Näin 30-ikävuoden lähestyessä rupeaa helposti muistelemaan vuosien takaisia lukioaikoja ja lapsuutta. Enää muutama kuukausi ja minäkin täytän pyöreitä kolmatta kertaa elämässäni. Sinänsä ikä on mielestäni vain luku, sillä sama sielu ja mieli ihmisen sisällä edelleen porhaltaa kuin ennenkin. Sielu kehittyy, oppii ja muokkautuu, ruumis vanhenee, mutta ajatukset pysyvät samanlaisina. Ehkä sitä kasvaa ja kypsyy henkisesti, mutta ei kuitenkaan vanhene henkisesti. Ulkokuori vanhenee nopeammin kuin mieli.
Uskon, että lapsuudessa ja nuoruudessa sitä luo sellaisia suhteita ihmisiin, millaisia ei enää vanhempana pysty luomaan. Sitä on muodostanut jonkinlaisen siteen lapsuus- ja nuoruusajan ystäviin, mitä ei vaan saa mitenkään poistettua. Sen huomaa esimerkiksi siitä, kun ei ole nähnyt lapsuudenystävää pitkiin aikoihin, mutta aina löytyy se sama aallonpituus ja jutunaiheet, kun tapaa vaikka vuosien päästä. Sellaisia suhteita ei enää vanhemmiten helposti kehitä.
Mutta takaisin niihin muisteluihin. Lukiossa valitsin valinnaisaineena melkein kaikki mahdolliset psykologian kurssit, mitä valittavana oli. Lisäksi valitsin biologian, musiikin, pitkän fysiikan, matikan ja kemian sekä ranskan kielen. Muita valinnaisaineita ei enää mahtunut ja jossain vaiheessa ranska piti pudottaa. Psykologiaa halusin opiskella huvikseni, ajattelin sen olevan yleishyödyllistä, enkä pitänyt sitä kauhean tieteellisenä aineena. Minusta ihmisen kehityspsykologia oli kaikista mielenkiintoisin kurssi koulussa. Siinä kerrottiin, kuinka ihminen ajautuu kriisistä toiseen koko elämänsä ajan jo vauvaiästä lähtien.
Ylioppilaskirjoituksien reaaliin lukiessani olin päättänyt vastata biologiaan, kemiaan ja fysiikkaan. Kun kirjoitukset alkoivat ja luin tenttipaperin läpi, näin onnekseni fysiikan toisena tehtävänä juuri sen samaisen siltapalkkimomenttitehtävän, minkä olimme laskeneet edellisenä iltana siltainsinööri-isäni kanssa. Mutta mitä minä tein? Menin ihan paniikkiin. Katsoin vuoroin kelloa ja koepaperia ja aloin filosofoida, että mikä ihme "momentti" oikeastaan on. Päätin kesken kirjoitusten, että ei... EI minulla ole aikaa miettiä mikä-se-momentti-on ja siirryin suoraan psykologian tehtäviin. Vastasin kolmeen psykologiaan ja yhteen uskontoon sekä biologiaan. Täysin mielipuolista, sillä en ollut niihin aineisiin lukenut.
Ja tätä paniikkia jatkui. Myös matikan yo-kokeen ensimmäinen lasku oli uskomattoman helppo: "Laske kulmakerroin" - pitäisi olla jokaisella matematiikkaa vähänkin lukeneelle helppo lasku ratkaista. No siinäpä menin sitten taas kerran lukkoon, käteni tärisivät valehtelematta kaksi tuntia koetilaisuudessa ja vilkuilin jatkuvasti kelloa. Lopuksi taistelin sen ensimmäisen tehtävän kanssa niin pitkään, etten kerjennyt tehdä muita laskuja loppuun. Olin hyvin masentunut palauttaessani koetta fysiikan opettajalleni. Hän oli kuitenkin sen verran kannustava, että sanoi minun todettua kokeen menneen huonosti, että "Älä huoli, Teknillisessä korkeakoulussa tarvitaan juuri tuollaisia laulavia tyttöjä".
Teknillisen korkeakoulun pääsykoe meni hyvin. Siellä jännitykseni ei saanut minua valtaansa ja pääsinkin kirkkaasti haluamalleni osastolle. On jännä ajatella, että lukioaikana yksi koetilaisuus merkitsee niin paljon. Nyt kun asiaa miettii, niin ylioppilaskirjoitukset ovat aika vähäpätöinen juttu, mutta sillä hetkellä kyse oli elämästä ja kuolemasta. Silloisesta kriisistä.
On hienoa, että Suomessa kaikilla on sama mahdollisuus opiskeluun sosiologisesta taustasta riippumatta. Suomessa hämmästellään, eikä ehkä itsekään oikein uskota, kun Suomen koululaiset pärjäävät aina Pisa-tutkimuksissa hyvin. Suomessa hyvästä opista saa suurimmaksi osaksi kiittää opettajia. Suomessa arvostetaan opettajan ammattia, ja opettajan ammattiin opiskellaankin yliopistotasolla. Esimerkiksi Ruotsissa opettajan ammatti ei ole kovinkaan arvostettu ja siellä onkin paljon käyty kansallista keskustelua koulujärjestelmän uudistamisesta. Opettajan ammatin arvostuksesta saamme kiittää kirkon ja koulun koalitiota. Opettajan ammatin arvostaminen on peräisin niiltä ajoilta, kun yksinään kirkoilla oli tehtävänä perustaa kansakouluja. Myöhemmin kirkko ja koulu erotettiin toisistaan, mutta ammatin arvostus säilyi.
Sittemmin on saanut lukea lehdistä, kuinka monella poliitikolla on kiire uudistaa Suomen koulujärjestelmään. Opetusministeri on ehdottanut, että taideaineita lisätään pakolliseksi kaikille yläkouluissa kokonaistunteja kuitenkaan vähentämättä. Tällä hetkellä yläkouluissa on saanut valita valinnaisena kuvaamataidon, kotitalouden, teknisen työn tai tekstiilityöt. Käytännössä tuo taideaineiden "pakollisuus" vähentää valinnanvapautta - miksi se on ministerin mielestä ensisijaisen tärkeää, että huonot piirtäjät osallistuvat kuvaamataidon tunnille? Tai, että joku, joka on aivan surkea vatkaamaan kanamunia vaahdoksi, joutuu tekemään sitä tästä lähtien kaksi tuntia viikossa?
Uudistamista ei koskaan pitäisi tehdä pelkästään uudistamisen vuoksi. Välillä tuntuu, että tässä nyky-yhteiskunnassa nimenomaan toimitaan niin. Ihmiselämän kriisit ovat sen verran vaikeita ja hankaloita käsitellä, että olisi kivaa, että kaikki se muu siinä ympärillä olisi tehty helpoksi.
Mukavaa ja helppoa viikkoa kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti