perjantai 30. syyskuuta 2011

Narsismista luovuttamiseen

Ei ihminen ole mikään eläin, joka poukkoilee vaistonvaraisesti ja tunteella eteenpäin. Ihmisen ja eläimen ero on se, että toisella on aivot ja toisella ei. Aina silloin tällöin sitä hämmästyy, kuinka toiset ihmiset antavat sen tunnetilan viedä niin pahasti, että koko pää menee sekaisin. Itse olen aika tunneihminen, ja ristiessäni käteni se tunnepeukalo onkin sormieni päällä - selvästi tunneihminen. Järki kuitenkin voittaa (Paavo Lipposen nimikkokirjaa lainatakseni, heh).

Ajattelin kirjoittaa narsismista, koska aihe on mielestäni mielenkiintoinen. Totesin tässä kuitenkin, että eipä minulla siitä oikeastaan ole mitään sanottavaa. Lainasin kirjastosta kirjan liittyen narsismiin, mutta en jaksanut alkaa lukea sitä. "Narsisti"-sanaa käytetään turhan helposti jokapäiväisessä elämässä. Jos joku ihminen on itseään täynnä niin helposti sellainen henkilö leimataan narsistiksi. Sen sijaan se ihan oikea narsismi on kuitenkin vakava persoonallisuushäiriö.

Narsismiin liittyy pahimmillaan aggressio ja sekä suuret luulot itsestään. Narsisti usein liioittelee omaa tärkeyttään ja odottaa automaattisesti, että muut mukautuvat hänen odotuksiin. Narsismista on laadittu monenlaisia opuksia narsistin ympärillä oleville ihmisille siitä, kuinka he pääsisivät narsistista eroon.

En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat saaneet elämältään paljon ja kuvittelevat, että heidän kuuluisi saada elämältään enemmän. En ymmärrä, miksi ihmiset ajattelevat, että elämän kuuluisi olla jotain vaiherikasta lauleskelua ja helppoa. Itse olen ainakin mieltänyt, että elämä voi olla toisinaan hyvinkin tylsää, mutta en ole koskaan ajatellut, että se olisi jotenkin ongelma. Ei voi olettaa, että joka päivä tulisi uusia värikkäitä tunnetiloja, ja pitäisi jatkuvasti mennä johonkin. Itse ainakin pidän siitä tylsyydestä. Siitä, että saa olla rauhassa, jos se tylsyystila ei vain mene turhautumiseen saakka.

Ihminen ihastuu helposti. Sitä saattaa ihastua toiseen ihmiseen ihan missä vain. Jopa uudet ystävät saavat aikaiseksi uutudenviehätyksen tunteen, ja se onkin hauskaa ja virkistävää jutella jonkun uuden ihmisen kanssa erilaisista asioista. Uusi ihminen ei vielä tunne sinua ja hänelle voit kertoa omasta elämästäsi jänniä tarinoita, kun ne eivät ole vielä tuttuja hänelle. On oikein miellyttävää kuulla, kun jonkun mielestä olet yhtäkkiä mielenkiintoinen ihminen, kun olet uusi tuttavuus hänelle.

Elämässä ihastumisia tulee ja menee. En tajua, kuinka toiset saattavat yhtäkkiä todeta, että se ihastuminen olisi jotain paljon parempaa kuin se, mitä elämässä nyt juuri parhaillaan on. Itse arvostan suuresti omaa kumppaniani ja oman elämäni parhaimpia hetkiä on mm. kun saan aamulla kokeilla unisen puolisoni lämpimiä poskia. Sanomme toisillemme joka päivä lämpimiä sanoja - ei mene yhtäkään päivää, kun ei jotain ns. yhteistä "typerää" lepertele toiselle. Olemme olleet yhdessä kahdeksan vuotta.

En voisi kuvitellakaan, että jonkun uuden viehättävän tunnetilan vuoksi jättäisin sen, mitä minulla on. Tuntuu, että nykypäivänä erotaan muista syistä kuin aiemmin. Enää eroamisen syynä ei ole petos tai raha. Nyt erotaan siksi, että toinen haluaa yks kaks jotain muuta. Nykyään ihmisten elämien täytyy olla täynnä extremeä. Enää ei riitä mikään tavallinen - suomalaisten mielestä, jos lähdetään ulkomaille niin kohde ei enää ole Tallinna tai Ruotsi. Ihmisten mielestä juoksulenkki ei ole mikään lenkki, jos se ei ole maraton. Ja jos et ole kokeillut kuumailmapallolentoa niin et ole kokenut vielä mitään.

Eletään kokeilujen aikaa. Enää ei tyydytä siihen, että rakennettaisiin ja perustettaisiin yhdessä sellainen ydinperhe kuin 80-luvulla. Mitä sinkumpi, sitä trendimpi ja muodikkaampi ihminen. Mitä enemmän mennään tunnetiloista toisiin, niin sitä vahvempaa ja hienompaa elämä on. Elämän pitää tuntua elämiseltä, eikä työnteon kautta ainakaan saa nautintoa. Työ on vain ansiotuloa varten ja työ on lähinnä kirosana - päivittäinen paha, mikä pitää tehdä.

Toivoisin, että ihmiset pysähtyisivät hetkeksi paikoilleen. Pyytäisivät esimerkiksi ystävänsä tai perheensä yhteiselle sienimetsäreissulle keräämään suppilovahveroita. Ja tekisivät sen rauhassa siten, etteivät muodostaisi mitään muuta ohjelmaa kyseiselle päivälle. Aina ei tarvitse olla kiire, vaan pitäisi pystyä nauttimaan siitä omasta perheestään, siitä tylsästä elämästä. Usein sitä sanotaan, että monen loma menee pilalle, kun sen aikatauluttaa liian tarkkaan, jolloin ei enää pysty nauttimaan itse siitä lomasta. Kaikki tuollainen suorittaminen ja aikatauluttaminen luo paineita ja sitä pitäisi vähentää ihan tavallisessa arkielämässäkin. Pitäisi pystyä jättämään viikonloppu vapaaksi. Puhun myös omasta puolestani, sillä nyt alkavalla viikonlopulla on jo paljon ohjelmaa. Onneksi ei kuitenkaan liian tiukkaa aikataulua.

Hauskaa viikonloppua, katsotaan tuleeko se 10 miljoonan lottovoitto vai ei. Nääh, tuskin mulle.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Korkeakulttuurin kehto

Musiikkitalo avattiin Sibeliuksen musiikin säestämänä. Ehkä olin ollut jotenkin epätietoinen, mutta olin odottanut tuosta talosta vähän erilaista kuin siitä sitten tuli. Mielestäni talon toteutusta perusteltiin sillä, että se on avoin kaikille, ja että Helsinki tarvitsee tällaisen talon muusikoita varten. Talosta tulikin korkeakulttuurin kehto, jossa klassisen musiikin kansainväliset tähdet pääsevät esiintymään aina kuuluisista kapellimestareista pasuunan soittajiin asti. Lisäksi talossa toimii Sibelius-akatemia.

Jostain syystä olin mieltänyt, että tästä Musiikkitalosta tulisi toiminnaltaan sellainen, että amatöörimuusikot pääsisivät vuokraamaan sieltä tiloja ja talossa soisi tämän klassisen musiikin lisäksi myös vähän kevyempää musiikkia, kuten esimerkiksi popmusiikkia. Sen sijaan pettymyksekseni näin uutisista, kuinka minulle täysin tuntematon kapellimestari - mutta kuulemma kansainvälisesti tunnettu mestari - kertoi "muodostavansa syvän yhteyden orkesteriinsa musiikin välityksellä". Ja hän esiintyisi tänä suurena iltana talossa. Ja se on suuri kunnia se.

Aikoinaan Musiikkitalon paikalla sijaitsevista VR:n makasiineista tuli tarpeettomia, kun tavaraliikenteen toiminta siirrettiin 80-luvulla Pasilaan. Tämän jälkeen makasiinitaloissa oli kaikennäköistä erilaista urbaania toimintaa, kuten esimerkiksi kirpputoreja, erilaisia tapahtumia ja bänditkin saivat harjoitella musiikkia talojen tiloissa. Makasiineilla toimi myös luontaistuotekauppa, ja se olikin ekohippien keskittymä. Jossain vaiheessa 90-luvun paikkeilla alkoi kyteä ajatus Musiikkitalon rakentamisesta makasiinien paikalle. Tämä aiheutti aika suuren huudon kaupunkilaisten suunnasta ja makasiinitaloille kokoontuikin ihmisiä muodostamaan ihmisketjua talojen ympärille.

Silloin ajattelin, että turhaan-ne-siellä-meuhkaavat, sillä en kauheasti perusta mielenosoituksista, ja että musiikkitaloa-vaan-kehiin. Jotenkin kuvittelin, että tulevan Musiikkitalon toiminta olisi erilaista, mukavaa musiikkitoimintaa. Mutta sen sijaan nyt, kun talo on nyt vihitty käyttöön, niin siellä musiikkia harjoittavat henkilöt nenänvartta pitkin arvostelevat vuoroin talon akustiikkaa (vaikka siellä on kuulema Suomen parhain akustiikka) tai sitten kulttuuriministeri Paavo Arhimäkeä siitä, että hän valitsi talon avajaisten sijaan jalkapallon.

Omasta mielestäni on hienoa, että kulttuuriministeri rikkoo tuota "kuplaa" siitä, että ainoa oikea kulttuuri on sitä korkeakulttuuria, mitä pitää arvostaa ja valitsee katsottavat ottelut/esitykset tms. oman mieltymyksensä mukaan. Lisäksi täytyy muistaa, että Arhimäki on kulttuuri- ja urheiluministeri, ja intohimoisena jalkapallofanina hän todennäköisesti ottikin sen salkun vastaan. Ja ihan kuin tämän koko ikuisuusprojektin merkitys olisi mitätöitynyt sillä, ettei kulttuuriministeri näyttäytynyt avajaisissa. Suomen eliitti taas inisee. Todennäköisesti koko urheilu pitää akateemikkojen mielestä ensin lokeroida johonkin lokeroon, jonka jälkeen sitä voidaan alkaa ehkä pikkuhiljaa pitää kulttuurina.

Oliko se Musiikkitalo tarpeellinen? Oliko tarpeellista rakentaa Finlandia-talon viereen vastaavanlainen talo ihmisille, jotka nimittävät itseään tittelillä "taiteilija"? Eikö tässä maassa tueta jo muutenkin taidetta aikalailla, eikö Sibelius-akatemiaa käyvillä ole jo tarpeeksi tiloja? Muutenkin konserttilippujen hinnat ovat aikalailla pilvissä. Luulen, että tämän alkuviehätyksen jälkeen talo floppaa pahemman kerran. Korkeakulttuuria harrastavien ihmisten osuus on kuitenkin marginaalinen. Todennäköisesti talon konserttisali tullaan vielä häpäisemään populaarimusiikilla, kun havaitaankin, etteivät ne kulturellien konsertit vedäkään.

Miksi elämäntapaharrastajamuusikot painetaan maan alle piiloon? Enää tässä maassa ei pärjää muusikkona, jos ei ponnahda Idolssista esille tai sitten ole opiskelijana Sibelius-akatemiassa. Hyvää musiikkia ei voi tehdä kuin opiskelemalla sitä? Ihmettelen vain. Ihmettelen sitä, että miksi joku lähtee ihan oikeasti opiskelemaan musiikkia. Mitä yhteiskunta saa ikinä häneltä vastineeksi siitä ilmaisesta opiskelusta ja miksi edes kenenkään musiikillisesti lahjakkaan ihmisen pitäisi sitä opiskella johonkin tiettyyn suuntaan ja muottiin? Ja miksi se korkeakulttuuri on se ainut kulttuurin muodoista, mikä on hyväksyttävää ja mitä varten se Musiikkitalokin piti rakentaa?

Aikamoista yrittämistä taas. Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikessa pitää aina onnistua. Mitään ideaa ei ikinä lähdetä toteuttamaan, jos ei olla sataprosenttisen varmoja, että ne toimivat. Monissa muissa maissa ollaan paljon idearikkaampia, kun ymmärretään, että virheitäkin voi tehdä, ja että myös toisenlaiset ratkaisut ja toiminnat pelaavat.  Nyt yritetään tehdä musiikkia - sitä kunnon musiikkia.  Harmi, että kaikki täällä on menossa pikkuhiljaa sellaiseen ns. kliiniseen suuntaan, kun tulee vähän sellainen olo, että tuo Musiikkitalo on tuollainen pikkukulturellien tehdas. Kaikkea pitää tuottaa, jotta tuloksena olisi jotain hyvää.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Uusmaalaisten laulu

"Missä maat on mainiommat,
vetreämnät veet,
sadat saartaa niemet, lahdet
rakkaampata rantaa!
Missä virrat vihkeämmät,
salmet seljänteet,

maa ja meri aulihimmin
aarteitansa antaa!
Uusmaa Suomen kruunussa
on helmi kirkkahin.
Täällä kukkaan puhkeaapi
tiede, taidekin,
tääll' on Suomen pää ja sydän,
into hehkuvin,
lempi lämpöisin."


Jostain syystä innostuimme ala-asteikäisinä opettelemaan maakuntalauluja veljieni kanssa. Osasimme mm. Uusmalaisten laulun ja osattiin me laulaa myös Keski-Suomen kotiseutulaulu männikkömetsineen. Nuorempi veljeni oli mainio venyttäessään Uusmaalaisten laulun - Jean Sibeliuksen säveltämän kappaleen - kohtaa: "täällä kuuukka puuuuh-keaapi..." ja esittäessään tuota isovanhemmillemme.

Siihen aikaan emme tajunneet niinkään, mistä lauloimme - laulut olivat lähinnä lurituksia. Myöhemmin olen tykännyt maakuntalauluista, kun niissä ollaan ylpeitä kotiseuduista ja sanat juuri tuossa uusmaalaisten laulussa on aika mukavat ja kauniit.

Olen asunut koko ikäni pääkaupunkiseudulla - suurimman osan ajastani olen asunut Espoossa, mutta olen asunut myös Helsingissä opiskeluaikanani. Kaikki koulukaverit ovat suurimmaksi osaksi olleet espoolaisia ja vasta opiskeluaikanani tutustuin muualta Suomesta tulleihin opiskelijoihin. Opiskeluaineeni nimittäin veti hirveästi muilta paikkakunnilta ihmisiä: Savosta, Pohjanmaalta, Lapista, Hämeestä... oli suorastaan poikkeus, jos tuota alaa opiskeli pääkaupunkiseutulainen.

Tuona aikana aloin vasta ymmärtää, mitä kotiseuturakkaus on. Suuri osa noista ulkopaikkakuntalaisista opiskelijoista nimittäin haukkui minulle, kuinka kylmä ja kauhea paikka pääkaupunkiseutu on, ja miten muualla - siellä jossain - on niin paljon mukavempaa, vehreämpää ja lisäksi ihanempia ihmisiä. Tuohon aikaan en osannut puolustaa omaa kotiseutuani ja otinkin kaiken haukun vastaan ihmetellen, että näinkö asian laita on. En ollut koskaan edes ajatellut asiaa siitä vinkkelistä, mistä he sen esittivät: Täällä ihmiset ovat hyvin kylmiä, nokkavia ja ylpeitä. Ja lisäksi kielestä saa jo sen kuvan, että ollaan liian ylpeitä. Useasti mietin hiljakseni, että jos kerran täällä niin kamalaa on, niin miksi sitten tänne tulee kärsimään.

Opiskeluaikanani tuli hetki, kun aloin epäillä omaa haluani opiskella kyseistä ainetta. Tuli sellainen hetki, joka varmaan tulee jokaiselle opiskelijalle jossain vaiheessa, kun alkaakin kyseenalaistaa, että mitä haluaa elämältään ja onko sitä muita vaihtoehtoja olemassa. Minä päätin tuona hetkenä, että tarvitsen hengähdystauon ja halusin irtaantua kaikesta täällä olevasta - kun kerran olen asunut näissä ympyröissä koko ikäni. Päätin siis lähteä kesätöihin mahdollisimman pitkälle ja pian löysinkin kartalta Oulun. Kaikenlisäksi minun mikkeliläinen opiskelukaverini tietämättään taisi vielä yllyttää minua lähtemään Ouluun: "Et sinä sinne kuitenkaan mene, olet liian "hesalainen"".

Sain kesätöitä Oulusta. Vuokrasin opiskeluasuntoni kesäksi Helsinkiin töihin tulleelle joensuulaiselle pojalle ja lähdin junalla Ouluun. Kun juna saapui asemalle, minua vain hymyilytti, sillä en tiennyt mitään koko kaupungista. Jo taksiasemalla seisoessani painavien matkalaukkujeni kanssa joku taksijonossa alkoi jutella minulle - ei tosiaan oltu Helsingissä ei. Helsingissä taksijonoissa jutellaan vain baarien valomerkkien jälkeen. Taksikuski vei minut opiskeluasunnon osoitteeseen, jonka olin vuokrannut Oulun yliopiston opiskelijalta kesäksi. Ensimmäisinä päivinä otin selvää, missä työpaikkani sijaitsi Oulun keskustassa.

Aloitettuani työt törmäsin samaan ennakkoluuloon Helsingistä ja helsinkiläisistä kuin olin törmännyt opiskeluaikanani. Työkaverini manasivat, miten Helsinki on kylmä ja kolkko paikka, ja miten siellä kaikilla on kiire kaikkialle, ja miten ihmiset puhuvat kurjaa kieltä. Ja miten Oulussa on sen sijaan ihanaa ja miten siellä kannattaa tutustua tiettyihin paikkoihin. Näistä ihmisistä toinen oli käynyt kerran Espoossa ja toinen kerran Helsingissä Linnanmäellä. He näyttivät minulle omaa rakasta kotiseutuaan: ajeluttivat pihojen läpi, joilla olivat joskus lapsina leikkineet.

Oulun kesätyö oli minusta paras kesätyö, mitä opiskeluaikani pääsin kokeilemaan. Oulu on ihana kesäkaupunki, jossa on paljon tapahtumia. Opin, missä sijaitsee Toripolliisi ja että pitsaa myydään 2,80 euron hintaan keskustassa eri pitserioissa. Ja että pyörällä pääsee minne vaan.

Silti minua jäi kaivelemaan ja tavallaan loukkasikin puheet omasta kotiseudustani. Varsinkin, kun kumpikaan näistä ihmisistä ei itse ollut edes pahemmin käynyt pääkaupunkiseudulla. Ihmettelen sitä, kuinka muualla saa ihan oikeasti rakastaa vuolaasti omaa asuinseutuaan, mutta jos sen ilmaisee pääkaupunkiseutulaisena niin se on ylpeilyä. Se ennakkoasetelma tulee muilta paikkakunnilta, ei Helsingistä.

Kun miettii Helsinkiä niin Helsinki on nykyisellään täynnä ulkopaikkakuntalaisia. Mietin, että tapaavatko nämä ulkopaikkakuntalaiset ihan oikeita helsinkiläisiä, että voivat haukkua heitä kylmiksi? Ovatko nämä kaikki haukkujat käyneet samassa Helsingissä kuin minä? Mitä he useinmiten tekevät Helsingissä? Käyvätkö he esimerkiksi Kalliossa teatterissa tai Punavuoressa kupillisella? Vai onko heille Helsinki yhtäkuin Forum, rautatieasema, kaupat ja kiire? Oman näkemykseni mukaan ne kaikki ulkopaikkakuntalaisopiskelijakaverini, jotka nykyisellään asuvat pääkaupunkiseudulla eivät oikeastaan edes käy missään.

Myöhemmin olen myös miettinyt, mikä näitä opiskelukavereitani yhdistää ja ikäväkseni olen todennut, että jokaikinen heistä on kertonut minulle olevansa koulukiusattu. Usein maaseudulla asuvat ihmiset perustelevat, että lapsien on hyvä asua maalla. Pakko kuitenkin sanoa, että on kaupungissakin omat puolensa. Koulukiusattu on aina koulukiusattu pienellä paikkakunnalla. Kaupungissa on mahdollista löytää oma porukkansa, harrastaa ja hengittää vapaasti. Kaupungista löytyy paljon lapsia ja heidän on helpompi luoda ystävyyssuhteita. Sopiikin miettiä, että tapahtuisiko tuollainen Kauhajoen tai Jokelan tragedia esimerkiksi Espoossa? Kun sanon tämän vertauksen ääneen niin moni usein vastaa muistuttamalla, että "Kuules, Jokela on melkein osa pääkaupunkiseutua", mutta eipä se oikeastaan ole verrattavissa siihen. Espoossa on monia kouluja, Jokelassa vain muutama. Espoossa asuu ihmisiä noin 250 000, Jokelassa taas noin 8000.

En ymmärrä, miksi muiden paikkakuntien ihmisillä olisi ainoastaan oikeus omaan kotiseuturakkauteen. Vanhemmiten jokainen alkaa haikailla omia kotiseutujaan varsinkin, jos lapsuus on ollut onnellinen. Usein olen miettinyt, että valtataisto pääkaupunkiseutu vastaan maaseutu on niiden maaseudulla asuvien ihmisten aloittama taisto. Itse nimittäin ryhdyin tähän "taistoon", vasta näiden ulkopaikkakuntalaisopiskelukavereiden mielipiteiden aiheuttamana.

Sittemmin olen oppinnut, ettei aina pidä niellä ja kuunnella niitä kurjia kommentteja omasta asuinalueestaan. Pitää esittää kysymys, että miksi sitten nurisija on täällä, jos kerran täällä on niin kamala asua - kyllä täältä pääsee poiskin. Varmasti nurisijoille löytyy joku muukin paikka, jossa viihtyvät. En kestä kuulla kysymyksiä tyyliin, että "Oletko ollut ikinä metsässä, minne ei kuulu autojen äänet", jotka vielä kaikenlisäksi esitetään siten, että olisin menettänyt jotain suurta. Kaikkien jyväjemmareiden mieliksi aion nyt vastata tuohon kysymykseen: "Olen. Meillä on mökki siellä, missä sinä asut".

Se mitä et toivo muiden tekevän itselle, älä tee sitä muille. Älä hauku toisen kotiseutua, jos et halua että omaasi haukutaan. Tykkään asua täällä ihan niin kuin sinäkin siellä.




"Digaan Stadii, kantsii rileittaa sunki
Ei mikä tahansa spotti, vaan mun kotikaupunki"

perjantai 16. syyskuuta 2011

Ei nimi miestä... ei kun naista... pahenna.

Satuin katsomaan tänä aamuna Huomenta Suomea, kun siinä haastateltiin Kotimaisen kielen tutkimuskeskuksen erikoistutkijaa Sirkka Paikkalaa. Uutisoinnin aiheena oli, että "Nainen ottaa yhä edelleen miehensä sukunimen".

Tämä aihe kutkutti minua erityisen paljon, kun menimme puolisoni kanssa naimisiin viime vuonna 2010. Minulle oli heti selvää, että pitäisin oman nimeni - jostain syystä en kauhean vakavissani harkinnut mieheni nimen ottamista. Se ei kuitenkaan johtunut mistään olen-vahva-itsenäinen-nainen-periaatteellisista syistä, vaan yksinkertaisesti siitä, että mielestäni oma sukunimeni sopi paremmin etunimeni kanssa. Etunimeni on ruotsinkielinen ja mieheni sukunimi on ruotsalaista perää. Jos ne olisi yhdistänyt, minut olisi sekoitettu jatkuvasti suomenruotsalaiseksi. Lisäksi mieheni kertoessaan oman sukunimensä häneltä jatkuvasti kysytään: "Miten se kirjoitetaan?". Omassa sukunimessäni ei tätä rasitetta ole.

En todellakaan vähättele mieheni sukunimeä, mielestäni hänellä on kiva sukunimi, mutta näinkin yksinkertaisista syistä päädyin pitämään oman sukunimeni. Ja jos joskus oikein rupeaa harmittamaan, niin kuka estää muuttamasta sitä myöhemmin.

Vaikkei oma päätökseni ollut minulle mikään periaatteellinen päätös niin miehelleni se taas taisi olla. Hän nimittäin tuki päätöstäni ja suorastaan vaati minua pitämään sukunimeni. Se sai minut rakastumaan häneen vain entistä enemmän, kun hänen suustaan ei koskaan tullut sellaisia typeriä kyseenalaistuksia kuin: "Jos meillä on joskus lapsia niin eikö olisi hyvä, että molemmilla olisi sama sukunimi?". Näillä kysymyksillä ja kommenteilla usein miehet perustelevat sitä, että naisen pitäisi ottaa hänen sukunimensä. Ja näitä kysymyksiä olen saanut kuulla muilta. Mies itse ei ole yleensä valmis ottamaan toista sukunimeä kuitenkaan. Outoa, että sellaisilla kysymysjärkeilyillä saadaan yhteisesti mietittyä, että tämä-nyt-on-meille-molemmille-parempi-ratkaisu.

Jotkut taas perustelevat nimivalintaansa perinteillä. Miehen nimenotto on ollut juridisesti käytössä vasta 1930-luvusta lähtien ja ollut voimassa vain 56 vuotta. Omassa sukunimessä pitäytyminen on ollut mahdollista vuodesta 1985. Hmm, eipä kovin pitkä perinne? Viime vuonna tuon mahdollisuuden käyttäminen kääntyi kuitenkin laskuun. Huomenta Suomen haastateltava kommentoikin, että kyseessä on uuskonservatiivinen ilmiö.

Olen itse joutunut usein perustelemaan omassa sukunimessäni pitäytymistä eri ihmisille ja olenkin aina vastannut, että pidin nimeni, koska pidin nimestäni. Tarkemmin kuin ajattelee niin nimi on kuitenkin osa identiteettiä - en ymmärrä miksi minun pitää perustella sitä, etten halunnut omaa identiteettiäni muuttaa.

Uuskonservatismia löytyy myös näistä arvostelijoista, joiden mielestä, jos joku nainen luo uraa niin se on haitaksi hänen lapsilleen ja hän on huono äiti. Korkeastikouluttautuneiden naisten dilemma on se, että he valmistuvat juuri silloin kuin biologinen kello alkaa tikittää ja olisi hyvä alkaa opetella äitiyttä. Tuo sama ikä on se sama ikä, mikä on paras myös työurakehityksen ja oppimisen kannalta. Puhutaan, että 30-ikävuoden jälkeen ei kykene urallansa enää oppimaan niin nopeasti uusia asioita. Puhutaan myös, että 30-vuotiaana alkaa olla jo pikkuhiljaa aika hankkia lapsia. Siinäpä dilemma. Miten ratkaistaan?

Useimmiten tällaiset naiset päätyvät hankkimaan lapsia ja jäävät kotiin. Samaan aikaan miehet porskuttavat työelämässä eteenpäin ja kehittyvät. Ehkä siitä syystä naisen euro on miehen eurosta sen 80 senttiä. Jos joku nainen palaa ennenaikaisesti äitiyslomalta niin sitä voivotellaan, että mitenköhän ne lapset jaksavat ilman äitiä. Sitä harvemmin mietitään, että miten ne lapset jaksavat ilman isää, jos isä on jatkuvasti ylitöissä. Minut kyllä yllätti positiivisesti Kari Hotakaisen vastaus tämän päiväsessä haastattelussa, jonka satuin kuulemaan. Häneltä kysyttiin: "Mikä on isän tärkein tehtävä?", johon hän vastasi lyhyesti: "Olla kotona ja olla kiltti".

Silti on hankalaa olla nykypäivän supernainen, kun edelleen odotetaan, että nainen hoitaa kotitaloutta ja lapsia, mutta samanaikaisesti ollaan odottamassa, että nainen tuo myös kortensa kekoon talouden suhteen ja käy töissä. Sitten, jos vielä haluaisi harrastaa jotain omaa siihen päälle niin naisten pitäisikin ottaa SuperHessun superpähkinöitä pärjätäkseen.

Meillä ei vielä ole lapsia, mutta kotitalouden hoito on kuulunut kummallekin alusta alkaen. Meillä sen hoito työn ohessa on ratkaistu sillä, ettemme kumpikaan hoida sitä. Me molemmat odotamme, että joku kotitonttu tulisi siivoamaan astiat ja jossain vaiheessa jompi kumpi kyllästyy, josta seuraa, että me molemmat siivoamme. Pitäisi varmaan hankkia ihka aito kotitonttu eli kodinhoitaja.

Se on harmi, että vielä nykypäivänä nainen joutuu perustelemaan hänelle suotuja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Toisaalta en pidä yltiöfeministisyydestäkään, mistä saa lukea välillä lehdistä. Mutta se on kummallista, että perusasioita -lakisääteisiä valinnanvapauteen liittyviä asioita- joutuu perustelemaan. Olisiko muuten hienoa joskus kuulla jonkun miehen suusta kommentti hänen vaalisalaisuudestaan: Äänestin häntä siksi, koska hän oli nainen." Saa vain haaveilla...

Woman is the nigger of the World. -John Lennon

tiistai 13. syyskuuta 2011

Rakas päiväkirja: Katkera tiistaivuodatus.

Mottoni on: Se mitä toisella on, ei ole pois itseltäsi. Joskus tuntuu, että sitä vaan on liian sinisilmäinen ja kuvittelee, että käyttäytymällä tuon moton mukaan saa jotain vastineeksi? Monesti kuitenkaan näin ei ole, sillä maailma on tasa-arvoton paikka.

Jotenkin tänään alkoi ärsyttää. Pitkästä aikaa sitä turhautui itseensä ja siihen, miten sitä ei olekaan muuttunut.

Aikoinani olin luonteeltani sellainen, joka aina mielellään teki palveluksia ystävälleen - mitä tahansa tämä pyysikään. Kaikki pyynnöt ja lupaukset menivät aina sen ystävyyden nimeen ja mielelläni olin tekemässä asioita kun-nyt-kerran-ystäviä-ollaan. Mukavin sanakääntein löysin itseni korjaamasta, jos minkälaista lamppua ystävyyden nimeen, kun kerran olin niin mukava ystävä ja hyvä tekemään lamppujenvaihtoja.

Jossain vaiheessa havahduin ja ymmärsin, että en saanut ystävältäni itse yhtään niin minkäänlaista vastapalvelusta takaisin. Jossain vaiheessa tajusin, miten sen lampun korjaaminen ei niin ainutlaatuista oikeasti olekaan, vaan että jopa uusavuton naapuri-Esko sen osaisi korjata. Ja että ystäväni on vain laiska, eikä viitsi tehdä itse mitään. Aloin myös huomata, miten muutkin ihmiset ympärilläni käyttivät minun ystävällisyyttä hyväksi siten, että tein heille palveluksia saamatta vastapalveluksia. En koskaan saanut mitään takaisin.

Sitten se loppui. Tajusin, että sitä pitää keskittyä omaan itseensä ja lakata "höösäämästä" muita. Ja pian ihmiset ympärilläni alkoivatkin kutsua minua itsekkääksi. Muutuin kerta heitolla omahyväiseksi (siksi minua suoraan haukuttiin).

Ei pidä leikkiä laupiassamarialaista ja alkaa "ajaa" toisten asioita. Sitä helposti unohtaa silloin huolehtia omasta itsestään. Jostain syystä tänään kuitenkin havahduin siihen, että samat typerät sinisilmäisyyspiirteet ovat taas tulleet esiin, mutta eri muodossa. Jälleen kerran kuvittelen vaikuttavani ja parantavani maailmaa, auttavani ihmisiä, vaikka ihan oikeasti tuskin pystyn vaikuttamaan mitenkään. Ja jälleen kerran olen unohtanut, kuinka pitäisi pitää omista asioista huoli ja koettaa vaikuttaa omaan onnellisuuteen sen sijaan, että jotenkin itkee eriarvoisten ihmisten puolesta.

Mieleeni on jäänyt seuraavanlainen tapahtuma: Muutimme puolisoni kanssa ensimmäiseen asuntoon kaksioon kahdestaan ilman minkäänlaista muuttoapua. Olimme saapuneet Yhdysvalloista aamulennolla, meitä vaivasi 20 tunnin jet lag ja nukahdimme huonekaluliikkeestä haetuille patjoille tyhjässä uudessa asunnossamme. Yöllä heräsimme (kun Amerikassa oli aamu) muuttamaan ja tekemään pakettiautolla kuormia uuteen asuntoomme. Molemmat olivat todella väsyneitä, osa ystävistäni tiesi muutosta, eikä kukaan tullut auttamaan. Enkä toisaalta olisi edes kehdannut vaivata ketään ystävääni auttamaan.

No tulipa sekin aika, kun tarvitsin palvelusta ja pyysin sellaista ystäviltäni. Siinä sitten tuli punnittua kerta heitolla ystävyyssuhteet. Ja täytyy sanoa, että kyllä sieltä erottui aika selvästi ne ihmiset, joita oikeasti kiinnosti, ketkä ovat valmiita auttamaan (ovat ehkä yhtä tyhmiä ja sinisilmäisiä kuin minä) ja ketkä välittävät. Sellaisten ihmisten elämään on mukavempi myös jatkossa osallistua, jotka itse laittavat hyvän kiertämään.

En ole pitkään aikaan ollut yhteydessä voisitko-vaihtaa-lampun-kaveriini. Pari viikkoa sitten sain kuitenkin tekstarin häneltä ja olin innoissani, kun näin nimen ruudulla: "Mitäköhän hänelle kuuluu?". Vaan häntäpä ei kiinnostanutkaan minun kuulumiseni, vaan että voisinko tulla auttamaan häntä muutossa? Pidettäisiin kivat talkoot. Vastaukseni oli pikainen "En." 

perjantai 9. syyskuuta 2011

Syömingeistä, liikunnasta ja jaksamisesta

Tykkään käydä ravintoloissa. Nytkin parhaillaan haaveilen erään tietyn ravintolan sushiannoksista. Syön aika epäterveellisesti, sillä usein tulee syötyä ulkona kaikenmaailman piilorasva-annoksia, mässäiltyä karkeilla ja sipseillä. Tapojen muuttaminen on aika vaikeaa - ehkä oudointa on, ettei itse huomaa, että omat tavat on muuttuneet huononpaan suuntaan vasta kun käy vaa'alla, joka näyttää kymmenen kiloa enemmän kuin edellisvuonna. Toisaalta sitä on alitajuisesti jättänyt vaa'alla seisomiset väliin ehkä tietoisesti, kun on nähnyt että se maha kaikesta siitä epäterveellisestä syömisestä johtuen alkaa muistuttaa viidennellä kuulla olevan naisen vatsaa.

Liikunnan harrastaminen on kaikesta huolimatta (onneksi) yksi elintavoistani. Rakastan aerobicia sydämeni pohjasta ja olenkin todennut, että jos voittaisin Lotossa niin todennäköisesti vaihtaisin ammattini aerobicohjaajaksi. On mielenkiintoista, että johonkin harrastukseen voi hurahtaa kunnolla. Parhaimpina aikoina saatan käydä viisi päivää putkeen jumpissa, mikä ei liene terveellistä lihasten palautumisen kannalta. Mutta liikunnasta saamani endorfiini aivoissa on sitäkin parempaa. Siksi kai olen jäänyt koukkuun ja jumppa onkin parasta huumetta. Karkin lisäksi.

Olen vähän sellainen, että en jaksa stressata laihtumisesta, mutta mielestäni olisi kiva, jos olisin laihempi. Tiedän, että laihduttaminen vaatii kuitenkin hyvin paljon työtä - se ei tapahdu itsestään, vaikka sitä olisi vaikka viikon syömättä karkkia. Siksi kai en jaksa stressata siitä, koska en jaksa aloittaa sellaista rupeamaa ja stressiä.

Kerran kokeilin karppausta edellisen vuosikymmenen alussa. Hurahdin siihen silloin täysillä - luin karppikeittokirjoja (joita oli muistaakseni julkaistu kaksi suomenkielellä) ja kirjauduin karppaajien nettisivuille. Kahdessa viikossa laihduin seitsemän kiloa, kun noudatin karppauksen aapista.

Yritin selittää ihmisille epätoivoisesti hiilareiden saannista - valaistunut, kun olin - että se on epäterveellistä syödä ylenpalttisesti hiilareita, kun se muuttuu heti sokeriksi elimistössä. "Karppaus" kuitenkin oli jo sanana todella nolo, sillä kukaan ei ymmärtänyt sitä ja tavallisesti sekoitti sen "skarppi" -sanaan. Kutsuen itseäni "hyväkarpiksi" olisin saanut todennäköisesti hullun katseita. Siksi käytin sanaa "vähähiilihydraattinen" tuon kalatermin sijaan. Sanoin syöväni terveellisesti, mutta jostain syystä ihmiset eivät ymmärtäneet, että tervellisesti syöminen tarkoitti viljatuotteiden välttämistä: Minulle tarjoittiin usein eri paikoissa kyläillessä kakkua, josta oli epäkohteliasta kieltäytyä: Ei-tämä-lihota. Pieni-pala-vaan.

Lopulta en jaksanut. Se oli liian outoa ja vaivalloista selittää ihmisille. Ja useinmiten ihmiset vertasivat sitä Atkinssin dieettiin todeten, että sehän vasta epäterveellistä onkin!

Tänä päivänä on toisin, karppauksesta on tullut trendi. Lehdissä on uutisoitu, kuinka suomalaiset -pullan suurkuluttajat- eivät enää osta pullaa. Nyt olisi varmasti helpompaa ottaa karppaus elämäntavaksi, mutta en vain taida jaksaa.

Meillä ei koskaan kotona tehty pastaa, joten sen välttäminen on minulle muutenkin tuttua (en välitä). En ollut myöskään tietoinen siitä, mikä on nuudeli, vasta kun aloitin opiskelemaan. Söin ensimmäisen nuudeliannokseni opiskeluaikanani jonkun suosituksesta (se on halpaa!), enkä oikein tykännyt. En ole myöskään koskaan ollut oikein leivän ystävä; Reissarista tykkään keittojen kanssa. Yleensä asunnossani leivät homehtuvat tuttuun tapaan pöydille ja margariini härskistyy jääkaapissa ennen kuin ehtii loppua. Tosin nyt, kun asuu leipien suursyömärin kanssa niin näin ei ole enää käynyt. Ja Yllätys yllätys: En ole koskaan ollut oikein perunoiden ystäväkään. Joskus harvoin niitä tekee mieli. Kesäisin ehkä uusia perunoita voin kanssa, mutta eipä oikein muuten. Joten nämä kotoa opitut tavat riittävät mielestäni ihan hyvin.

Jos haluaa laihtua nopeasti niin suosittelen karppausta. Jostain luin tutkimuksen, jossa tutkittiin karppauksen ja normaalin ruokavalion (normaalilla ruokavaliolla tarkoitan ruokaympyrän mukaista ruokavaliota ilman naposteltavia, sipsejä ym.) välillä niin siinä todettiin, että karppauksen avulla saa nopeita tuloksia aikaiseksi. Kuitenkaan kahden vuoden aikana, jos molempia dieettejä on noudattanut, niin tulokset ovat ihan vastaavanlaiset keskenään, eikä niissä ole merkittäviä eroja. Toisinsanoen "kohtuus kaikessa" toimii myös. Karppauksen avulla kuitenkin se nälkä on mahdollista saada kuriin ja se on siinä mielessä helpompi tapa kuin "input on vähemmän kuin output"-dieetti.

Kerran tuli mahdollisuus kokeilla myös puolenvuoden ajan Painonvartijoita. Koska tykkään tehdä "kokeita" ja testata omia rajojani niin minäpä käytin tämän mahdollisuuden. Laihtuminen Painonvartijoiden avulla on helppoa, kun siinä lasketaan pisteitä ja sen avulla huolehditaan, että kulutus on enemmän kuin saanti. Tällä menetelmällä laihtuu tasaisen terveellisesti ilman nälkää. Jostain olen lukenut, että 0,5 kg viikossa on terveellinen määrä laihtua. Yleensä jos pudottaa nopeasti painoa niin se tulee melkein yhtä nopeasti takaisin ja vielä tuplana siitä, mitä on pudonnut.

Sukuni on aika pitkäikäistä: isoäitini eli 97-vuotiaaksi ja miltei hänen kaikki yhdeksän sisarusta elivät 90-ikäluokan molemmin puolin, isoisoisäni 99-vuotiaaksi ja isoisäni 81-vuotiaaksi. Monesti mietin, että mistä esimerkiksi tämä 97-vuotias mummoni sai voimaa jaksaakseen.

Mielestäni liikunnan merkitystä korostetaan usein liikaa elämän pitkäikäisyyden lähteenä. Monesti sellaiset, jotka liikkuvat paljon, saavat rasitusvammoja ja jollain tasolla "rapistuvat" nopeammin. Mummoni elämänlähde oli terveellinen, säännöllinen ruokavalio ja kirjat, joita hän luki jatkuvasti uudestaan (mm. raamattu). Hän söi ensimmäisen hampurilaisen 91-ikäisenä, kun me lapsenlapset pakotimme häntä maistamaan McDonaldssista ostettua perusburgeria. Hän ei tykännyt siitä. Limuihin hän ei edes koskenut. Mummo söi aamuisin puuroa, säännöllisen lounaan, päivällisen ja iltapalan. Ja joi maitoa.

Kyllä mieleeni on tullut sellainen asia, että lihavat ihmiset eivät elä pitkään. Yleensä ne ovat laihat ihmiset, jotka elävät. Mummoni oli hyvin laiha ja pieni hyväkuntoinen mummeli, joka muisti paljon asioita aina sota-ajoista lähtien. On hassua ajatella sitä tapahtumaketjua, mitä hänen elämänsä aikana ehti tapahtua: Titanicin uppoaminen, 2. maailmansota, televisio, musiikin vallankumous 60-luvulla, cd:t, tietokone- ja kännykkäaika, Millenium jne. Kerran hän erehtyi katsomaan kokonaan elokuvan "Forrest Gump" meidän lapsenlapsien kanssa. Hän oli sen jälkeen vaikuttunut ja kehui elokuvaa. Ja jos yritit soittaa Kauniiden ja rohkeiden aikaan hänelle, niin hän ei ikinä vastannut puhelimeen. Hetken aikaa sitä sai aina olla huolissaan, kunnes tajusi, mikä aika päivästä oli. Kaikki lukeminen, television katsominen, laulaminen ja höpöttäminen virkistää. En ole niinkään varma, että meidän Suomen hoitolaitoksissa vanhukset saavat tällaisia virikkeitä.

Itselläni ei painoindeksi ole kohdallaan, enkä todennäköisesti elä niin pitkäikäiseksi kuin isovanhempani. Mutta painoindeksin sijaan mielestäni peili on oikeampi väline mittaamaan ja kertomaan enemmän itsestään. Liikunta ei laihduta, mutta terveellinen ruokavalio laihduttaa. Liikunta parantaa useinmiten erilaisia arvoja, kuten esimerkiksi se alentaa kolesterolia ja verenpainetta. Rasvaprosenttimittauksessa vasta näkee sen oman kehonsa koostumuksen. Vaikka nuo kolesteroliarvot ym. olisivat hyviä niin helpostikin rasvaprosentti voi olla liian korkea. Aina näihin rasvaprosenttimittauksiin ei voi luottaa, mutta tärkeää olisi saada tietää, onko sisäelimien ympärillä rasvaa vai ei. Kaikkeen voi kuitenkin itse omalla ruokavaliollaan vaikuttaa.

Olet mitä syöt, on osuva sanonta.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Työ tekijäänsä kiittää

Työntekijän ja työnantajan suhdetta voisi verrata parisuhteeseen. Se joko toimii tai ei toimi. Sitä ei saa toimimaan, jos toinen nalkuttaa jatkuvasti toisen puutteista, eikä kumpikaan hoida sitä suhdetta. Oma asenteeni töihin on hyvin ristiriitainen: välillä on kausia, kun loistan kuin Naantalin aurinko ja välillä taas kuljen työpaikkani käytävillä yhtä apaattisen ja laiskan näköisenä kuin koala (koala nukkuu 23 tuntia päivässä ja tunnin verran jaksaa liikahdella puunoksalta toiseen). No ehkä vertaukseni koalaan on liian söpö.

Negatiivinen asenne töihin ja työntekoon tarttuu hyvin helposti muihinkin työkavereihin. Työpaikalta saattaa löytyä ne muutamat ihmiset, joiden mielestä jokainen päivä on harmaa, ja jotka helposti sillä saastuttavat toisenkin ihmisen työilon. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, positiivisuus tarttuu huomaamatta toiseen. Tällaisen huonon talouskauden aikana on hankala löytää niitä positiivisia asioita töistä, kun kaikkien pitää taloustilanteesta huolimatta olla tuottavia ja onnistua töissään.

Monesti työtyytyväisyyskyselyissä kysellään työpaikan ilmapiiriä ja tällä kyselyllä työnantaja koettaa kartoittaa niitä negatiivisia asioita, joihin voisi tehdä jotain parannusta. Mielestäni ilmapiiri työpaikalla voi olla hyvinkin negatiivinen juuri työnantajan päätösten vuoksi, mutta yhteishenki taasen voi olla työkavereiden keskuudessa hyvinkin positiivinen. Ne ovat kaksi erillistä asiaa.

Työpaikan yhteishengen luominen voi toisinaan olla myös haastavaa, sillä työkavereita ei pääse itse valitsemaan. Silti heitä näkee jatkuvasti ja melkein jopa enemmän kuin omaa perhettään. Työkavereiden kanssa on tultava toimeen, vaikka väkisin.

Monesti työntekijät nurisevat työpaikan erilaista asioista ja puutteista: "Palkkani on surkea, virkistyspäivät kökköjä, miksei meillä ole pikkujouluja!" Kolikolla on kuitenkin kaksi kääntöpuolta. Uskoisin, että ihan samoin se työnantajakin miettii, että mitä hän oikein saa vastineeksi kalliista nurisevasta kuukausipalkkalaisesta: "Voisitko osoittaa kiinnostusta töihisi sen sijaan, että vaadit hierovaa tuolia työpaikalle? Onkohan tuo työntekijä oikeasti niin korvaamaton, kun kerran itse on heikentämässä sitä työtyytyväisyyskyselyn perusteella huonoksi luokitettua ilmapiiriä alaspäin negatiivisella asenteellaan?"

Toisinaan työntekijän pitäisi tarkastella omaa käytöstään ja asennettaan aika ajoin: Olenko kuukausipalkkani arvoinen, olenko tuottanut jotain hyvää ja korvaamatonta, mistä työnantajani voisi olla kiitollinen? Palkkaisikohan työnantaja minut nyt juuri uudestaan, jos hakisin tätä paikkaa? Olisiko parempi, jos keskittyisin nurisemisen sijaan vain tekemään työni hyvin ja saisin sen palkankorotuksen sitten, kun työnantajan puolesta olen sen ansainnut? Onko asenteeni kohdallaan?

Yrityksien kahvipöydissä aina ihmetellään vuosittaisia "Suomen parhaat työpaikat"-listoja ja kadehditaan kilpailevia yrityksiä, jotka ovat niillä listoilla pärjänneet: miten-siellä-toisessa-paikkassa-olisi-niin-paljon-mukavempi-olla? Mielestäni työntekijän ja työnantajan suhde on kuitenkin kahden kauppa. On ehkä hieman korniakin kuvitella, että jos samalla nurisevalla ja harmaalla asenteella siirtyy toiseen työpaikkaan niin se asenne siellä uudessa paikassa muuttuu samantien, koska se toinen paikka on vaan niin hieno ja paljon parempi kuin se vanha. Jos miettii, että mikä noita Suomen parhaita työpaikkoja yhdistää niin yksi varma yhdistävä tekijä on niiden yritysten työntekijöiden positiinen asenne töihin. Positiivinen asenna on kantava voima, joka yhdistää.

Työnantajalle on kannattavaa, jos töihin valitaan ainoastaan positiivisesti latautuneita ihmisiä. Itse olen miettinyt, että tällä lamakaudella pitää olla kiitollinen, että on sentään jotain töitä. Mielestäni silti masentavia asioita saattaa olla sellaiset yleistykset, kun joku valopää töistä valittaa, ettei ikäluokkani enää suostu halvalla töihin, että meidän-ikäluokan-palkat-on-vaan-kovia-suhteessa-suuren-ikäluokan-palkkoihin ja ettei meidän ikäluokka ole tarpeeksi tuottava korvatakseen sitä suuren ikäluokan jättämää lovea, mikä väkisinkin tässä parissa vuodessa tulee. Voihan se yritysmaailmassa olla tottakin, mutta mielestäni on väärin toitottaa tuota totuutena ja haukkua sukupolveamme kaikki-tänne-ja-heti-sukupolveksi.

Vaikka sitä pitäisi tarkastella omaa asennettaan ja oppia siitä niin en siltikään usko, että tässä nykymaailmassa enää mikään yritys tulee tarjoamaan itse niitä palkankorotuksia. Nykypäivänä asioita on vaadittava. On väärin, että nuoria kritisoidaan siitä, että he osaavat vaatia, jos ei sitä itse ole osattu tehdä nuoruudessa. Nuoret myös vaihtavat herkästi työpaikkaa, jos ilmapiiri ei ole heistä ollut tarpeeksi hyvä. Usein nuoret kokevat, että heillä on varaa valita. Ja todennäköisesti niin heillä onkin. Yritysmaailmassa jatkuvasti toitotetaan tuottavuuden perään ja tuo tuottavuus on yleensä työntekijän harteilla. Harvemmin sitä puututaan siihen, kuinka joku "ongelmajohtaja" pitäisi saada sivuun tuottavuuden tieltä, vaikka tällaisiakin tapauksia on useita.

Yritysten tulisi muistaa, että jokainen työntekijä on ihan yhtä tärkeä kuin toinen. Joku viisas on joskus sanonut, ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tavallisesti sen huomaa työelämässä, kun joku ns.tärkeä jää eläkkeelle. Ensimmäiset kaksi viikkoa "muurahaispesässä" ihmetellään ja harmitellaan, mutta aika pian kaikki alkaa taas rullata tuttuun tapaan.

Peräänkuulutan kuitenkin siis vielä, että työpaikan ilmapiiriin vaikuttaa myös sen työntekijän itsensä asenne. Jos työntekijällä on jatkuvasti päällä sellainen asenne, että haluaa hajoittaa sen sijaan kuin rakentaa niin ei siinä korttitalokaan pysy pystyssä, kun vähän puhaltaa. Jokaisella pitäisi olla oma mahdollisuutensa rakentaa työpaikkaansa siihen suuntaan kuin haluaa. Täytyy olla uskallusta, halua ja asennetta. 

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Kulutusjuhlaa

Suomessa suositaan suomalaista. Tarkastelin omaa kotiamme ja totesin, miten miltei kaikki käyttötavarat ovat joko suomalaista hyväkuntoista laatua (tai sitten ruotsalaista Ikeasta ostettua halpiskamaa). Melkein alkoi hävettää, kun ajattelin miten olen useasti sortunut erilaisiin suomalaisiin brändeihin: Pentikin astiat, Artekin sohvapöytä, Marimekko, Muuramen työpöytä, Iittalan lasit, Fiskarssin sakset, Hackmannin kattilat, Iskun keittiöpöytä, Arabian mukit... jopa sohvamme on Kajaanin tehtaalla tehty Suomi-soffa. Sentään niitä koivunvärisiä kasariLundian hyllyjä ei meiltä löydy.

Suomesta tulee paljon hyviä design-tuotteita, joita myydään Espalla Helsingissä vieraileville turisteille kalliilla. Monesti kauhistelen tuotteiden hintoja, mutta tarkemmin ajateltuna niistä on varaakin pyytää enemmän. Ruotsi ja Suomi myyvät eri tavalla tuotteitaan. Ruotsissa luotetaan ketjumarkkinointiin ja sieltä tulee paljon erilaisia ketjuja (suurimmaksi osaksi vaatekauppoja), joihin saattaa törmätä mitä ihmeellisimmissä paikoissa: Ikea, Hennes & Mauritz, Clas Ohlson, Gina Tricot, Dinsko... Ruotsalaiset ovat onnistuneet halpisketjujen brändäämisessä ja markkinoinnissa. Suomalaisiin kauppoihin saatat törmätä korkeintaan Virossa: R-Kioski ja Seppälä. Wau, miten valloitetaan maailmaa!

Suomi ja Ruotsi markkinoivat eri tavalla tuotteitaan. Suomessa usein markkinoidaan laadulla ja kestävyydellä ja Ruotsissa taas sillä, että halvallakin voi saada hyvää. Vaikea sanoa, kumpi tapa on parempi tapa, vaikka usein kuuleekin ihmisten toteavan, että Suomi on epäonnistunut monien hyvien tuotteiden markkinoinnissa ja viennissä.

Itse keräilen Muumi-mukeja, vaikka ne ovatkin tyyriitä, jos tarkastelee mukien hintoja. Mutta kyllä aina Helsingin Kampissa Moomin-shopissa tai Arabian tehdasmyymälässä Iittalalla käydessäni havaitsen, että kaupat ovat täynnä japanilaisia ostajia. Tuotteiden hinnat tuskin tuntuvat kalliilta japanilaisten mielestä, sillä Tokiossa käyneenä voin todeta, että sielläpä vasta kallista onkin.



Nykypäivänä ihmiset ostavat liikaa tavaraa. Pitäisi oppia pärjäämään vähemmälläkin (tässä kritisoin myös itseäni). Monesti vaatekaappia läpikäydessäni saan vähintään yhden jätesäkillisen vaatteita vaatekierrätystä varten. Monikin luulee tekevänsä jonkinlaisen palveluksen täyttäessään jätesäkkejä roinalla ja vaatteilla ja heittäessään niitä UFF:n kierrätyslaatikoihin:"Ihan hyvää käyttökelpoista kamaa. Voi harmi, kun joutuu heittämään, mutta ehkä joku saa tästä hyvän pipon". Todellisuudessa suuri osa näistä vaatteista (noin 2/3) joutuu polttojätteeksi riippumatta siitä oliko vaatteet hyvälaatuisia vai ei. Tämä johtuu pelkästään siitä, ettei kierrätyspisteillä ole varaa kierrättää sellaista määrää vaatteita kuin he jatkuvasti tässä meidän pienikokoisessa maassa saavat. Ihmisten pitäisi todellisuudessa vain lopettaa jatkuva turha ostaminen.

Monesti itse kiertelen kauppakeskusten erilaisia teemapäivíä: Itäkeskuksen Kuutamolla, Iso-Omenan Lohkotut päivät, Kampin Kampituspäivät, Sellon Sembalot, Myllyn Myllytys, Skanssin Skanssiaiset, Ruoholahden Ei pöllömmät päivät. Kauppakeskukset kokoavat ihmiset kiertelemään ja lupaavat hurjia alennuksia. Siellä ostetaan kaikennäköistä kippoa, jota ei tarvita ja usein hinnoissa ei nyt oikeastaan näy edes mitään hurjia alennuksia. Jonkinlainen kulutusvietti vain iskee ja kauppakeskuksesta poistutaan värikäs kassi heiluen ulos ja ollaan onnellisia, että rahaa on taas saatu palamaan. Noh, ehkä hyväkin tässä taloustilanteessa, just så.

En tykkää kerätä kotiini asioita, joita en tarvitse. Kuitenkin kaikennäköistä tavaraa kertyy, vaikkei sitä itse huomaisikaan. Ja joitakin asioita kerään tietoisesti: minulta esimerkiksi löytyy kaikki Frendit ja Sinkkuelämää-dvdt, liuta Muumimukeja, kaikki Harry Potter-kirjat (suomalaiset painokset), Aarikan puukoruja, Pentikin Saaga-astiastoa ja jääkaappimagneetteja sekä kolikoita eri maista, joissa olen käynyt. Mutta kulutustavaraa en kerää kotiini. En ymmärrä, miksi pitäisi olla miljoona deodoranttia varastossa, kun deodorantteja saa myös lähikaupasta. Se on sama asia kuin se, kun ihmiset ostavat kuntolaitteita kotiinsa, vaikka kuntosali olisi sadan metrin päässä talosta. Miksi pitää tehdä kodistaan sekatavarakauppa tai kuntosali? Eikö niille asioille ole jo omat paikkansa?

Itselläni on myös hirveät määrät vaatteita (osassa on jopa hintalaput tallella). Kenkiä en ole kerennyt keräämään, sillä ne ehdin aina käyttää puhki ennen kuin ostan uudet. Tavallisesti ostan myös liian huonolaatuisia kenkiä, jotka menevät rikki nopeasti. Sain kesällä lahjaksi ensimmäiset Ecco-kengät -tanskalaista laatua, joten nyt syksyllä, kun niiden aika tulee niin pääsen niitä testaamaan. Olen kuullut "Ecco-faneilta", että tällaiset kengät olisivat ikuiset, enkä malta odottaa, että pääsen todistamaan tanskalaisen laadun ihan yhtä huonoksi kuin ruotsalaisen Dinskoonkin. Minun käytössäni kaikki kengät hajoavat.

Miksi ihminen keräilee asioita? Ei se kyllä ainakaan ole mikään eläimellinen vietti, koska tietääkseni mikään eläin ei kerää tavaraa (paitsi ehkä harakat). Toisaalta pienestä pitäen meitä opetetaan keräämään ja vaalimaan erilaisia asioita: tytöt opetetaan keräämään tarroja tai kiiltokuvia ja pojat pikkuautoja tai tulitikkurasioita. Sama vietti jatkuu aikuisenakin erilaisissa muodoissa Arabian astioista korukelloihin. Ehkä nämä esineet ja brändit tuovat jonkinlaista sisältöä omaan elämään. Kai se on mukavempi istua siinä brändätyssä nojatuolissa kuin halpahallin nojatuolissa. Kai?

Kaikkein kamalinta on ehkä se, kun jotkut ihmiset antavat jonkin tuotteen brändin viedä niin, että alkavat jopa itse mainostaa niitä: Coca-Cola-lippis, ou jee! Suomessa suomalaiset ovat usein ottaneet Nokian täysin omaksi "keksinnökseen" ja tuotteekseen. Ihan kuin koko yritys olisi edes enää sinivalkoinen. Suuri osa Nokialla työskennelleistä irtisanotaan ja osa siirretään Accenturelle. Silti toiset jotenkin kokevat, että tätä brändiä pitää mainostaa -viis siitä jättääkö tämä yritys paljon suomalaisia työttömiksi ja viis siitä, onko muut puhelimet menneet kehityksessä Nokian ohitse.

Sauna, sisu ja Sibelius.

Toivottavasti ihmiset tajuaisivat, että muullakin tavalla voi tehdä hyvää kuin kasaamalla polttojätettä UFF:n laatikoihin. Peace.