivät vielä ole menestyviä artisteja, jolloin sanoituksiin on helppo kuuntelijana samaistua. Kun musiikki muuttuu populaarimusiikiksi, siitä katoaa samalla se perimmäinen ajatus ja ideologia. Olen huomannut, että jos menestyy Suomessa muusikkona, on kiellettyä olla ylpeä saavutuksestaan. Missään nimessä suomalainen artisti/taiteilija ei saa olla ylpeä tai nokkava. Vaatimattomuus kaunistaa ja jokaisen muusikon tulee olla nöyrä. Suomalaisten muusikkojen kuuluu olla eppunormaaleja ja kiittää kansaa menestyksestä.

Miltei kaikki suomalaiset menestyneet muusikot ovat nöyriä, lippalakki kourassa laulavia, melankolisia kaduntallaajia: Samuli Putro, Kalle Ahola, Arttu Wiskari, Samuli Edelmann - lista on loputon. Suomessa menestyneiden naislaulajien kuuluu olla taas söpöjä, koko kansan naapurintyttöjä: Anna Puu, Katri Ylander, Suvi Teräsniska, Jenni Vartiainen... Suomen maahan ei mahdu maailmanluokan diivoja - sellaiset eivät menesty, mutta kansainväliset madonnat ja rihannat kyllä hyväksytään.

Tuomas Holopainen, Nightwishin säveltäjä/pianisti/aivot, erehtyi alkaa rakentaa omalla rahallaan isoa taloa kotiseudulleen Kiteelle vanhempiensa naapuriin. Suomalainen kateus iski samantien jokaiseen suomalaiseen ja Tuomaksen kerrottiin rakentavan ökytaloa, miljoonataloa. Herranjestas, eihän kukaan saa nauttia omalla työllään ansaituista hedelmistä. Se ei vaan sovellu suomalaiseen mentaliteettiin. Holopaisen olisi todennäköisesti kannattanut asua peräkammaripoikana edelleen vanhempiensa talossa, jossa hänen omassa huoneessaan on Disney-sisustus.

Sen sijaan maailmalla artistit saavat diivailla miten lystää. Raja kyllä meinasi ylittyä Rihannankin Suomen keikalla Hietaniemen rannalla, kun diiva odotutti yleisöä tunnin. Järkyttävää ja pöyristyttävää. Maailmalla artistit usein odotuttavat yleisöä - suurimmat artistit jopa kolme tuntia. Harvemmin siellä kuitenkaan buuataan esiintyjälle, saatika mietitä melusakkojen ojentamista myöhästyneestä keikasta. Mutta näin Suomessa.

Tavallaan sitä kuitenkin ymmärtää tuon ns. kateuden. Moni yhteiskuntaa kritisoiva muusikko on menestyksen myötä unohtanut oman ideologinsa ja miljonäärinä haluaa vain rikastua lisää. Tästä ehkä esimerkkinä se, kun Metallica haastoi oikeuteen Napsterin (netissä toimineen tiedostonjakopalvelun, josta sai ladata musiikkia). Metallica perusteli tätä tekijänoikeuksilla - heidän albumejaan ei enää osteta tarpeeksi, jos niitä saa ilmaiseksi netistä. En käsitä, että miljonäärit jäävät nurisemaan lisämiljoonia. Se kuitenkin on aikalailla nykypäivää, että musiikkia kuunnellaan mp3-muodossa vanhentuneiden cd-levyjen sijaan. Ja tietojen jakamisen estäminen verkossa on taistelua mahdottomuutta vastaan.

Harvempi menestynyt muusikko ihan tosissaan alkaa parantaa maailmaa, kun raha alkaa virrata tilille, ja vaikka olisi aikaisemmin laulanut maailmanrauhasta. Silti ihmiset rakastavat menestystarinoita: kurjista ja köyhistä olosuhteista lähtenyt ihminen on omalla työllään tullut rikkaaksi. Kun musiikista tulee valtavirtaa, ihmiset keskittyvät ihmispalvontaan enemmän kuin enää musiikin ideologiaan. Sitä ei enää edes välitetä, mistä henkilö laulaa, kunhan vain hän pyörittää päätään ja avaa suutaan. Beatlesitkin kertoivat, että lopetittavat 60-luvulla keikkailun juuri siksi, että tuo fanittaminen oli muuttunut maniaksi - isolla stadiumkeikalla he olisivat voineet olla vahanukkeja ja vain seistä. 

Silti ne maailmanrauha-biisit ovat kauniita, vaikka se ristiiritaista onkin, ettei niiden säveltäjät mitään niillä miljoonilla teekään sen rauhan edistämiseksi. Kai siinä on tarkoitus viestittää, että ihmiset voisivat oman itsekkyytensä sijaan joskus ajatella muitakin. Ehkä se jollain tasolla ja tietyllä tavalla riittää.

You may say I'm a dreamer... but I'm not the only one. I hope someday you'll join us and the world will live as one.

Äiti Venäjä

Siitä on nyt viisi vuotta, kun toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin Venäjällä. Jostain syystä kaikki häneen liittyvät uutiset jaksavat kiinnostaa minua. Tänään tuli uutinen, että entinen Venäjän poliisi on pidätetty toimittajan murhan järjestämisestä. Tämä hämmästytti suuresti. Voiko Venäjällä tapahtua joskus oikeuskin?

Luin heti Annan kuoleman jälkeen hänen kaksi kirjoittamaansa kirjaa: "Putinin Venäjä" ja "Toinen Tshetshenian sota". Ne molemmat olivat hyvin valaisevia ja avasivat Venäjän federaation toimintaa. On väitetty, että Politovskajan murha oli käsky ylemmältä taholta - suoraan Kremlistä. Heti kuoleman jälkeen Putin kiirehti kommentoimaan, että tekee kaikkensa murhaajan löytämiseksi. Noin kymmentä ihmistä syytettiin murhasta. Kaikki vapautettiin. Lopuksi syytettiin kahta tsetseenimiestä, jotka olivat tallentuneet Moskovan vakoilusatelliitteihin. Tarkempaa perustetta vakoilusatelliittien kohdistamisesta juuri Moskovaan ei ollut. Myöhemmin kerrottiin, että ne oli kohdistettu Putinin turvaamiseksi.

Jutun tekee mielenkiintoiseksi myös se, että kuinka toimittaja nimeltään Aleksandr Litvinenko alkoi tutkia Anna Politovskajan murhaa ja vannoi saavansa selville murhatyön todellisen tilaajan. Hän oli entinen KGB-agentti ja hän oli myös toiminut Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelussa ja myöhemmin brittilehti Daily Mail väitti Litvinenkon toimineen Britannian ulkomaantiedustelun agenttina. Litvinenko on paljastanut paljon Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelun toiminnasta: hän on mm. kertonut, että ollessan Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelun toiminnassa mukana, hänen oli määrä tappaa Boris Jeltsinin liittolainen Boris Berezovski.

Vuonna 2006 Litvinenko oli lentomatkalla, jolloin hänet yritettiin myrkyttää radioaktiivisella aineella. Litvinenko selvisi tästä yrityksestä. Saman aikaisesti monet maat arvostelivat Venäjää siitä, ettei Politovskajan murhaajaa oltu löydetty ja kuinka Venäjällä ei ole sananvapautta. Jopa Suomi osallistui tähän arvosteluun arvovaltaiselta taholta (muistaakseni ainakin Tarja Halonen kommentoi asiaa). Miten Venäjä reagoi tähän sananvapaus-arvosteluun? Jos silloin seurasi tarkkaan tuon ajan tapahtumia niin muistan, kuinka Finnairin lennot yllättäen kiellettiin Moskovaan. Perusteena oli, että venäläiset väittivät Finnairin koneista löytyneen radioaktiivista ainetta. Finnair tarkasti asian - koneet olivat puhtaita.

Venäjä näytti tuon väitteen aikana mahtinsa. Pieni maa kyykistyi tottelemaan - ei sitten lennetä, ei. Samaa mahtia Venäjä on näyttänyt miltei joka vuonna, kun rajan takana on ollut metsäpaloja (välinpitämättömyydellä) puhumattakaan meidän teitä kuormittavista rekoista (taas välinpitämättömyys). Nyt tällä hetkellä epäilen, että joudumme kärsimään myös Venäjän päätöksestä luopua kesäajasta. Uusi Allegro-juna ajaa Venäjälle tuttujen aikataulujen mukaan, mutta saapuu Venäjälle nyt Venäjän kesäajasta luopumispäätöksen vuoksi liian myöhään - Pietarissa ei enää siihen aikaa kulje metro, kun Allegro on perillä. Venäjä on pyytänyt muutoksia Allegron aikatauluihin. Saa nähdä saadaanko aikataulukiistaan ratkaisu.

Myöhemmin myrkytysyritys valitettavasti onnistui. Litvinenko sai sushi-illallisen (2006) jälkeen valtavan määrän radioaktiivista ainetta elimistöönsä ja kuoli. Yhdysvallat on myöhemmin syyttänyt Putinin tienneen Litvinenkon murhasta. Kaksi selvittämätöntä, mutta kuitenkin hyvin selkeää murhaa.

Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka haluavat viedä pikkuSuomen NATO:oon ja ovat Häkämiehen tavoin toitottamassa Yhdysvalloissa (tai huutamassa siihen suuntaan) sanoja: "Venäjä, Venäjä, Venäjä". Lisäksi vuoroin poliitikot kilpailevat kutsuista Yhdysvaltoihin ja kisaavat, kuka on eniten ollut kuvissa esimerkiksi Hillaryn kanssa. Tärkeämpää olisi pitää hyvät suhteet Venäjään ja sellaiset meillä nyt onkin. Sellaiset suhteet ovat kullanarvoisia. Siksi arvostankin jokaista Venäjä-matkaa, minkä yksikään poliitikko tekee.

Me olemme rajanaapureita suurvallan kanssa, me emme ole edes pikkuserkkuja Yhdysvaltojen kanssa. Mitä järkeä on innostua siitä, kun kuulee jonkun yhdysvaltalaisen sanovan jotain hassua Suomesta? Mitä järkeä on olla hyvää pataa ihmisten kanssa, jotka eivät edes tiedä missä Suomi sijaitsee ja toitottaa, että me oltaisiin jokin erinomainen valtio pohjolasta, josta muuten tulee Nokia. Ketä kiinnostaa, jos ei ole aiemminkaan kiinnostanut? Tiedän, mikä valtio tietää tasan, missä Suomi on ja mihin rajalle Euroopan unioni ulottuu. -Venäjä. Tiedän, mitä valtiota myös kiinnostaa rajanaapuriensa asiat. -Venäjän. Tiedän myös, että tuo kyseinen valtio tietää tasan mihin NATO:n raja loppuu. -Venäjä. Tällä hetkellä NATO ei onneksi ulotu Suomen rajalle, eikä sen pitäisikään ulottua.

NATO on sotilasliitto. Sen perusperiaate on, että "jos yhteen maahan hyökätään, se on hyökkäys jokaista NATO-maata kohtaan". NATO ei ole mikään rauhanturvaliitto, mitä NATO-myönteiset ihmiset jaksavat toitottaa. Miksi pitää aina olla niin sinisilmäinen ja lähteä kaikkeen mallioppilaana mukaan? Onko meidän kansamme oikeasti niin alistuvaa kansaa, että kaipaamme kommentteja muilta mailta ja nauraa kikatamme, jos joku keskinkertainen talk show-isäntä Yhdysvalloissa heittää vitsiä Suomesta tai jos jotkut kummissa hirviöpuvuissa esiintyvät ukkelit voittavat Euroviisut. Hei-me-ollaankin-nyt-tunnettuja-maailmalla, jei. Mitä väliä? Miksi pitää jatkuvasti olla kieli pitkänä miellyttämässä muita Euroopan maita ja Yhdysvaltoja? Miellytettäisiin mielummin vodkapaukkujen kera sitä naapurinukkoa. Meillä muutenkin on enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin kreikkalaisilla oliviinviljelijöillä ja suomalaisilla olisi.

Pullamössösukupolvelaisen puheenvuoro

Huusin juuri huuto.netissä Osku Pajamäen kirjan "Ahne sukupolvi", jonka luin pari vuotta sitten. Haluan lukea kirjan uudelleen, sillä aihe ei mielestäni ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka onkin julkaistu vuonna 2006. Kirja kertoo hyvin provosoivaan sävyyn, kuinka suuret ikäluokat jättävät 80- ja 70-luvuilla syntyneille oikean eläkepommin. Tulevaisuudessa nuoremmat sukupolvet joutuvat maksamaan vanhempiensa eläkkeet työuriensa pidentämisellä. Sukupolvi (johon myös itse lukeudun) saa olla rauhassa töissä miltei 70-ikävuoteen saakka.

Kirjassa käsitellään tiukkasanaisesti sitä, kuinka ahneita nämä sotien jälkeen syntyneet lapset ovat olleet luoden valtion itsensänäköiseksi, hankkimalla kaikki parhaimmat työpaikat ja turvaamalla oman elämänsä nykyisellä eläkejärjestelmällä. Tätä "ahneata sukupolvea" seuraava sukupolvi on joutunut useimmiten tekemään pätkätöitä, kun yritykset eivät ole palkanneet uusia vakituisia työntekijöitä. Selvää on myös, etteivät nykypäivän nuoret tule saamaan sellaista eläkettä kuin suurten ikäluokkien ihmiset. Parasta olisikin sijoittaa vain itse omat rahat joko sukanvarteen tai rahastoihin.

Huoltosuhteella tarkoitetaan sitä osuutta väestöstä, jonka työlliset joutuvat elättämään. Lapsia on syntynyt huomattavasti vähemmän kuin sotien jälkeen syntyi, minkä vuoksi lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että työikäisten nuorten täytyy maksaa enemmän vanhemmistaan kuin mitä nämä vanhemmat ovat joutuneet maksamaan omista vanhemmistaan. Eläkejärjestämisen uudistamiseen olisi pitänyt puuttua jo kauan sitten. Nyt tuntuu, että se on jo liian myöhäistä. Kaipa sitä muutetaan ajan trendin myötä eli heti samantien, kun viimeinenkin suuri ikäluokka on päässyt eläkkeelle.

Joskus ihmettelen sitä, kun jotkut haukkuvat tiettyjä poliitikkoja sanoin: "Hän on liian nuori, lapsi johtaa tätä maata". Jotkut haukkuvat "muuten vain" Jyrki Kataista (synt. 1971), Paavo Arhimäkeä (synt. 1976), Jutta Urpilaista (synt. 1975), Mari Kiviniemeä (synt. 1968) tai Anni Sinnemäkeä (synt. 1973) siksi, että he ovat "nuoria". 

Kun rupeaa miettimään, minkä ikäisenä esimerkiksi Paavo Väyrynen aikoinaan valittiin eduskuntaan (23-vuotiaana) tai Ilkka Kanerva (27-vuotiaana) tai oikeastaan moni muukin niin miksi nämä kolmen- ja neljänkympin välillä poukkoilevat nuoret olisivat yllättäen liian nuoria päättämään mitään? Saman ikäisinä tai ehkä jopa ali-ikäisinä tämä (Pajamäkeä lainatakseni) "ahne sukupolvi" on valloittanut eduskuntapaikat aikoinaan. Joskus sen sukupolven vaihdoksenkin on tapahduttava.

Nyt alkavan presidenttikisan myötä onkin sitten tulossa oikea nuorennusleikkaus: Paavo Väyrynen 64, Paavo Lipponen 70 ja Sauli Niinistö 57. Siinäpä kokemusta kerrakseen - ammattipoliitikkoja kaikki. Itse voin sanoa, ettei minua itseäni ainakaan edusta kukaan sellainen, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä ja joka ei ikäluokaltaan liippaa edes vähän läheltä. En usko, että 70-vuotias mieshenkilö jakaisi miltei 30-vuotiaan naisihmisen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa harkitsen, kannattaako äänestää siellä kopissa ihan vaan sitä mikkihiirtä. Tai akuankkaa. Kummallakohan olisi paremmat mahdollisuudet päästä valtaistuimelle?

En ole tästä kaikesta valituksestani huolimatta keksinyt eläkepommin eliminoimiseksi mitään vastausta. Siksi haluan jälleen lukea tämän Pajamäen opuksen, nuoren-sukupolven-punaisen-kirjan uudelleen. Ehkä saan uusia ideoita. Tai ehkä alan vihata isijä ja äitejä. Tai ehkä en. En nimittäin pidä suurten ikäluokkien edustajia Pajamäen tavoin niin ahneina kuitenkaan. Heidän työllään ja saavutuksillaan Suomen talous on saatu kasvuun ja heidän ansiostaan tästä valtiosta on rakentunut hyvinvointivaltio.

Mutta silti kai saa sanoa, että se potuttaa, kun sen eläkepommin räjähtäminen on väistämätöntä, eikä itse tule saamaan tulevaisuudessa mitään. Ahne kai sitten olen itsekin. Ahne sukupolvi kai tämä meidänkin sukupolvi. Ahne ja sen lisäksi vielä laiska, kun kerran olemme liian pullamössöä taistelemaan mistään "oikeuksista".

Naisista ja miehistä

Sitä sanotaan, että Suomessa on maailman vapain lehdistö. Usein sen huomaa jostain liipalaapakirjoituksista, joita iltapäivälehdet syöttävät. Ja tavallisesti heinäkuuta kutsutaan mätäkuuksi - ei pelkästään sen vuoksi, että haavat mätänevät helposti heinäkuun bakteerikannasta, vaan myös siksi, että lehdillä ei ole mitään uutisoitavaa juuri tuon lomakuun aikana. Kesäkuukausina saa lukea lehdistä journalistien huippujuttuja: "Kymmenen tapaa kuinka vältyt hyttysen puremalta" tms. Ja myös helposti lehdissä arvostellaan, kuinka joku ministeri on sillä hetkellä juuri lomalla, eikä voi kommentoida jotain lehdistön mielestä tärkeää kysymystä. Siis lomalla! Kuinka kehtaa!

No nytpä sitten sain luettua perin mielenkiintoisen elokuu-uutisen Jutta Urpilaisesta. Nimittäin Jutta Urpilainen on yllättänyt Suomen kansan uudella ministerilookillaan. Hänellä oli valtioneuvoston tiedoitustilaisuudessa pitkät punaiset kynnet, jotka lehdistön mukaan viestivät siitä, että uusi valtiovarainministeri "hemmottelee itseään manikyyrillä" sekä ripsienpidennykset, jotka "lienevät uuden trendin myötä haettu". Stylisti onnittelee Urpilaista sanoin: "Hyvästi tätilook".

Pistää miettimään, että miksi naispoliitikot ovat aina ulkonäkökysymyksissä suurennuslasin alla. Pari vuotta taaksepäin lehdissä saatiin seurata kahden naisen välistä sanaharkkaa. Viivi Avellan nimittäin uskaltautui arvostelemaan Maria Guzeninan ulkonäköä harmaaksi. Viivi ihmetteli, että miksi Marialla on harmaat hiukset ja pontevin sanoin arvosteli tätä ties-minkälaiseksi-lampunvarjostimeksi. Tätä ehkä ihmettelen kaikista eniten: Naisihminen kehtaa julkisesti arvostella toista naista ulkonäöltä. Vaikka sitä olisi kuinka kismaa yli puoluerajojen niin mielestäni toisen henkilökohtaisuuksiin - ulkonäköseikkoihin ei saisi puuttua.

Tässä maassa miehet tukevat aina toisiaan yli puoluerajojen. Politiikassa on kaikennäköisiä virheitä tehty aina Kanervan tekstiviestikohuista lähtien. Jos joku miespoliitikko tekee virheen niin todennäköistä on, että muut miehet komppaavat miestä, tukevat ja unohtavat virheen. Tästä ehkä suurin kuvastus on vuoden 2003 Irak-gate, jonka seurauksena Anneli Jäätteenmäki - uusi pääministeri - joutui jättämään tehtävänsä. Lehdistö ahdisti hänet nurkkaan - muistan miten Suomen vapain lehdistö, journalistit oikein vaativat hänen eroaan. Näin ei varmastikaan olisi tapahtunut, jos henkilö olisi ollut mies. Ilkka Kanervakin on esitetty lehdissä miltei jokaisen skandaalin jälkeen sankarina, Fenix-lintuna, joka nousee tuhkasta.

Kukaan ei muista, mistä Irak-vuodossa oli kyse. Kukaan ei muista sitä perimmäistä asiaa, miten Paavo Lipponen oli käynyt erikoisia keskusteluja Yhdysvaltojen kanssa Irakin sodasta ja kranaatinheitinjärjestelmäkaupoista. Kukaan ei muista sitä asiaa, mistä sitä oikeasti olisi pitänyt suuttua. Että tuollaisia keskusteluja käydän salassa. Sen sijaan kaikki muistavat, että Anneli Jäättenmäki teki Suomen historian lyhyimmän pääministeriuran ensimmäisenä naispääministerinä.

Miksei lehdistö kirjoita koskaan, että "Anneli jyrähtää..."? Miksi se on aina, että "Niinistö jyrähtää...", "Lipponen jyrähtää..."? Eikö naisilla tosiaan ole painavaa sanaa sanottavana? Naisten täytyy muutenkin todistella, että ovat päteviä. Luin lehdestä nykypoliitikkojen lukiotodistuksien arvosanoja ja totesin, että Alexander Stubb ja Jyrki Katainen olivat molemmat olleet keskinkertaisia koulussa. Kataisella oli matematiikan loppuarvosanana numero kuusi. Sen sijaan Mari Kiviniemen arvosanat olivat miltei kaikki kymppejä. Tietenkin. Hänhän joutuu todistamaan naisena "paremmuutensa".

Kaikista pahinta on se, etteivät naiset keskenään tue toisiaan. Miksei naisilla voisi ihan yhtä hyvin olla sellaisia tukiverkostoja kuin miehillä? Madeleine Albright on sanonut: "Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisiaan". Mielestäni se on loistava mietelause, joka jokaisen naisihmisen pitäisi pitää mielessä. Naisilla on tapana arvostella ja arvottaa toiset naiset pelkällä silmäyksellä. Joskus tuntuu, että naiset pukeutuvat muutenkin trendikkäisiin vaatteisiin pelkkiä muita naisia varten. Yleinen vitsihän on, ettei mies edes huomaa, jos nainen on käynyt kampaajalla - pakkohan sen on olla sitten niin, että naiset elävät toisten naisten arvostelua varten.

Usein lausahdus, jonka naisen suusta kuulee: "Viihdyn paremmin miesporukassa kuin naisporukassa, miehet ovat niin rentoja, eivätkä puukota selkään" kielii siitä, ettei itse kykene sulautumaan naisporukkaan ja on todennäköisesti juuri se henkilö, joka arvottaa niitä muita naisia. Epäilen, että tämä neiti Avellan on juuri tämänkaltainen henkilö. Minulla aina nousee karvat pystyyn tuosta "miesporukassaviihtymiskommentista". Ei pitäisi olla niin mustavalkoinen - ei ne miehet ole ainoita, jotka tätä maailmaa pystyvät pyörittämään.

Olisi joskus kiva lukea sellaisiakin juttuja, joissa joku toinen nainen kehuu toisen naisen ammattitaitoa ilman, että siihen täytyy lisätä yhtään sanaa esimerkiksi "kokovartaloministeristä" tms. Kyllä täältä Suomesta ihan oikeasti löytyy niitä päteviä naisia, joiden ei kuuluisi todistella eri tavoin pätevyyttään. Ehkä jonain päivänä sitten.

Lapsia ja aikuisia

Löysin eilen kaapistani Arabian keraamisia tauluja (Heljä Liukko-Sundström), jotka olin saanut aikoinani kummiltani. Kyseiset taulut ovat vuosilta 1984, -86, -88 ja -90 -aina kahden vuoden välein saatuja. Harmikseni kaksi näistä tauluista oli aikoinaan mennyt rikki ja liimattu ennalleen. Muistan niiden pudonneen huoneeni seinältä lattialle.

Silti nämä taulut ovat mielestäni hienoja kolhuista huolimatta. Ne muistuttavat minua kummistani, joka myöhemmin kuoli tupakanpolton myötävaikutuksesta keuhkosyöpään. Hänellä ei ollut koskaan ollut lapsia, vaikka hän olisi aikoinaan halunnut. On sääli, että ihmiset, jotka haluavat lapsia eivät niitä välttämättä saa. On myös sääli, että on ihmisiä, jotka saavat lapsia, koska niiden teko on helppoa.

Joskus ajattelin kärjistettynä, että tyhmiltä ihmisiltä pitäisi ottaa oikeus lastentekoon pois. Monesti on tullut nähtyä, miten vanhemmat tekevät lapsia omaan itsekkyyteensä - täyttääkseen oman elämänsä tyhjiön ajattelematta sitä, että se lapsi oikeasti tulee hengittämään samaa ilmaa ja elämään tässä samassa maailmassa. On myös olemassa niitä aikuisia, jotka hylkäävät lapsensa ottamatta vastuuta niiden kasvattamisesta. Tällaisia isiä ja äitejä löytyy paljon meidän rakkaasta kotoSuomesta. Ja tällaiset lapset katkeroituvat aikuisina.

Tunsin aikoinani isän, joka oli yksinhuoltaja yhdelle tyttölapselle. Tytön äiti ei ollut kyvykäs ottamaan vastuuta lapsesta ja monien sosiaalitanttojen vierailujen jälkeen isä oli saanut huoltajuuden. Vaikka lapsella oli sentään edes yksi vanhempi olemassa ja hoitamassa niin ei se tuntunut toimivalta. Isä matkusti paljon ympäri maailmaa, bussinessmies kun oli. Lapsi saattoi olla ala-asteikäisenä viikonkin yksin kotona. Tytön hiukset olivat aina pitkät ja takkuiset. Miten yksi isä voi kasvattaa tytöstä naisen? Koetin ohjata, että takkujen selvittelyyn voi käyttää hoitoainetta, eikä kauaa kulunut, kun kylpyhuoneen ammeen vieressä makasi seinää vasten Pirkan hoitoainepullo.

Isä kompensoi poissaoloaan hankkimalla parhaimmat plasmaTV:t, tietokonepelit ja lelut. Tyttö tuntui olevan onnellinen isän poissaolosta huolimatta. Lapsi on helppo saada onnelliseksi - karkkipussillakin saattaa jo voittaa luottamuksen. Silti mietityttää, millainen aikuinen tällaisesta lapsesta tulee.. katkeroituuko hän silloin? Onneksi tytöllä sentään oli se yksi vanhempi olemassa ja tämä vanhempi poissaoloista huolimatta halusi asua hänen kanssaan. Siinä mielessä tämä tyttö on paljon onnekkaampi kuin monet hylkiölapset.

Sitten on niitä vanhempia, jotka tuntevat tehneensä kaikkensa lasten eteen. Mielestäni on hurkastelua ajatella uhranneensa oman elämänsä lapselle. Tuskin kukaan lapsi haluaa, että hänen vanhempansa kokee tehneensä "uhrauksia" hänen vuokseen. Kyllä sitä aikuisenkin pitäisi osata elää omaa elämäänsä, vaikka niitä lapsia onkin. Miksi sitten on hankkinut lapsia? Lapsen saamiseen pitäisi olla todellista halua - ei sitä, että teenpä nyt sellaisen, kun meidän yhteiskunta sellaista vaatii - ei myöskään sitä, että teenpä nyt sellaisen, että täytän oman tyhjiöni.

Vielä lopuksi haluan ihmetellä sitä ajattelumaailmaa, kun jotkut vanhemmat ajautuvat miltei eron partaalle, mutta eivät eroa, koska "lapsi tarvitsee hyvän kasvatuksen ja kaksi vanhempaa". Sellaisessa suhteessa elävät aikuiset viestittävät aivan vääränlaista kuvaa parisuhteesta lapselleen. Ei voi olla hyvä ja normaalia, että isä ja äiti odottavat lapsiensa aikuistumista, jotta voivat erota ja vihdoin ja viimein olla vapaita. Eronneet vanhemmat voivat olla parempia vanhempia kuin väkisin-naimisissa-olevat.

Itse avioerolapsena voin sanoa, että omalla kohdallani näin nimenomaan on. Kunnioitan molempia vanhempiani ja olen kiitollinen heille omasta lapsuudestani. Vanhempani ovat hyvin erilaisia keskenään ja olen saanut heistä molemmista parhaimpia kavereitani. Ja uskon, että tähän osasyynä on nimenomaan se, että he ovat aikoinaan eronneet. Monilla ns. onnellisen avioliiton lapsilla ei ole yhtä läheisiä suhteita omiin vanhempiinsa kuin minulla on. Tämä on usein ollut ihmettelyni aiheena. Erosta voi joskus koitua jotain hyvääkin.

Sinä tiedät paremmin

Vihaan turhia periaatteita. Olin päättänyt pitää kesälomani tänä kesänä heti juhannuksen jälkeen - kokeilla miltä se tuntuu, kun jää lomalle alkukesästä - onkohan se erilaista? Aikaisempina vuosina lomat tuli jostain syystä pidettyä aina elokuussa. Lomani alkaessa olin onneni kukkuloilla: Aurinkolasit päälle, ehkä jotain maakuntamatkailua, uimarannat, terassit... kaikki kesän kivat jutut kutsuivat. Ja kesäjäätelöä, nam.

Heti ensimmäisenä lomaviikonloppuna tuli kutsu kavereille istumaan iltaa. Mikäs sen ihanempaa? Mikäs sen ihanempaa, kun kaverit onkin besserwissereitä ja heti töikseen ilmoittavat, miten ihan oikeasti on paljon järkevämpää pitää se kesäloma loppukesästä kuin alkukesästä? Alkukesän loma kuulema menee hukkaan ja loppukesästä on tosi kivaa, kun voi jäädä lomalle toisten tullessa jo töihin. Hämmästyksekseni en yhtään harmitellut kaikesta tästä kavereideni järkeilystä huolimatta alkukesän lomapäätöstäni. Minusta oli ihanaa olla lomalla!

En ymmärrä periaatteellisia ihmisiä, jotka työkseen tietävät paremmin. Näin lomani jälkeen, kun kerran olen kokeillut sekä alku- että loppukesän lomaa voin todeta, että se on aivan sama milloin sen loman pitää. Loma tulee aina tarpeeseen. Jos nyt lähdetään jotain vertailua sitten hakemaan niin ihan kivasti tässä elokuussa on sadellut. Mutta luulen, että se on näiden tiedostavien ihmisten mielestä vain mukavaa. Koska elämäähän tämä on. Elämää, jota on kiva suorittaa.

Nämä samaiset elämän suorittajat usein tietävät myös, miten etukortteja ei kannata hankkia, koska kaupat/ketjut yms. tekevät tämän jälkeen sinusta profiilin, jonka jälkeen ne suoramarkkinoivat sinulle joitakin tiettyjä tuotteita. Samat suorittajat tekevät asuntokauppansa juuri oikeaan aikaan ja tekevät hyviä asuntolainasopimuksia pankkien kanssa. Nämä suorittajat tietävät, milloin on oikea aika hankkia lapsia ja minkälainen auto on ihan oikeasti kaikista paras unohtamatta sitä, mitä kannattaa syödä, jotta laihtuu. Näillä suorittajilla on myös käynnissä jokakesäinen grillivarustelukilpailu naapurien ja kavereiden kanssa. Hävisin. Minulla on pallogrilli. Ja sekin varastossa.

Ei myöskään kannatta välttämättä liittyä Facebookiin ja lisätä sinne mitään kuvia sinusta, ystävistä tai tarkemmin sanottuna oikeastaan kenestäkään, koska MUISTA: Facebook omistaa kuvasi. Voi että, kuinka monesti joku, joka tietää paremmin jaksaa siitä muistuttaa. Itse olisin suoraan sanottuna otettu, jos Facebook päättäisi käyttää omaa kuvaani jossain mainoksessa tai jossain. Niiden miljoonan käyttäjän joukosta ne valitsisivat juuri minun kuvani. Mikä on todennäköisyys? Suurempi kuin Lotossa. Niitä kuvia, kun nyt on miljoonia.

Luulisi, että elämä on hankalaa, kun sitä suorittaa. Ja ehkä jopa tylsempää, kun aina on periaatteelliset ja selkeät pelisäännöt asumiselle, lomailulle, olemiselle, liikkumiselle, työelämälle, syömiselle... Eikö erilaisia asioita voisi joskus kokeilla? Ja eikö joskus voisi antaa sen takapihan nurmikonkin ihan vaan olla ja sammaloitua pitkän talven jälkeen ilman, että pitää mennä Bauhaussista ostamaan kalkkia? Kohta se pitkä talvi on kuitenkin täällä taas. Muistakaakin ajoittaa talvilomanne oikein.

Kellopeliappelsiini

Perustin sitten blogin. Inspiroiduin ystäväni blogista, jonne hän oli koonnut erilaisia juttuja aina sisustamisesta kodinhoitoon asti. Sitä lukiessani mietin, kuinka energinen ja tehokas ystäväni onkaan. Hän päivittää blogiaan kolmesti viikossa. Tästä lähtee nyt kokeiluni. Tarkoitukseni on päivittää tätä aina, kun jaksan avata sanaisen arkkuni.

Katsoin viikonloppuna vihdoin ja viimein Stanley Kubrickin elokuvan Kellopeliappelsiini. Olin vältellyt sen katsomista, sillä minulle oli kerrottu, miten kauhea ja järkyttävä elokuva on. Se lojui varmaan vuoden verran tallennettuna digiboxissani katsomattomana, yhdeksän vuotta olin vain vältellyt sitä ja loput 18 vuotta äitini oli estellyt minua sitä katsomasta, kun kerran "se vaan on niin kamala". Koska ennakkoluuloni sen kamaluudesta olivat niin suuret, ensimmäiset 45 minuuttia elokuvasta menivätkin ennakkoluulojeni nielemiseen: hei-tää-voi-ollakin-lupaava. Vielä mitä? Kellopeliappelsiini on loistava.

Kellopeliappelsiini on oman ajan ilmiö kaikkine seiskytluvun lavasteineen ja vaatteineen, mikä tekee siitä tämän ajan ihmiselle jokseenkin kaukaisen ja utopistisen miljöön. Mutta kuitenkin aihe ja juoni elokuvassa (tai tarkemmin sanottuna Anthony Burgessin kirjassa) on täysin ajaton. Siinä päähenkilö Alex esitellään ongelmanuorena, joka on oman maailmansa herra. Hän elää jonkinlaisessa kuplassa parin kaverinsa kanssa, jossa he kuvittelevat, että voivat tehdä mitä tahansa (raiskaavat, hakkaavat heikompia jne.) Heillä ei ole minkäänlaista kontrollia, eikä ymmärrystä siitä, miten yhteiskunta toimii.

Elokuva on hyvin moniulotteinen. Monien ilkeiden tekojensa jälkeen Alex surmaa naisen, minkä vuoksi hänet suljetaan vankilaan. Hänet yritetään kuitenkin parantaa tästä "sairaudesta" ja häntä aletaan hoitaa uudella hoitomuodolla konservatiivisen poliitikon myötävaikutuksesta. Hoito onnistuu, Alex ei enää tee ilkeyksiä, vaan alkaa kokea suurta tuskaa aina, kun mieli tekisi tehdä pahaa.

Luulisi, että kaikki on hyvin, mutta näin ei ole. Alex ei voi lyödä takaisin, jos hänelle itselleen tehdään pahaa. Vanhemmat hylkäävät hänet ja hänen entiset ns.yhteiskuntakelpoiset ystävät (esiintyvät elokuvan tässä vaiheessa poliisin roolissa) hakkaavat hänet. Lopulta kaikkien isojen vastoinkäymisien jälkeen Alex hyppää tuskissaan, itsetuhoisena ikkunasta ulos, mutta selviää. Tämän jälkeen vanhemmatkin ovat taas ystäviä.

Elokuva ottaa kantaa yksilönvapauteen yhteiskunnassa. Kukaan ei saa tehdä epäjärjestystä, etenkään jos kyse on ns. pahasta epäjärjestyksestä. Mutta jos valinnanvapaus viedään ihmiseltä itseltään pois niin ei sellainenkaan ihminen pysty elämään meidän maailmassamme, vaan tulee lyödyksi. Jos lyötyä lyödään oikein kunnolla, ja hän taas ns. pahalla epäjärjestyksellä kiinnittää meidän huomion itseensä, näkee yhteiskunta tällaisen ihmisen uhrina. Syyllisen ja uhrin välinen raja on loppujen lopuksi hiuksenhieno.

Tämä elokuva palautti väkisinkin mieleeni parin viikon takaisen Norjan tragedian. Tragedian aiheuttaja muistutti suurelta osin elokuvan Alexia, joka eli omassa omituisessa kuplassaan. En usko, että tällaista ihmistä pystytään "parantamaan", koska en usko, että kyseessä on mikään sairaus. Uskon, että jokainen ihminen muokkautuu sellaiseksi kuin itse haluaa. Ja sellaista se valinnanvapaus on - joidenkin ihmisten kohdalla se muuttuu toisten ihmisten vapauden rajoittamiseksi. Meitä on tässä maailmassa niin paljon, että pakko sitä on niitä ns.virheellisiäkin, yhteiskuntakelvottomiakin olla joukossa.