Työntekijän ja työnantajan suhdetta voisi verrata parisuhteeseen. Se joko toimii tai ei toimi. Sitä ei saa toimimaan, jos toinen nalkuttaa jatkuvasti toisen puutteista, eikä kumpikaan hoida sitä suhdetta. Oma asenteeni töihin on hyvin ristiriitainen: välillä on kausia, kun loistan kuin Naantalin aurinko ja välillä taas kuljen työpaikkani käytävillä yhtä apaattisen ja laiskan näköisenä kuin koala (koala nukkuu 23 tuntia päivässä ja tunnin verran jaksaa liikahdella puunoksalta toiseen). No ehkä vertaukseni koalaan on liian söpö.
Negatiivinen asenne töihin ja työntekoon tarttuu hyvin helposti muihinkin työkavereihin. Työpaikalta saattaa löytyä ne muutamat ihmiset, joiden mielestä jokainen päivä on harmaa, ja jotka helposti sillä saastuttavat toisenkin ihmisen työilon. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, positiivisuus tarttuu huomaamatta toiseen. Tällaisen huonon talouskauden aikana on hankala löytää niitä positiivisia asioita töistä, kun kaikkien pitää taloustilanteesta huolimatta olla tuottavia ja onnistua töissään.
Monesti työtyytyväisyyskyselyissä kysellään työpaikan ilmapiiriä ja tällä kyselyllä työnantaja koettaa kartoittaa niitä negatiivisia asioita, joihin voisi tehdä jotain parannusta. Mielestäni ilmapiiri työpaikalla voi olla hyvinkin negatiivinen juuri työnantajan päätösten vuoksi, mutta yhteishenki taasen voi olla työkavereiden keskuudessa hyvinkin positiivinen. Ne ovat kaksi erillistä asiaa.
Työpaikan yhteishengen luominen voi toisinaan olla myös haastavaa, sillä työkavereita ei pääse itse valitsemaan. Silti heitä näkee jatkuvasti ja melkein jopa enemmän kuin omaa perhettään. Työkavereiden kanssa on tultava toimeen, vaikka väkisin.
Monesti työntekijät nurisevat työpaikan erilaista asioista ja puutteista: "Palkkani on surkea, virkistyspäivät kökköjä, miksei meillä ole pikkujouluja!" Kolikolla on kuitenkin kaksi kääntöpuolta. Uskoisin, että ihan samoin se työnantajakin miettii, että mitä hän oikein saa vastineeksi kalliista nurisevasta kuukausipalkkalaisesta: "Voisitko osoittaa kiinnostusta töihisi sen sijaan, että vaadit hierovaa tuolia työpaikalle? Onkohan tuo työntekijä oikeasti niin korvaamaton, kun kerran itse on heikentämässä sitä työtyytyväisyyskyselyn perusteella huonoksi luokitettua ilmapiiriä alaspäin negatiivisella asenteellaan?"
Toisinaan työntekijän pitäisi tarkastella omaa käytöstään ja asennettaan aika ajoin: Olenko kuukausipalkkani arvoinen, olenko tuottanut jotain hyvää ja korvaamatonta, mistä työnantajani voisi olla kiitollinen? Palkkaisikohan työnantaja minut nyt juuri uudestaan, jos hakisin tätä paikkaa? Olisiko parempi, jos keskittyisin nurisemisen sijaan vain tekemään työni hyvin ja saisin sen palkankorotuksen sitten, kun työnantajan puolesta olen sen ansainnut? Onko asenteeni kohdallaan?
Yrityksien kahvipöydissä aina ihmetellään vuosittaisia "Suomen parhaat työpaikat"-listoja ja kadehditaan kilpailevia yrityksiä, jotka ovat niillä listoilla pärjänneet: miten-siellä-toisessa-paikkassa-olisi-niin-paljon-mukavempi-olla? Mielestäni työntekijän ja työnantajan suhde on kuitenkin kahden kauppa. On ehkä hieman korniakin kuvitella, että jos samalla nurisevalla ja harmaalla asenteella siirtyy toiseen työpaikkaan niin se asenne siellä uudessa paikassa muuttuu samantien, koska se toinen paikka on vaan niin hieno ja paljon parempi kuin se vanha. Jos miettii, että mikä noita Suomen parhaita työpaikkoja yhdistää niin yksi varma yhdistävä tekijä on niiden yritysten työntekijöiden positiinen asenne töihin. Positiivinen asenna on kantava voima, joka yhdistää.
Työnantajalle on kannattavaa, jos töihin valitaan ainoastaan positiivisesti latautuneita ihmisiä. Itse olen miettinyt, että tällä lamakaudella pitää olla kiitollinen, että on sentään jotain töitä. Mielestäni silti masentavia asioita saattaa olla sellaiset yleistykset, kun joku valopää töistä valittaa, ettei ikäluokkani enää suostu halvalla töihin, että meidän-ikäluokan-palkat-on-vaan-kovia-suhteessa-suuren-ikäluokan-palkkoihin ja ettei meidän ikäluokka ole tarpeeksi tuottava korvatakseen sitä suuren ikäluokan jättämää lovea, mikä väkisinkin tässä parissa vuodessa tulee. Voihan se yritysmaailmassa olla tottakin, mutta mielestäni on väärin toitottaa tuota totuutena ja haukkua sukupolveamme kaikki-tänne-ja-heti-sukupolveksi.
Vaikka sitä pitäisi tarkastella omaa asennettaan ja oppia siitä niin en siltikään usko, että tässä nykymaailmassa enää mikään yritys tulee tarjoamaan itse niitä palkankorotuksia. Nykypäivänä asioita on vaadittava. On väärin, että nuoria kritisoidaan siitä, että he osaavat vaatia, jos ei sitä itse ole osattu tehdä nuoruudessa. Nuoret myös vaihtavat herkästi työpaikkaa, jos ilmapiiri ei ole heistä ollut tarpeeksi hyvä. Usein nuoret kokevat, että heillä on varaa valita. Ja todennäköisesti niin heillä onkin. Yritysmaailmassa jatkuvasti toitotetaan tuottavuuden perään ja tuo tuottavuus on yleensä työntekijän harteilla. Harvemmin sitä puututaan siihen, kuinka joku "ongelmajohtaja" pitäisi saada sivuun tuottavuuden tieltä, vaikka tällaisiakin tapauksia on useita.
Yritysten tulisi muistaa, että jokainen työntekijä on ihan yhtä tärkeä kuin toinen. Joku viisas on joskus sanonut, ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tavallisesti sen huomaa työelämässä, kun joku ns.tärkeä jää eläkkeelle. Ensimmäiset kaksi viikkoa "muurahaispesässä" ihmetellään ja harmitellaan, mutta aika pian kaikki alkaa taas rullata tuttuun tapaan.
Peräänkuulutan kuitenkin siis vielä, että työpaikan ilmapiiriin vaikuttaa myös sen työntekijän itsensä asenne. Jos työntekijällä on jatkuvasti päällä sellainen asenne, että haluaa hajoittaa sen sijaan kuin rakentaa niin ei siinä korttitalokaan pysy pystyssä, kun vähän puhaltaa. Jokaisella pitäisi olla oma mahdollisuutensa rakentaa työpaikkaansa siihen suuntaan kuin haluaa. Täytyy olla uskallusta, halua ja asennetta.
Negatiivinen asenne töihin ja työntekoon tarttuu hyvin helposti muihinkin työkavereihin. Työpaikalta saattaa löytyä ne muutamat ihmiset, joiden mielestä jokainen päivä on harmaa, ja jotka helposti sillä saastuttavat toisenkin ihmisen työilon. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, positiivisuus tarttuu huomaamatta toiseen. Tällaisen huonon talouskauden aikana on hankala löytää niitä positiivisia asioita töistä, kun kaikkien pitää taloustilanteesta huolimatta olla tuottavia ja onnistua töissään.
Monesti työtyytyväisyyskyselyissä kysellään työpaikan ilmapiiriä ja tällä kyselyllä työnantaja koettaa kartoittaa niitä negatiivisia asioita, joihin voisi tehdä jotain parannusta. Mielestäni ilmapiiri työpaikalla voi olla hyvinkin negatiivinen juuri työnantajan päätösten vuoksi, mutta yhteishenki taasen voi olla työkavereiden keskuudessa hyvinkin positiivinen. Ne ovat kaksi erillistä asiaa.
Työpaikan yhteishengen luominen voi toisinaan olla myös haastavaa, sillä työkavereita ei pääse itse valitsemaan. Silti heitä näkee jatkuvasti ja melkein jopa enemmän kuin omaa perhettään. Työkavereiden kanssa on tultava toimeen, vaikka väkisin.
Monesti työntekijät nurisevat työpaikan erilaista asioista ja puutteista: "Palkkani on surkea, virkistyspäivät kökköjä, miksei meillä ole pikkujouluja!" Kolikolla on kuitenkin kaksi kääntöpuolta. Uskoisin, että ihan samoin se työnantajakin miettii, että mitä hän oikein saa vastineeksi kalliista nurisevasta kuukausipalkkalaisesta: "Voisitko osoittaa kiinnostusta töihisi sen sijaan, että vaadit hierovaa tuolia työpaikalle? Onkohan tuo työntekijä oikeasti niin korvaamaton, kun kerran itse on heikentämässä sitä työtyytyväisyyskyselyn perusteella huonoksi luokitettua ilmapiiriä alaspäin negatiivisella asenteellaan?"
Toisinaan työntekijän pitäisi tarkastella omaa käytöstään ja asennettaan aika ajoin: Olenko kuukausipalkkani arvoinen, olenko tuottanut jotain hyvää ja korvaamatonta, mistä työnantajani voisi olla kiitollinen? Palkkaisikohan työnantaja minut nyt juuri uudestaan, jos hakisin tätä paikkaa? Olisiko parempi, jos keskittyisin nurisemisen sijaan vain tekemään työni hyvin ja saisin sen palkankorotuksen sitten, kun työnantajan puolesta olen sen ansainnut? Onko asenteeni kohdallaan?
Yrityksien kahvipöydissä aina ihmetellään vuosittaisia "Suomen parhaat työpaikat"-listoja ja kadehditaan kilpailevia yrityksiä, jotka ovat niillä listoilla pärjänneet: miten-siellä-toisessa-paikkassa-olisi-niin-paljon-mukavempi-olla? Mielestäni työntekijän ja työnantajan suhde on kuitenkin kahden kauppa. On ehkä hieman korniakin kuvitella, että jos samalla nurisevalla ja harmaalla asenteella siirtyy toiseen työpaikkaan niin se asenne siellä uudessa paikassa muuttuu samantien, koska se toinen paikka on vaan niin hieno ja paljon parempi kuin se vanha. Jos miettii, että mikä noita Suomen parhaita työpaikkoja yhdistää niin yksi varma yhdistävä tekijä on niiden yritysten työntekijöiden positiinen asenne töihin. Positiivinen asenna on kantava voima, joka yhdistää.
Työnantajalle on kannattavaa, jos töihin valitaan ainoastaan positiivisesti latautuneita ihmisiä. Itse olen miettinyt, että tällä lamakaudella pitää olla kiitollinen, että on sentään jotain töitä. Mielestäni silti masentavia asioita saattaa olla sellaiset yleistykset, kun joku valopää töistä valittaa, ettei ikäluokkani enää suostu halvalla töihin, että meidän-ikäluokan-palkat-on-vaan-kovia-suhteessa-suuren-ikäluokan-palkkoihin ja ettei meidän ikäluokka ole tarpeeksi tuottava korvatakseen sitä suuren ikäluokan jättämää lovea, mikä väkisinkin tässä parissa vuodessa tulee. Voihan se yritysmaailmassa olla tottakin, mutta mielestäni on väärin toitottaa tuota totuutena ja haukkua sukupolveamme kaikki-tänne-ja-heti-sukupolveksi.
Vaikka sitä pitäisi tarkastella omaa asennettaan ja oppia siitä niin en siltikään usko, että tässä nykymaailmassa enää mikään yritys tulee tarjoamaan itse niitä palkankorotuksia. Nykypäivänä asioita on vaadittava. On väärin, että nuoria kritisoidaan siitä, että he osaavat vaatia, jos ei sitä itse ole osattu tehdä nuoruudessa. Nuoret myös vaihtavat herkästi työpaikkaa, jos ilmapiiri ei ole heistä ollut tarpeeksi hyvä. Usein nuoret kokevat, että heillä on varaa valita. Ja todennäköisesti niin heillä onkin. Yritysmaailmassa jatkuvasti toitotetaan tuottavuuden perään ja tuo tuottavuus on yleensä työntekijän harteilla. Harvemmin sitä puututaan siihen, kuinka joku "ongelmajohtaja" pitäisi saada sivuun tuottavuuden tieltä, vaikka tällaisiakin tapauksia on useita.
Yritysten tulisi muistaa, että jokainen työntekijä on ihan yhtä tärkeä kuin toinen. Joku viisas on joskus sanonut, ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tavallisesti sen huomaa työelämässä, kun joku ns.tärkeä jää eläkkeelle. Ensimmäiset kaksi viikkoa "muurahaispesässä" ihmetellään ja harmitellaan, mutta aika pian kaikki alkaa taas rullata tuttuun tapaan.
Peräänkuulutan kuitenkin siis vielä, että työpaikan ilmapiiriin vaikuttaa myös sen työntekijän itsensä asenne. Jos työntekijällä on jatkuvasti päällä sellainen asenne, että haluaa hajoittaa sen sijaan kuin rakentaa niin ei siinä korttitalokaan pysy pystyssä, kun vähän puhaltaa. Jokaisella pitäisi olla oma mahdollisuutensa rakentaa työpaikkaansa siihen suuntaan kuin haluaa. Täytyy olla uskallusta, halua ja asennetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti