keskiviikko 3. elokuuta 2011

Kellopeliappelsiini

Perustin sitten blogin. Inspiroiduin ystäväni blogista, jonne hän oli koonnut erilaisia juttuja aina sisustamisesta kodinhoitoon asti. Sitä lukiessani mietin, kuinka energinen ja tehokas ystäväni onkaan. Hän päivittää blogiaan kolmesti viikossa. Tästä lähtee nyt kokeiluni. Tarkoitukseni on päivittää tätä aina, kun jaksan avata sanaisen arkkuni.

Katsoin viikonloppuna vihdoin ja viimein Stanley Kubrickin elokuvan Kellopeliappelsiini. Olin vältellyt sen katsomista, sillä minulle oli kerrottu, miten kauhea ja järkyttävä elokuva on. Se lojui varmaan vuoden verran tallennettuna digiboxissani katsomattomana, yhdeksän vuotta olin vain vältellyt sitä ja loput 18 vuotta äitini oli estellyt minua sitä katsomasta, kun kerran "se vaan on niin kamala". Koska ennakkoluuloni sen kamaluudesta olivat niin suuret, ensimmäiset 45 minuuttia elokuvasta menivätkin ennakkoluulojeni nielemiseen: hei-tää-voi-ollakin-lupaava. Vielä mitä? Kellopeliappelsiini on loistava.

Kellopeliappelsiini on oman ajan ilmiö kaikkine seiskytluvun lavasteineen ja vaatteineen, mikä tekee siitä tämän ajan ihmiselle jokseenkin kaukaisen ja utopistisen miljöön. Mutta kuitenkin aihe ja juoni elokuvassa (tai tarkemmin sanottuna Anthony Burgessin kirjassa) on täysin ajaton. Siinä päähenkilö Alex esitellään ongelmanuorena, joka on oman maailmansa herra. Hän elää jonkinlaisessa kuplassa parin kaverinsa kanssa, jossa he kuvittelevat, että voivat tehdä mitä tahansa (raiskaavat, hakkaavat heikompia jne.) Heillä ei ole minkäänlaista kontrollia, eikä ymmärrystä siitä, miten yhteiskunta toimii.

Elokuva on hyvin moniulotteinen. Monien ilkeiden tekojensa jälkeen Alex surmaa naisen, minkä vuoksi hänet suljetaan vankilaan. Hänet yritetään kuitenkin parantaa tästä "sairaudesta" ja häntä aletaan hoitaa uudella hoitomuodolla konservatiivisen poliitikon myötävaikutuksesta. Hoito onnistuu, Alex ei enää tee ilkeyksiä, vaan alkaa kokea suurta tuskaa aina, kun mieli tekisi tehdä pahaa.

Luulisi, että kaikki on hyvin, mutta näin ei ole. Alex ei voi lyödä takaisin, jos hänelle itselleen tehdään pahaa. Vanhemmat hylkäävät hänet ja hänen entiset ns.yhteiskuntakelpoiset ystävät (esiintyvät elokuvan tässä vaiheessa poliisin roolissa) hakkaavat hänet. Lopulta kaikkien isojen vastoinkäymisien jälkeen Alex hyppää tuskissaan, itsetuhoisena ikkunasta ulos, mutta selviää. Tämän jälkeen vanhemmatkin ovat taas ystäviä.

Elokuva ottaa kantaa yksilönvapauteen yhteiskunnassa. Kukaan ei saa tehdä epäjärjestystä, etenkään jos kyse on ns. pahasta epäjärjestyksestä. Mutta jos valinnanvapaus viedään ihmiseltä itseltään pois niin ei sellainenkaan ihminen pysty elämään meidän maailmassamme, vaan tulee lyödyksi. Jos lyötyä lyödään oikein kunnolla, ja hän taas ns. pahalla epäjärjestyksellä kiinnittää meidän huomion itseensä, näkee yhteiskunta tällaisen ihmisen uhrina. Syyllisen ja uhrin välinen raja on loppujen lopuksi hiuksenhieno.

Tämä elokuva palautti väkisinkin mieleeni parin viikon takaisen Norjan tragedian. Tragedian aiheuttaja muistutti suurelta osin elokuvan Alexia, joka eli omassa omituisessa kuplassaan. En usko, että tällaista ihmistä pystytään "parantamaan", koska en usko, että kyseessä on mikään sairaus. Uskon, että jokainen ihminen muokkautuu sellaiseksi kuin itse haluaa. Ja sellaista se valinnanvapaus on - joidenkin ihmisten kohdalla se muuttuu toisten ihmisten vapauden rajoittamiseksi. Meitä on tässä maailmassa niin paljon, että pakko sitä on niitä ns.virheellisiäkin, yhteiskuntakelvottomiakin olla joukossa.

Ei kommentteja: