Satuin katsomaan tänä aamuna Huomenta Suomea, kun siinä haastateltiin Kotimaisen kielen tutkimuskeskuksen erikoistutkijaa Sirkka Paikkalaa. Uutisoinnin aiheena oli, että "Nainen ottaa yhä edelleen miehensä sukunimen".
Tämä aihe kutkutti minua erityisen paljon, kun menimme puolisoni kanssa naimisiin viime vuonna 2010. Minulle oli heti selvää, että pitäisin oman nimeni - jostain syystä en kauhean vakavissani harkinnut mieheni nimen ottamista. Se ei kuitenkaan johtunut mistään olen-vahva-itsenäinen-nainen-periaatteellisista syistä, vaan yksinkertaisesti siitä, että mielestäni oma sukunimeni sopi paremmin etunimeni kanssa. Etunimeni on ruotsinkielinen ja mieheni sukunimi on ruotsalaista perää. Jos ne olisi yhdistänyt, minut olisi sekoitettu jatkuvasti suomenruotsalaiseksi. Lisäksi mieheni kertoessaan oman sukunimensä häneltä jatkuvasti kysytään: "Miten se kirjoitetaan?". Omassa sukunimessäni ei tätä rasitetta ole.
En todellakaan vähättele mieheni sukunimeä, mielestäni hänellä on kiva sukunimi, mutta näinkin yksinkertaisista syistä päädyin pitämään oman sukunimeni. Ja jos joskus oikein rupeaa harmittamaan, niin kuka estää muuttamasta sitä myöhemmin.
Vaikkei oma päätökseni ollut minulle mikään periaatteellinen päätös niin miehelleni se taas taisi olla. Hän nimittäin tuki päätöstäni ja suorastaan vaati minua pitämään sukunimeni. Se sai minut rakastumaan häneen vain entistä enemmän, kun hänen suustaan ei koskaan tullut sellaisia typeriä kyseenalaistuksia kuin: "Jos meillä on joskus lapsia niin eikö olisi hyvä, että molemmilla olisi sama sukunimi?". Näillä kysymyksillä ja kommenteilla usein miehet perustelevat sitä, että naisen pitäisi ottaa hänen sukunimensä. Ja näitä kysymyksiä olen saanut kuulla muilta. Mies itse ei ole yleensä valmis ottamaan toista sukunimeä kuitenkaan. Outoa, että sellaisilla kysymysjärkeilyillä saadaan yhteisesti mietittyä, että tämä-nyt-on-meille-molemmille-parempi-ratkaisu.
Jotkut taas perustelevat nimivalintaansa perinteillä. Miehen nimenotto on ollut juridisesti käytössä vasta 1930-luvusta lähtien ja ollut voimassa vain 56 vuotta. Omassa sukunimessä pitäytyminen on ollut mahdollista vuodesta 1985. Hmm, eipä kovin pitkä perinne? Viime vuonna tuon mahdollisuuden käyttäminen kääntyi kuitenkin laskuun. Huomenta Suomen haastateltava kommentoikin, että kyseessä on uuskonservatiivinen ilmiö.
Olen itse joutunut usein perustelemaan omassa sukunimessäni pitäytymistä eri ihmisille ja olenkin aina vastannut, että pidin nimeni, koska pidin nimestäni. Tarkemmin kuin ajattelee niin nimi on kuitenkin osa identiteettiä - en ymmärrä miksi minun pitää perustella sitä, etten halunnut omaa identiteettiäni muuttaa.
Uuskonservatismia löytyy myös näistä arvostelijoista, joiden mielestä, jos joku nainen luo uraa niin se on haitaksi hänen lapsilleen ja hän on huono äiti. Korkeastikouluttautuneiden naisten dilemma on se, että he valmistuvat juuri silloin kuin biologinen kello alkaa tikittää ja olisi hyvä alkaa opetella äitiyttä. Tuo sama ikä on se sama ikä, mikä on paras myös työurakehityksen ja oppimisen kannalta. Puhutaan, että 30-ikävuoden jälkeen ei kykene urallansa enää oppimaan niin nopeasti uusia asioita. Puhutaan myös, että 30-vuotiaana alkaa olla jo pikkuhiljaa aika hankkia lapsia. Siinäpä dilemma. Miten ratkaistaan?
Useimmiten tällaiset naiset päätyvät hankkimaan lapsia ja jäävät kotiin. Samaan aikaan miehet porskuttavat työelämässä eteenpäin ja kehittyvät. Ehkä siitä syystä naisen euro on miehen eurosta sen 80 senttiä. Jos joku nainen palaa ennenaikaisesti äitiyslomalta niin sitä voivotellaan, että mitenköhän ne lapset jaksavat ilman äitiä. Sitä harvemmin mietitään, että miten ne lapset jaksavat ilman isää, jos isä on jatkuvasti ylitöissä. Minut kyllä yllätti positiivisesti Kari Hotakaisen vastaus tämän päiväsessä haastattelussa, jonka satuin kuulemaan. Häneltä kysyttiin: "Mikä on isän tärkein tehtävä?", johon hän vastasi lyhyesti: "Olla kotona ja olla kiltti".
Silti on hankalaa olla nykypäivän supernainen, kun edelleen odotetaan, että nainen hoitaa kotitaloutta ja lapsia, mutta samanaikaisesti ollaan odottamassa, että nainen tuo myös kortensa kekoon talouden suhteen ja käy töissä. Sitten, jos vielä haluaisi harrastaa jotain omaa siihen päälle niin naisten pitäisikin ottaa SuperHessun superpähkinöitä pärjätäkseen.
Meillä ei vielä ole lapsia, mutta kotitalouden hoito on kuulunut kummallekin alusta alkaen. Meillä sen hoito työn ohessa on ratkaistu sillä, ettemme kumpikaan hoida sitä. Me molemmat odotamme, että joku kotitonttu tulisi siivoamaan astiat ja jossain vaiheessa jompi kumpi kyllästyy, josta seuraa, että me molemmat siivoamme. Pitäisi varmaan hankkia ihka aito kotitonttu eli kodinhoitaja.
Se on harmi, että vielä nykypäivänä nainen joutuu perustelemaan hänelle suotuja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Toisaalta en pidä yltiöfeministisyydestäkään, mistä saa lukea välillä lehdistä. Mutta se on kummallista, että perusasioita -lakisääteisiä valinnanvapauteen liittyviä asioita- joutuu perustelemaan. Olisiko muuten hienoa joskus kuulla jonkun miehen suusta kommentti hänen vaalisalaisuudestaan: Äänestin häntä siksi, koska hän oli nainen." Saa vain haaveilla...
Woman is the nigger of the World. -John Lennon
Tämä aihe kutkutti minua erityisen paljon, kun menimme puolisoni kanssa naimisiin viime vuonna 2010. Minulle oli heti selvää, että pitäisin oman nimeni - jostain syystä en kauhean vakavissani harkinnut mieheni nimen ottamista. Se ei kuitenkaan johtunut mistään olen-vahva-itsenäinen-nainen-periaatteellisista syistä, vaan yksinkertaisesti siitä, että mielestäni oma sukunimeni sopi paremmin etunimeni kanssa. Etunimeni on ruotsinkielinen ja mieheni sukunimi on ruotsalaista perää. Jos ne olisi yhdistänyt, minut olisi sekoitettu jatkuvasti suomenruotsalaiseksi. Lisäksi mieheni kertoessaan oman sukunimensä häneltä jatkuvasti kysytään: "Miten se kirjoitetaan?". Omassa sukunimessäni ei tätä rasitetta ole.
En todellakaan vähättele mieheni sukunimeä, mielestäni hänellä on kiva sukunimi, mutta näinkin yksinkertaisista syistä päädyin pitämään oman sukunimeni. Ja jos joskus oikein rupeaa harmittamaan, niin kuka estää muuttamasta sitä myöhemmin.
Vaikkei oma päätökseni ollut minulle mikään periaatteellinen päätös niin miehelleni se taas taisi olla. Hän nimittäin tuki päätöstäni ja suorastaan vaati minua pitämään sukunimeni. Se sai minut rakastumaan häneen vain entistä enemmän, kun hänen suustaan ei koskaan tullut sellaisia typeriä kyseenalaistuksia kuin: "Jos meillä on joskus lapsia niin eikö olisi hyvä, että molemmilla olisi sama sukunimi?". Näillä kysymyksillä ja kommenteilla usein miehet perustelevat sitä, että naisen pitäisi ottaa hänen sukunimensä. Ja näitä kysymyksiä olen saanut kuulla muilta. Mies itse ei ole yleensä valmis ottamaan toista sukunimeä kuitenkaan. Outoa, että sellaisilla kysymysjärkeilyillä saadaan yhteisesti mietittyä, että tämä-nyt-on-meille-molemmille-parempi-ratkaisu.
Jotkut taas perustelevat nimivalintaansa perinteillä. Miehen nimenotto on ollut juridisesti käytössä vasta 1930-luvusta lähtien ja ollut voimassa vain 56 vuotta. Omassa sukunimessä pitäytyminen on ollut mahdollista vuodesta 1985. Hmm, eipä kovin pitkä perinne? Viime vuonna tuon mahdollisuuden käyttäminen kääntyi kuitenkin laskuun. Huomenta Suomen haastateltava kommentoikin, että kyseessä on uuskonservatiivinen ilmiö.
Olen itse joutunut usein perustelemaan omassa sukunimessäni pitäytymistä eri ihmisille ja olenkin aina vastannut, että pidin nimeni, koska pidin nimestäni. Tarkemmin kuin ajattelee niin nimi on kuitenkin osa identiteettiä - en ymmärrä miksi minun pitää perustella sitä, etten halunnut omaa identiteettiäni muuttaa.
Uuskonservatismia löytyy myös näistä arvostelijoista, joiden mielestä, jos joku nainen luo uraa niin se on haitaksi hänen lapsilleen ja hän on huono äiti. Korkeastikouluttautuneiden naisten dilemma on se, että he valmistuvat juuri silloin kuin biologinen kello alkaa tikittää ja olisi hyvä alkaa opetella äitiyttä. Tuo sama ikä on se sama ikä, mikä on paras myös työurakehityksen ja oppimisen kannalta. Puhutaan, että 30-ikävuoden jälkeen ei kykene urallansa enää oppimaan niin nopeasti uusia asioita. Puhutaan myös, että 30-vuotiaana alkaa olla jo pikkuhiljaa aika hankkia lapsia. Siinäpä dilemma. Miten ratkaistaan?
Useimmiten tällaiset naiset päätyvät hankkimaan lapsia ja jäävät kotiin. Samaan aikaan miehet porskuttavat työelämässä eteenpäin ja kehittyvät. Ehkä siitä syystä naisen euro on miehen eurosta sen 80 senttiä. Jos joku nainen palaa ennenaikaisesti äitiyslomalta niin sitä voivotellaan, että mitenköhän ne lapset jaksavat ilman äitiä. Sitä harvemmin mietitään, että miten ne lapset jaksavat ilman isää, jos isä on jatkuvasti ylitöissä. Minut kyllä yllätti positiivisesti Kari Hotakaisen vastaus tämän päiväsessä haastattelussa, jonka satuin kuulemaan. Häneltä kysyttiin: "Mikä on isän tärkein tehtävä?", johon hän vastasi lyhyesti: "Olla kotona ja olla kiltti".
Silti on hankalaa olla nykypäivän supernainen, kun edelleen odotetaan, että nainen hoitaa kotitaloutta ja lapsia, mutta samanaikaisesti ollaan odottamassa, että nainen tuo myös kortensa kekoon talouden suhteen ja käy töissä. Sitten, jos vielä haluaisi harrastaa jotain omaa siihen päälle niin naisten pitäisikin ottaa SuperHessun superpähkinöitä pärjätäkseen.
Meillä ei vielä ole lapsia, mutta kotitalouden hoito on kuulunut kummallekin alusta alkaen. Meillä sen hoito työn ohessa on ratkaistu sillä, ettemme kumpikaan hoida sitä. Me molemmat odotamme, että joku kotitonttu tulisi siivoamaan astiat ja jossain vaiheessa jompi kumpi kyllästyy, josta seuraa, että me molemmat siivoamme. Pitäisi varmaan hankkia ihka aito kotitonttu eli kodinhoitaja.
Se on harmi, että vielä nykypäivänä nainen joutuu perustelemaan hänelle suotuja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Toisaalta en pidä yltiöfeministisyydestäkään, mistä saa lukea välillä lehdistä. Mutta se on kummallista, että perusasioita -lakisääteisiä valinnanvapauteen liittyviä asioita- joutuu perustelemaan. Olisiko muuten hienoa joskus kuulla jonkun miehen suusta kommentti hänen vaalisalaisuudestaan: Äänestin häntä siksi, koska hän oli nainen." Saa vain haaveilla...
Woman is the nigger of the World. -John Lennon
3 kommenttia:
Hemmetti, vaikee sanoo mitään kun on niin samaa mieltä!
Paitsi, että mun iskä on kerran sanonut äänestäneensä naista, vain siksi et se oli nainen. Iskä oli ollu äänestyskopissa eikä tienny ketä äänestää ja oli päättäny äänestää jotain naista, jolla on kiva nimi. Koomista, varsinkin kun mun iskä on kivenkova kommari :)
Kansantaloudellisesti naiset tulivat työelämään vasta 1990-luvulla, joka oli merkittävä osasyy Suomen työttömyystilanteeseen. Tästä ei haluta keskustella yhteiskunnassa. Kaikille ei vain riittänyt duunia. Nyt perinteiset "naisten duunit" sitten siirtyvät kodinhoitajalle tai lastenhoitajalle. Äidin hoiva lapsesta on täysin kadonnut uranaisten purskuttaessa ohi. Välinpitämättömyys ja vastuunkannon laiminlyönti ovat nousseet pääteemoiksi naisten uran ohella.
Naisten siirtyminen työelämään on ollut kasvussa 70-luvulta lähtien. 90-luvun lama lamautti nuoret, kun työtä ei ollut tarjolla. Nuorisotyöttömyys lisääntyi. Ei naisia voi syyttää siitä, ettei perinteisiä "naisten töitä" ollut tarjolla.
Ja mitä tulee äidin hoivaan niin missä on sen isän hoiva? On hienoa, että nykypäivänä myös isällä on mahdollisuus osallistua enemmän lapsen elämään isyysvapaiden kautta. Ei vastuu vanhemmuudesta kuulu ainoastaan yhdelle vanhemmalle.
Lähetä kommentti