Raadollinen päivä



Tänään oli rankka päivä töissä. Oli keskustelua, kyräilyä, salamyhkäisyyttä, sopimista, selvittelyä ja ihmettelyä. Asioita jäi kesken ja asioita ratkesi, tein listan tehtävistä asioista, joita oli ainakin 30 kappaletta. Niistä olen saanut yliviivattua vasta kolme. Ja kaksi uutta tehtävää olen saanut listalle lisää. Eli saldo tähän mennessä miinus yksi. Hienoa.

Olen alkanut lukea erästä mahtavaa kirjaa, joka sijoittuu Japaniin nimeltään "Asioita, jotka saavat sydämen pomppailemaan". Se on ihana kirja, sillä siinä kirjan kertoja vuoropuhelee Japanin Heia-kaudella eläneen naisen Sei Shonagonin ja hänen kirjoittamien runojensa kanssa. Kirja on todella romanttinen ja mahtavasti kirjoitettu nykypäivän elämästä verrattuna estetiikaltaan kauniiseen Aasian maahan. Suosittelen sen lukemista kaikille.

Japanissa tuohon aikaan (900-luvulla) kirjoitettiin paljon runoja ja niihin vastattiin aina osuvammalla, kauniimmalla kirjeellä. Oli suorastaan loukkaus, jos ei saanut vastausta kirjeeseen ja sitä kautta rakkaustarinoitakin syttyi. Kirjan kertoja vertaa noita runoja nykypäivän Facebook-statuksiin. Että nykypäivän trendi on twiitata jokaikinen maisema, kertomus tai miete webbimaailmaan - ilman sitä kokemus ei olisi mitään. Kertoja kirjoittaa tästä väheksymättä Facebook-maailmaa, vaan toteavansa tämän seikan huomanneeksi.

Mitä paremmin, osuvammin osaat ilmaista ajatuksesi lyhyessä viestissä niin sitä hienompi ihminen olet. Noh, kirja ei sinällään painotu tuohon, mutta mainitsinpa tuon nyt mieleenpainuneena kohtana.

Mieleenpainuvana kohtana myös osui kirjailijan vertaus siitä, mitä Suomessa tehtiin ko. aikakautena. Japanin estetisyys, kauneus, runous kukoisti. Suomessa sen sijaan karusti rakennettiin taloja, tietenkin itse. Ja sitten niissä omissa taloissa asuttiin - kiinnitettiin enemmän huomiota käytännöllisyyteen kuin romantiikkaan... hassua miettiä noita asioita - miten kulttuurellisesti aivan eri maailmoita.

Olen taas saanut virikettä ajatuksiini. Tuossa mietin eräs päivä ihmiselämää kokonaisuutena (jälleen kerran), kun aina välillä tulee pohdittua tätä 30-ikävuotta. En enää ole kovin nuori, ihminen vanhenee huomaamattomasti. Juoksin pari viikkoa sitten puolimaratonin. Ehkä se oli todistus ikäkriisistäni.

Mutta viime viikolla ymmärsin jotain (herranjestas taasko olen oppinut jotain?)... ihmisen ei oikeasti kuuluisi hakea kokemuksia erilaisista extreme-asioista niin kuin maratonit, puolimaratonit, joita voi käytännössä verrata itsensäylittämiseen ja vertaukseen, että olisi jonkinlainen kuolematon ihminen. Vaan ne kokemukset pitäisi löytää lähinnä arkipäivän ruutineista.

"Arki" sanana kuulostaa aina kauhean vaatimattomalta, harmaalta ja tylsältä, mutta sen sijaan, että ihminen hakee erilaisia elämyksiä ihan ääripääasioista, siihen arkeen voisi saada sisältöä siten, että irrottautuu omalta mukavuusalueelta hetkeksi arjessa pois. Arjen sisällä voi ottaa riskejä, joita voisi kutsua ns. positiivisiksi riskeiksi, joita sitten voi muistella kiikkustuolissa tehneensä. Ei aina tarvitse hakea kaikkia asioita äärirajoilta niin kuin lentokonehypyt tmv. pitää uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä ihan peruselämän saralla.

Toinen asia, mikä on hirveästi näiden työpaikan paineiden myötä myös mietityttänyt on, että miksi ihmeessä se on itselle niin tärkeää, että toiset toimisivat samalla tavalla kuin itse toimisi. Kokeeko sitä, että on itse jotenkin niin ylivertaisen hyvä, että muidenkin pitäisi toimia samalla tavalla? Tämä ajattelumaailma on vähän sama asia kuin se, mikä ärsyttää useimmiten, että kuinka ihmiset vertaavat aina toisten elämää omaan elämäänsä.

Mm. eräs ystäväni alkoi rakentaa taloa isolle tontille niin hyeenaystäväni tietenkin tämän esitellessä omaa taloansa oli tarpeen muistuttaa, kuinka monta avioeroa sitä talonrakennusprosessin aikana sattuukaan. Ja kukaan ei tietenkään missään vaiheessa halunnut muistuttaa, miten kivalta se talo näyttikään.

Noh sama piirre ilmeisesti ilmenee itsessäni, kun ärsyynnyn töissä toisten käyttäytymisestä. Pitäisi yrittää muistaa, että toiset ihmiset hoitavat asioita eri tavalla, jokainen ihminen käsittelee eri asiat omassa maailmassa. Esimerkiksi, jos kysyt neljän hengen ryhmältä, että jokainen heistä nimeää kahdeksan asiaa, mitä tulee sanasta "pankki" mieleen. Vaikka luulisi, että neljän hengen jokaisen ihmisen kahdeksasta sanasta ainakin yksi olisi kaikilla sama niin näin ei ole. Yhtään samaa sanaa ei toidennäköisesti ole kaikilla. Kokeilkaapa.

Ihminen kokee maailmaa niin eri tavalla, ettei sitä aina itse ymmärrä. Miksiköhän työ on minulle niin tärkeä, että haluaisin, että muut kokisivat sen maailman samalla tavalla kuin minä? Siinä on minulle itsetutkiskelun paikka...

 

Stressi ja odotukset

Tänään oli ensimmäinen kesälomapäiväni. En voi uskoa, että neljä kokonaista viikkoa saa vain olla ja tehdä, mitä lystää. Palasimme juuri Turusta uuden laivan Viking Grace-risteilyltä. Oli ihan miellyttävä uusi laiva. Kotiin tultuani tein sen, mitä ensimmäisenä lomapäivänä ei missään nimessä saisi tehdä - nimittäin synkronoin työsähköpostit kännykkääni ja luin ne. Perjantaina olin päättänyt, etten tee tuota koko kuukauden aikana, mutta en sitten malttanut mieltäni. Kännykkäni ruutuun pärähti tietenkin kymmenen kappaletta uusia viestejä, joista yksi jäi luonnollisesti vaivaamaan. Tekisi kauheasti vastata lähettäjän viestiin ja oikoa asioita, mutta en ehkä kuitenkaan nyt viitsi. Joku arvokkuus pitää olla lomankin aikana.

Ihmettelen, kun on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että saavat lähettää viestin isolla jakelulla sähköpostitse esimerkiksi sunnuntaina klo 19:00. Se on sellainen viesti kaikille vastaanottajille, että "näettekös, miten ahkera olen" ja samalla painostusviesti, että muidenkin pitäisi pystyä samaan. Itse en koskaan (tai hyvin harvoissa tapauksissa lähetän) lähetä sähköposteja viikonloppuisin. Joku arvokkuus pitäisi olla. Nyt harmittaa, että olin niin utelias, että synkronoin ne sähköpostit... ja kaduttaa senkin takia, että nyt stressaan taas töistä, vaikka en edes ole siellä fyysisesti...

Kesässä on muutenkin stressaamista. Pelkkä kesäloman suunnittelu aiheuttaa monien suomalaisten kotona stressiä. Suomalaisten arki on niin harmaata, ja työkavereita näkee enemmän kuin omaa puolisoa, minkä seurauksena kaikki toivo ladataan siihen perusneljään viikkoon, jotka täällä Suomen hyttyisessä suvisäässä vietetään. Joka päivälle pitää olla jonkinlaista menoa ja aktiviteettia kesälomalla. Missään nimessä ei ole edes mahdollista, että oltaisiin siinä omassa onnelassa oman talon sisällä, laittamassa kotia ja rauhoittumassa. Loman aikana myös toisen tavat, joita ei kiireisessä harmaassa arjessa ehdi korjailla, alkavat ärsyttää: voisit olla maiskuttamatta ruokaa, sinäkin aina toimit noin, etkö välitä minusta? Kaikki latautuu lomaan, jonka odotetaan olevan jotain suuremmoista, ja jonka kautta pitäisi saada niitä akkujakin ladattua taas harmaata syksyä kohden.

Perjantaina oloni oli jotenkin harvinaisen tyhjä lähdettyäni töistä. Heti mieleen tuli, mitä olisin voinutkin tehdä toisin, ja tuli myös jonkinlainen riittämättömyyden tunne: olin ensinnäkin viimeisimpiä, jotka toistä tuona päivänä lähtivät - ja lähdettyäni ulos tuntui, ettei ollut ketään, joka olisi ollut iloinen siitä kanssani, että loma alkoi (mieheni oli kotona kipeänä kauheassa flunssassa). Sillä hetkellä vain tuntui, että olisi kiva, kun olisi joku joka eläisi samaa maailmaa kanssani - sitä huomaa, että on elämässä hyvin itsenäinen, ettei aina tietenkään ole ihmisiä ympärillä.

Kävelin eräälle aukiolle ja istuin siellä olevalle penkille, ja aloin miettiä samantien, että minun pitäisi olla nyt onneni kukkuloilla, kun alkoi loma - niinhän kaikki muutkin normaalisti ovat. Käyn jotenkin jatkuvalla ylikierroksella töissä, että loman aloitus purkautui sitten jonkinlaisella herkistymisellä ja hiljentymisellä - niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Tällaista itsensätutkiskelua harrasti joskus 14-15-vuotiaana hirveästi. Sitä kysyi monesti itseltään, että mitä tunsi erilaisissa tilanteissa. En suinkaan kaipaa teiniaikoja, mutta joskus olisi hyvä oikeasti miettiä muinakin kertoina kuin ainoastaan kesälomalla, sitä omaa elämää, omia tuntemuksiaan ja käyttäytymisiään. Ja pitää ladata ne odotukset siitä kesälomasta johonkin muualle kuin siihen, että käyttää kesäloman jokaisen sekunnin oikein tai alkaa muuttaa omaa puolisoaan minuutti minuutilta taas. Kesäloma ei voi olla stressitön, jos jatkuvasti odottaa jotain uutta tapahtuvan. Toisinaan olisi hyvä olla yhteydessä omiin vanhoihin ystäviin, nauttia siitä, että on aikaa ja mennä ilman mitään suurempaa suunnittelua. Nuorena sitä loman aikana sekoitti jopa viikonpäivän - sellaista aikaa ei enää koskaan tule, mutta ehkä olisi hyvä pyrkiä loman aikana siihen, että ei vilkuile jatkuvasti kelloa ja unohtaisi vaikka sen ajantajun hetkeksi.

Viime la:na oli loistava esimerkki tällaisesta päivästä. Veljeni tuli hakemaan minut kotoa, meidän piti lähteä sinne uuteen Haltilan luonnonpuistoon. No ennen sitä mentiin Giganttiin autolla ostamaan minulle uutta kännykkää. No puhelimenoston jälkeen todettiin, että kello on sen verran, että se luonnonpuisto on kiinni, ja veljeni sanoi ajavansa meidät Haltialan tilalle. No sitten ajettiin minulle tuikituntemattomaan paikkaan Vantaan ja Helsingin rajalle. No siellä oli possuja, vuohia ja kanoja nähtävillä, ja mentiinpä sitten samalla terassille juomaan laittikolaa, kunnes alkoikin hiukoa. No tilattiinpa sitten ruokaa ja syötiin siinä, ruokittiin varpusia, kunnes todettiin, että on aika lähteä. Joku meistä muisti, että Linnanmäen vuoristorata täyttää vuosia (62-vuotta) ja päätettiin lähteä Lintsille. Soitettiin kovaa autossa vanhaa Anssi Kelan tuotantoa ja etsittiin sopivaa parkkipaikkaa. Lopulta löydettiin sellainen ja mentiin Lintsille - vuoristorataan oli ilmainen pääsy ja kädet ylhäällä laskettiin koko rata nauraen alas. Ostettiin lakua, kun vohvelit oli liian kalliita. Lopuksi pistettiin 10 euroa (minä ja veljeni) onnenpyörään, jotta voitettaisiin iso sipsipussi, ja ne olikin nopeimmin hävityt rahat ikinä. Naurettiin jälkeenpäin, että rahoitettiin Lintsiä yhteensä 20 eurolla jonkun sipsipussin takia, vaikka olisimme voineet ostaa sillä rahalla hirveän määrän sipsiä ja dipitkin päälle.

Se oli kiva päivä se. Tuollaisia lomapäiviä kaipaa lisää, joissa suunnitelmien kariutuessa voidaan niitä muuttaa vilkuilematta kelloon ja mennä fiiliksen mukaan. Se tosin vaatii samanhenkistä porukkaa, jotta sellaisia päiviä voi toteuttaa.
 

No jopas jotain. Onpa blogikirjoitukseni jäänyt vähiin viime aikoina. Marraskuussa viimeeksi kirjoitin jotain 60-luvusta. Aika juoksee nopeaan ja nyt sitä on tajunnut, ettei enää ole niin kovin nuori.

Ajatukset on kehittyneet ja laukanneet hirveällä vauhdilla eteenpäin. Töissä kuumotetaan ja olen saanut siellä nimityksen ja ylennyksen. Ikäluokkani on "kuumaa kamaa".

30-vuotiaana sitä tulee kaiken maailman ikäkriisejä eteen. Mm. ensisynnyttäjien osuus laskee aikalailla 30-vuotisikävuoden jälkeen. Olin yhteydessä lapsuudenystävääni, joka asuu  nykyisin Etelä-Amerikassa ja jopa hän vähän kailotti lapsienhankkimisen perään.

Itse en haluaisi hankkia lapsia pelkästään hankkimisen vuoksi. Mutta ymmärrän toki, ettei niitä voi biologisesti hankkia kuin tiettyyn ikäluokkaan asti.

Olin aika otettu tänään, kun olin kaupungilla ja odottelin sovittua seuraa niin asemalla joku vajaa 40-vuotias arabi koetti höpötellä turhia jostain kaikenmaailman Burj Khalifasta ja muusta Dubaista. Olin jokseenkin hämmentynyt saamastani huomiosta, mikä vaikutti yliarvostetulta.

Ystäväni muuttaa pian Chilestä takaisin kotoSuomeen. Ihana nähdä häntä!